Seven Days A Week

Miksen vain voisi olla normaali? Ruoka pyörii mielessä melkein koko ajan, kiitos vain sinulle rakas syömishäiriö. Syömättömyys, syöminen, ahdistus yhdestä porkkanasta. Voinko ottaa sosekeittoa ilman, että tarvitsee oksentaa. Mitä terveet ihmiset ajattelevat? Mulla tää on vain aterioiden suunnittelua monta tuntia etukäteen, nukahdan miettien seuraavan päivän aamupalaa: skippaanko kokonaan vai otanko teetä.

Maanantaikännit. Olin jo ylpeä itsestäni kun en ollut viikonloppuna viihteellä, kerrankin yli viikko ilman alkoholia. Eilen piti rikkoa sekin putki. Tyttöystävän kanssa juotiin sivistyneesti suomi-viinaa ja polteltiin. Piti taas saada pää sekaisin. Vaikka samalla mörkö huutaa päässä tyhjistä kaloreista. Paino kai on lopettanut laskemisen ja heiluu nyt samassa vähän alle 40 kilossa.

Koulu stressaa ja senkin laukaisi niinkin pieni asia kuin Wilmaan kirjautuminen. Huomenna olen menossa puhumaan ryhmänohjaajan kanssa lukiosta eroamisesta. Mun mieli on vaan kahdessa viikossa muuttunut, enkä mä ole enää tuolta lähdössä. Vitosjaksoon vois jopa ottaa pari kurssia (apua, apua, apua), vaikka ensisijaisesti olen jäämässä kouluterkkarin takia. Punnitukset ja muut kun vois siirtää terveyskeskuksesta terveydenhoitajalle.

Tänään tuli taas varasteltua liikaa. Onko ideaa lähteä kaupungille, kun tilillä on huimat viisi euroa, tulee tietysti otettua tavaraa luvattomasti. Ja sen jälkeen saa koko ajan pelätä, että poliisit tai vartijat on perässä. Meinasin ratikasta jäätyäni panikoida ohi ajavaa poliisiautoa. Mut kun tunnistaa vielä niin kivasti näistä sinisistä hiuksista.

Purple Pills

Olen kotona. Yksin, yksin. Perhe lähti Italiaan laskettelemaan ilman minua, koska olen liikuntakiellossa, kuten viimeiset kolme vuotta. Olenkin viettänyt hiihtolomaa (mitä lomaa? minahän olen saikulla) kotona, tyttöystävän luona, mummolassa. Ei siis mitään erikoista. Ahdistaa vain kovin, vaikka paino vaan laskee. Olen parikin kertaa joutunut turvautumaan tarvittaviin temestoihin. Viiltelylakko pitää.

En jaksaisi ihmisiä ympärilleni, varmaan ensimmäinen viikonloppu moneen kuukauteen ilman alkoholia. Huomenna pitäisi taas sosiaalistua ja nähdä kultaa. Ehkä se voisi tulla vaihteeksi tänne, voisin hakea koirankin hoidosta. Luna on ollut äidin kaverilla, enkä ole käynyt katsomassa sitä kuin kaksi kertaa, vain koska olen ollut niin laiska. Ei voimat riitä edes alle kilometrin matkalle. Eikä ulkona voi edes liikkua kun kadut on niin jäässä, tai saa pelätä katolta putoavia lumia.

Ei minulla ole enää rahaa edes ruokaan. Oksensin kaikki ruokarahat jo alkuviikosta. Olen niin ällöttävä! Tekisi vain mieli hakata päätä seinään tai viiltää. Ranteen valtimotkin ois kivasti melkein esillä.

Mun hoito siirtyy todennäkösesti koululle. Käyn tutulla terkkarilla juttelemassa, niin ei tarvitse tonne terveyskeskukseen mennä. Kyllä mä siellä kävin lääkäriä tapaamassa - yhtä tyhjän kanssa. Labrat se sentään määräs, verikokeissa ei oo entisiin verrattuna mitään häikkää. Anemia ja vähäiset valkosolut, mutta kalium on normaalin rajoissa. Hyvä, koska pelkäsin jo joutuvani taas Haartmannin päivystysosastolle.

My Party Tonight

Tarve olla sekaisin. Sama se mitä vedetään. Onko joka viikonloppu pakko juoda alkoholia, yleensä vielä ihan liikaa? Eilen pääsin baariin asti kun mentiin kymmeneltä, viime viikonloppuna taisin sammua ennen sitä. Puhun jääkaapissa asuvasta lehmästä, siitä on videokin. Ajatus lentää ja olo on vapautunut. Ei sellaista oloa pelkällä alkoholilla saa. Polteltaisiin, jos en olisi niin persaukinen. Lääkkeitä, jos olisi reseptejä.

Eilen oli hyvä päivä (tai siis ilta/yö). Tuntemattomampia ihmisiä, jotka voisin luokitella kavereiksi. Tanssimista kunnes jalkoihin sattuu. Suudelmia, kauniita sanoja.

Tänään kuitenkin taas herätys karuun todellisuuteen. Olen yksin. Miksi olen häätänyt kaikki ympäriltäni? Jonnekin katosivat lukiokaverini, ala-asteelta tutut ystävät. Olen viettänyt liikaa aikaa sairaalassa sulkeutuen oman kuoreni sisään. Tyttöystäväni näkee lävitseni, tuntee minut paljon paremmin kuin edes minä itse. Hän kysyy miksi minulla on paha olo, kun en ole huomannut ahdistustani edes itse. Tiuskin ja vittuilen, olen hirveä. Ei rakas ansaitse sellaista kohtelua.

Lukio taas stressaa, ajattelin erota ensi viikolla kun hiihtoloma on ohi. En minä voi olla siellä kaksi vuotta nuorempien kanssa, enkä edes pystyisi ottamaan kuin pari kurssia kerrallaan. Vaihdan syksyllä aikuislukioon. Sairaslomailen siihen asti. Helsingin Sanomissa puhutaan syrjäytyneistä nuorista, tunnen itseni sellaiseksi.

Paino taas alle neljänkympin, hyvästi motivaation rippeet.

Smoke On The Water

Pitäisi soittaa terveyskeskukseen ja varata aika punnituksiin ja labraan. Mutta mitä minä sanoisin? "Anteeks, mut potkittiin ulos tuolta psykiatriselta ja nyt tarvitsisin vähän tarkkailua." Kuulostaako mikään typerämmältä? En todellakaan soita. Tiistaina on perhetapaaminen, selvitellään siellä asioita, vaikka mitään uutta ne ei keksikään.

Tänä viikonloppuna olen näyttänyt syömishäiriölle pelkkää keskisormea, olen syönyt kun on tehnyt mieli. Osastollehan mua ei enää saada ja on ihanaa välillä _nauttia_ elämästä. Tuntuu, että voisin syödä itseni siihen kuntoon, jossa saan hoitoa.

Perjantaina en päässyt baariin asti, koska join itseni liian humalaan ennen sitä. Jäin suosiolla nukkumaan kun tyttöystävä lähti kaverinsa kanssa vielä juhlimaan.

Koska perjantai meni pilalle, päätin, että lauantaina otetaan uusiksi. Ostin ennen kullalle menoa muutaman siiderin (joiden hinta on noussut ihan törkeesti), join ne ja vähän viinaa. Polteltiin. Yhdeksän jälkeen todettiin, että meiltä puuttuu RUOKAA. Käytiin kaupassa ja mukaan taisi lähteä mättöä yli kympillä. Sipsiä, jätskiä, nuudelia ja en edes muista. Sitten käytiin vielä Hesburgerissa hakemassa ateriat (mulle falafel). En ole syönyt hampurilaista koko sairastamisen aikana ja täytyy sanoa, että oli hy-vää!

Diagnoosina muka f50.0, hah. Vaikka syön kunnes vatsa tulee kipeäksi. Vatsa on kipuillut muutenkin, eikä asiaa ole auttanut ollenkaan se, että käytiin tänään mummin ruokittavana. Ei kehdannut kieltäytyä mistään ja vatsa on ollut kuin ilmapallo koko päivän. Hiihdin muuten ensimmäistä kertaa yli kymmeneen vuoteen!

Itsensä lävitelyä. Tein huuliin molemmille puolille spider bitesit.

Piercing

Eilen alko yhtäkkiä kauheesti mieli uutta lävistystä. Tyttöystävän kanssa ollaan puhuttu, että korviin tarvitsisi lisää reikiä. Ei mulle kuitenkaan pelkät korvareiät näköjään riitä. Multa löytyy siis jo napakoru, huuli molemmilta sivuilta eli snake bites, septum ja korvista joku määrä reikiä plus industrial rustossa.

Mietin, että nyt on naamaan saatava uusi naula, vaikka vähän arveluttikin että nyt niitä on liikaa.. Käväisin kuitenkin Cyber shopissa Kampissa ennen äännestämistä ostamassa 1.6mm lävistyskorun. Kulma tai bridge, päädyin kulmaan.

Kaivoin huoneeni kätköistä mun pelottavan kokosen (2mm) lävistysneulan ja tuikkasin sen kulmasta läpi. Vanhemmat ei yhtään tykkää mun puuhista, joten nytkin istun olohuoneessa otsatukka silmillä asti. Kyllä ne jossain välissä huomaa, mutta nyt en jaksa kuunnella uutta saarnaa.

namnam. verinen ja noin.

Ja höh, olisin halunnut Haaviston presidentiksi.

Darling You're Nothing

Ei ne ollutkaan keksinyt siellä polilla mulle mitään uutta. Tai ainakaan mitään, johon olisin valmis sitoutumaan. Ehdotettiin, että kun painoindeksini laskee viiteentoista, menisin automaattisesti osastolle ja kun se olisi 16, pääsisin takaisin avohoitoon. Kohdallani se tarkoittaisi, että olisin heti saanut pakata tavarani ja mennä syömishäiriöosastolle hoitoon pariksi viikoksi. Minulla kun se paino nousee aluksi aina sen viisi kiloa viikossa, niin hoitojaksot olisivat todella lyhyitä. Mitä siitäkin hyötyy?

Sanoin siis ei tälle lääkärien idealle. Kääntöpuolena vain on, että mun polikäynnit lopetetaan, koska "en pysty sitoutumaan mihinkään hoitoon, ja psykiatrian polilla ei voida seurata fyysistä kuntoa". Olisi kuulemma väärin mua kohtaan laittaa mut työstämään asioita, joihin mun nälkiintyneet aivot eivät pysty. Odotan edelleen tietoa, mitä jatkossa tapahtuu, mutta mut varmaan heitetään vaan terveyskeskukseen, jossa voidaan seurata veriarvoja ja muuta sellaista.

Vähän paskat on vaan fiilikset, kun tohonkin hoitajaan alko jo muodostua luottamusside. Nytkö mulla ei ole enää ketään, jolle purkaa oloaan? Vanhemmille en puhu, tyttöystävälle kyllä. Ehkä pitäis alkaa miettiä uusiksi sitä yksityistä.