Perhetapaaminen meni kerrankin hyvin, en alkanut itkeä tai päässäni haukkunut kaikkia osanottajia. Sain kerrankin sanottua mitä mieltä olen tämänhetkisestä tilanteestani. Tuli taas esille kuinka huolissaan kaikki muut ovat, mutta eihän minulla ole mitään hätää: ei sydänoireita, vain jokailtaista pyörrytystä. Se on ihan tavallista, että välillä meinaa mennä jalat alta kun nousee liian nopeasti ylös. Eikä kukaan muu edes huomaa, etten meinaa pysyä pystyssä.
Tapaaminen ja kullan kanssa puhuminen saivat minut miettimään mihin ihmeeseen olen kadottanut motivaationi. Kun pari kuukautta sitten soitin lääkärille ja kerroin haluavani osastolle, olin täysin valmis parantumaan. Osastolla ollessani mieli vain muuttui kokonaan, oireet eivät kadonneet minnekään kun painoa tuli lisää. Mikään ei muuttunut paremmaksi. Nyt en enää jaksa edes yrittää, on turvallisempaa elää sairauden kanssa. Olla syömättä, syödä ja oksentaa.
Mietin vain, kuinka kauan tätäkin jaksan. Entä osaanko korjata tilanteeni itse, sillä osastolle en aikoihin ole pääsemässä takaisin. Olenko menetetty tapaus? Äitikin sanoi, että syömishäiriöpoliklinikalla on vain nostettu kädet pystyyn. Kerran kuussa perhetapaaminen, ei lääkäriä arvioimassa tilannettani. En minä kroonikoksi halua, joten miksi en ole valmis tekemään mitään asian eteen?
sä kuolet tohon. sä kuolet kohta. sun keho ei jaksa enään kauan.
VastaaPoistasä kuolet.
Se mitä Varjo tuossa yläpuolella sanoi sai miut havahtumaan siihen että miulla on huono omatunto. Luen blogiasi mutten voi auttaa. Toivon vaan että nouset sieltä pohjalta pintaa kohti, ettet hukkuisi kokonaan.
VastaaPoistaEt ole menetetty tapaus. Vanhoista tavoista on varmasti ihan h***etin hankala päästä eroon. Hirmuisesti voimia!
Mä vaan odotan, että keho ei enää kestä, että kohta ollaan letkuissa. Paino ei ole viikkoon liikkunut alaspäin, mutta oksenneltua on tullut senkin edestä.
VastaaPoista