Odottelen tässä yhdentoista jälkeen illalla, että rakas tulisi vielä mun viereen nukkumaan. Se oli Hurtsin keikalla ja nyt tarvitsisin sen vielä tänne lähelleni. Jotta saan unta. Puhuttiin tunti sitten ja se lupasi käydä hakemassa lääkkeensä, mutta sporat ei taida mennä enää kovin usein tähän aikaan. On ikävä.
Huomenna pitäisi nousta aikaisin ja lähteä vanhempien kanssa sienimetsään keräämään suppilovahveroita.
Mun syömishäiriöpolikäynnit taisi loppua tähän. Maanantaina oli verkostopalaveri ja siellä sovittiin, että enää pidetään perhetapaamisia sh-polilla ja muuten hoito keskittyy vain tavalliselle psykanpoliklinikalle. Kun en kuulemma hyödy siitä mitään, vaikka tällä hetkellä oireiluista on vahvimmilla juuri syömishäiriö. En tajua tätä ajatusleikkiä. No, tästä lähtien käyn sitten vain parin kolmen viikon välein juttelemassa ahdistuksesta ja masennuksesta. That's it. Enhän mä mitään hoitoa haluaisikaan.
Mitään ihmeellistä ei muuten ole tapahtunut. Olen riippuvainen rakkaastani. Yhdessä ollaan käyty Haloo Helsingin keikalla, oksenneltu vuorotellen vessassa (kröhöm...), katsottu muumeja, ulkoilutettu koiraa ja tanssittu kynttilän valossa.
Mua vaan ahdistaa tää kroppa. En ole uskaltautunut vaa'alle moneen päivään. Pelkään lihoneeni. Ehkä ei pitäisi välittää.
Niinhän se koukuttaa. Siksi se on niin petollista.
VastaaPoistaOlis vaan niin helppoa lopettaa tämä. Tarvitsisi painaa vaan tarpeeksi kovaa.
Ihanaa että sulla on joku joka auttaa! Sä tarvitset ihmisiä sun ympärille.
Voimia myös sinne♥