Devil On My Shoulder

Mitä sitten jos painoni onkin kolmekymmentäviisi kiloa ja painoindeksi alle kolmentoista? Onko muka hienoa, että saan kiedottua sormeni hauiksen ympäri? Valehtelen syöväni, vähättelen liikkumisiani ja terveydenhoitaja uskoo. Miksi minä hänelle valehtelen? Hänhän on ollut tukenani yläasteajoilta lähtien. Lähtenyt kanssani sairaalaan, kun vanhempani eivät ole päässeet mukaan. Hän katsoo minua hymy huulillaan ja halaa "ihanaa, että olet uskaltanut lähteä paranemisen tielle!" Mutta kun en oikeasti syönyt sitä puuroa tai kasvissosekeittoa, joista kerroin. Ne olivat valhetta. Tätäkö minä olen tavoitellut kaikki nämä vuodet, elämää luurankona, joka lihoo ja ahdistuu jopa yhdestä omenasta? En minä halunnut tätä elämää. Enkä minä halua enää valehdella, vaan kertoa rehellisesti onnistumisistani.

Sain vihdoin houkuteltua tyttöystäväni meille yöksi. Anteeksi, että olen ollut niin kylmä ihminen. En minä eilenkään ollut ahdistunut, päässä vain tikitti tyhjää, silti minulla oli hyvä olla. Olit ihana, vaikka aamulla minun pitikin lähteä aikaisin. Kiitos, että uskalsit tulla. <3

Lupaan nousta täältä, mutta se vaatii kauheasti töitä. Nytkin arvon uskallanko ottaa iltapalaksi porkkanan -en uskalla. Se lihottaa minua. Kuinka järjettömältä tämä kuulostaakaan jopa omissa korvissani, mutta kiellän itseltäni kaiken ruoan illalla. En voi oksentaa enää iltalääkkeiden jälkeen, mitä jos sorrunkin taas ahmimaan ja lääkkeet on otettu? Sen sijaan, että söisin jotain, juon teetä ja yritän päästä maidon tuomien kaloreiden ahdistuksesta.

Yritän suunnitella aamupalaa itselleni, jos saisin syötyä jotain. En ole enää moneen päivään saanut alas edes puuroa. En minä pysty syömään aamullakaan, en pysty en pysty. Itkettää, miten olen taas ajautunut tähän? Mutta minä vielä yritän ja perkele nousen täältä. Ahdistaa, saisinko vain pysähtyä tähän hetkeen?