Heal Me

Meikit valuu pitkin poskia kun en saa kyyneliä hillittyä. Miksi tulin tänne? Tiedän, että nämä haluavain vain lihottaa minut sotanorsuksi. Rumaksi, ällöksi, pehmeäksi. Haluan pois, pakoon, turvaan, jonnekin missä ei tarvitse syödä koko ajan.

Mutta tällä hetkellä olen valmis taistelemaan itseni tästä pimeästä kaivosta ylös. Vain minä voin tehdä sen päätöksen, että aion parantua. Toisilta saan tukea, mutta se on vain minusta itsestäni kiinni. Ja minä taistelen mutten tiedä kuinka kauan jaksan...

Koska painoindeksini on alle 13, en saa ulkoiluita tai pääse osallistumaan muihin kuin keksusteluryhmiin. Olen siis lukittuna neljän seinän sisälle ahdistukseni kanssa. Kuuntelen musiikkia ja revin liiman rippeitä käsistäni, niitä joihin en viikkoon saisi koskea.

Paino 35,3kg, painoindeksi 12,69.

Welcome

Uusi osastojakso alkoi tänään. Ensimmäiset kyynelet on jo pahan riisifrutti-mörön takia itketty, muutenkin olen ollut aika kuollut ja koomassa, jossain oman lasipalloni sisällä, joka vaimentaa kaikki äänet. Olen vaihtelevasti ahdistunut ja sitten mennäänkin ihan toiseen ääripäähän niin, ettei mikään tunnu miltään, ei elämäkään elämän arvoiselta. Tällä hetkelläkin elän vain läheisiäni ajatellen - muuten olisin todennäköisesti jo haudassa.

Ahdistaa kun väki täällä on minua pienempiä, vaikka tiesin etten voi se kaikista luisevin olla kun näin nopeasti tein päätöksen tulla takaisin. Eikä saisi tuijotella toisia kateellisena, EIKÄ SAAKAAN KILPAILLA siitä kuka on laihin. Me kaikki olemme täällä normalisoimassa painoamme siinä se, ja kaikki oireilevat erilailla.

värjäilin hiuksia

Selvisin aamukymmenen nutri-shotista, lounaasta, välipalasta ja päivällisestä kunnialla läpi. Syön ½-starttia, missä ruokamäärät eivät ole mitään suurensuuria, mutta silti ne saavat ahdistuksen nousemaan pintaan. Iltapalan jälkeen voisi mennä aikaisin nukkumaan kun yöunet jäivät viime yöltä hieman lyhyiksi. Ajauduin taas viiltelemään kättä, ja vanhemmat kyyditsivät minut Haartmanniin tikattavaksi. Loppujen lopuksi pelkkä liimaus riitti, mutta aikaa meni reilusti yli puolen yön.

Painoindeksi 12.73, paino 35,3kg.

alfnifnaiehtpafjölakfnlaqw eipä tässä kai muuta.

Can You Help Me

Löysin vanhan päiväkirjani. Oon väsyny tähän sairastamiseen, tätä on jatkunu jo niin monta vuotta.

"keskiviikko 08.10.2008
Mä en oo menos vielä nukkumaan, läksyt tekemättä. Ja eka pitää viel urheilla, koska mä söin tänään liikaa. Oksensinkin, mutten tarpeeks. Mun piti lähtee lenkille, mut en sit menny ettei kukaan ihmettelis mun yhtäkkii innokkuuden puuskaa. Lisäks mä tarviin uuden ohjelman, painolle ei tapahdu mitään, ennemminki se vaan nousee. Alotan jonkun omena-dieetin, vittu syön liikaa ja sit itken kylppärissä. Vihaan mun läskejä käsiä, vihaan kaikkea, nytki mä tunnen mun miljoonat makkarat vatsalla. Niistä jää punaset viivat kun nousen ylös. Revin ne kohta irti."

"lauantai  04.04.2009
Se on jännä, etten syö mitään. Pystyn siihen, vaikka kaapit on täynnä karkkia. En päässy siis ratsastaa sen stnan liikuntakiellon takia. Kävin sit ostaa hiusvärin ja lukiokirjat ja tein ruokaa, jota en syöny. Illal kävin Ellan kaa kattoo leffas himoshoppaajan  ja menin sit Suomisille ja vein Onni-koiran ulos. Käveltiin yli tunti, tihkusateessa, jalat märkinä, sormet jäässä. Väsyttää."

"keskiviikko 04.11.2009
Rakas anoreksia,
kaikki haluu susta eroon, mutta sä oot luvannu, että me ollaan yhtä. Jos sä lähet, musta ei jää mitään jäljelle, koska meistä kahesta mä oon se heikompi osapuoli. Ja sä ehdotat, että lähen sun mukaan, koska me ollaan yks ja sama. Mutta me ei olla ilkeitä, ei pahoteta muiden mieltä. Me tehään niinku ne oikeesti haluu: me lähetään. Me kuljetaan samaa matkaa ja kuihdutaan tästä maailmasta."

"03.03.2010
Jos mä kuolisin, se ei haittais. Se ois helppoo, koska en odota tulevaisuudelta mitään. Ei sitä voi kaivata mitä ei ole. Jos syömishäiriö joskus veis mut, haluisin, että kaikki jatkais elämäänsä onnellisina eikä käyttäis aikaa mun suremiseen. Ois nytki helpompaa olla satuttamatta läheisiään. Muhun sattuu vaan teidän kipu."
(Voin julkaista näitä lisääkin, jos tykkäätte)

Keskiviikkona pääsen osastolle. Toivottavasti siitä on tällä kertaa enemmän apua. Ainakin on toiveikas olo. Samalla pelottaa mennä sinne näin isona. Mitä jos joudun aloittamaan heti startti-ateriasuunnitelmalla puolikkaan sijaan? Mitä jos, entä jos, apua!
Paino 36,0kg, painoindeksi 13.06.

Walking Disaster

Vereni on mustaa kun se hiipii ranteitani pitkin tippuakseen viemäriin. Terä viiltää vielä kerran, mutta jäljet eivät onneksi levähdä auki - ei tarvitse lähteä tikkauttamaan. Miten tähän taas tultiin, kun jäin illaksi yksin kotiin koiravahdiksi.

Sain ponnistella, jotta pääsin koiran kanssa ulos tässä olotilassa. Nielin tarvittavat temesta-, zyprexa ja ketipinor-napit, mutten huomaa vaikutusta. Itkusta turvonneet punaiset kasvot, en katsonut ketään silmiin. Menisin aikaisin nukkumaan, mutta pitää vielä vahtia, että pikkusisko tulee sovittuun aikaan kotiin.

Soitin sairaanhoitajalle ja sain ajan ensi keskiviikoksi. Siellä sitten keskustellaan mahdollisesta osastosta. Hävettää vain mennä takaisin, kun pärjäsin vain kuukauden poissa. Mutta tää on taas riistäytynyt siihen pisteeseen, etten omin voimin pääse ylös. Kävelyä tunnista toiseen, joku hedelmä väliin ja sit taas ulos ovesta. Illat saan sentään rauhoitettua, nytkin katson Junoa teemuki kädessä.

Enkä huomaa laihtuneeni.

Where Is The Line?

Olen kylmä ja kova, jäinen ja tunteeton. En halua vetää perässäni ketään näihin turhauttaviin hitaasti kuluviin tunteihin. Ei tämä ole elämää, välttelen ihmisten kohtaamista, puhelinkin on hautatunut takin taskuun.

Käytän päiväni kävelemiseen, joko koiran kanssa tai ilman. Jokainen päivä on suoritettava, syömisine ja liikkumisineen. Saatan käydä ruokakaupassa ja poistua tyhjin käsin kaloreita tuijotettuani. Istun pihalla ottamassa aurinkoa tai pyörin keskustassa ilman lupaa ostaa uusia vaatteita. Jos syön, saatan oksentaa. En kuitenkaan joka päivä. Silti syön joka päivä, mutten pysty siihen enää muualla kuin kotona. Omenakin on ateria.

Piti soittaa syömishäiriöpoliklinikalle, mutta lykkäsin sitä aina tunti tunnilta eteenpäin kunnes aika meni umpeen. Paino ei ole pudonnut tarpeeksi, joten en uskalla varata aikaa uuteen punnitukseen. Onhan minulla aika viikon päästä terveyskeskukseen. Vaikka eivät ne siellä tee muuta kun katsovat painon, labrat ja verenpaineen ja vähän keskustellaan.

Äiti ja sisko ovat kipeänä, pitää katsoa ettei saa tartuntaa.

Knife Blood Nightmare

Annan tämän taas ryöstäytyä käsistä. En mä pysty pysty pysty syömään, vaikka se on vain minusta itsestäni kiinni. Häpeän tätä koska olin niin varma, että pärjään omillani. Niin pärjäsinkin - pari viikkoa. Ei tämänhetkinen painoni ole oikea, vaaka valehtelee. Tai sitten minä valehtelen vain itselleni.

Paino eilen polilla 37,4kg, painoindeksi 13,57.

Sairaanhoitaja ei ollut omani (joka on vielä lomalla) mutta tosi mukava. Vähän vain ärsytti kun se hymyili koko ajan vaikka puhuttiin vaikeistakin asioista. Yritti suostutella minut tulemaan uudestaan, antoi puhelinnumeronsa kun en suostunut. Haluan vain laihduttaa rauhassa ilman punnituksia. Onhan minulla aikoja terveyskeskukseen ja syyskuun alussa lääkärille/omahoitajalleni. Silloin voin harkita lähetettä takaisin osastolle. Vaikka tarvitsisin sen jo nyt.



En anna kenenkään huomata pahaa oloani. Kulta uhkasi, ettei pysty katsomaan enää uutta romahdustani. Mutta minä murrun, hukun tämän sairauden alle, enkä anna kenenkään auttaa, en edes sinun. Anna anteeksi.

Nyt olen mummolassa turvassa pari päivää.

Seven Drunken Nights

Sain "lievän" ahdistuskohtauksen eilen. Tuntui ihan psykoottiselta. Join itseni oksennuskuntoon kolmella siiderillä. Muisti menee kun olin korkannut toisen. Olin yksin tyttöystäväni asunnolla ehkä tunnin. Itkin, itkin ja join. Murheet pois. Viha tätä elämää kohtaan. Viilsin saksilla kun en löytänyt teriä, vasen käteni on kyynärtaipeeseen asti täynnä pieniä punaisia viiruja.

Kulta hoiti minua, vaikken muista mitään. Heräsin aamulla sohvalta käsi laastaroituna. Oli kuulemma kantanut minut siihen vessasta kun en ollut omin jaloin päässyt. Anteeksi rakas, että pilasin iltamme ja jouduit katsomaan kaikkea tätä sivusta.

Sotken taas elämäni.

Tänään olen ollut darrainen, mutta asiat ovat hyvin. Joku päivä oli pakko lähteä lenkille, tänään en ole liikkunut yhtään. Eikä ahdista (mikä kyllä saattaa johtua temestasta).

Huomenna aika terveyskeskukseen, ylihuomenna syömishäiriöpolille.

How To Hate

Vihaan itseäni niin paljon. En pääse tästä tunteesta eroon, vaikka juoksisin pakoon keksimällä kaiken maailman ohjelmaa. Kävimme kultani kanssa Linnanmäellä, olen shoppaillut (liikaa), käynyt kirjastossa, labrassa ja ollut humalassa. Ajatukset vain eivät jätä rauhaan.

Olen itkenyt, toivonut, että kuolisin tähän tautiin. Oksensinkin eilen, sinne meni sekin putki. Syön ylimääräisen omenan ja ahdistun koko loppupäiväksi.

Salaa haluaisin painaa 30 kiloa, olla haamu, jolla ei ole ajatustoimintaa. Katselen vanhoja kuvia, näytän rumalta luurangolta. Samalla kuitenkin joku sisälläni kuiskii, että tuota on tavoiteltava. Ei minulla ole muuta.

Oloni on toivoton. Silti pitäisi ilmoittautua kouluun, rakentaa normaalia elämää ympärilleni. Ei minusta ole siihen, ei minusta ole mihinkään. Saisinko vain hautautua sängyn pohjalle koko loppu elämäkseni?