Taas niitä päiviä kun ei kiinnosta lähteä kotoa ulos. Ei yksinkertaisesti pysty, ryven vain itseinhossa ja masennuksessa. Makaan sängyssä yli puoleen päivään ja lopulta pakotan itseni ylös. Peilistä tuijottaa tyhjäkatseinen tyttö, jonka hiukset ovat sekaisin. En jaksa siistiytyä, vaikka vaatteet saan sentään vaihdettua päälle.
Kaapit ovat tyhjinä, mutta en saa aikaiseksi lähteä edes lähikauppaan. Syön sitten leipää pakastimesta ja jääkaapista äidin eiliseksi tekemää ruokaa. Sen jälkeen suunnistan automaattisesti vessaan ja annan kaiken tulla ulos. Oksentaminen on nykyään jokapäiväistä, kidutan kehoani oikein urakalla ja odotan vain milloin kaikki pettää.
Äiti kysyi tänään, että mitä me sun kanssas tehtäis? Eikö sulla ole yhtään motivaatiota? Ei ole. Kaikki on hukassa, minä olen hukassa ja pyörin kaikki päivät epäsosiaalisena kotona. Kännykkääkään en ole uskaltanut laittaa päälle, vaikka tiedän että huolestutan sillä ainakin yhden ihmisen. Yhden liian rakkaan ja sydäntäni vihloo kun näin satutan. Eilen olimme sentään kirjamessuilla, kaikki oli hetken melkein hyvin.
En vain jaksaisi herätä uuteen päivään. En haluaisi tehdä mitään, mutta kai minun täytyy. Raahaat minut pinnalle, vaikka tahtoisin hukkua. Seuraat hidasta itsemurhaani sinusta ja kiskon sinua mukaani. Jos en syö, et sinäkään syö. Ja se satuttaa, en halua aiheuttaa pahaa oloa muille. Miksi minun pitää olla tällainen?
Painoindeksi on taas luokkaa 14 ja puoli, mutta tunnen kuinka mahani vain kasvaa, reidet osuvat melkein yhteen ja luuni hautautuvat läskien alle. Haluaisin näyttää alipainoiselta tai edes hoikalta, mutta minun vartaloni tarvitsisi siihen vielä 10 kilon painonpudotuksen. Siihen en ole kuitenkaan ryhtymässä, vaikka salaa ajatus houkuttaisi...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti