Where Is The Line?

Olen kylmä ja kova, jäinen ja tunteeton. En halua vetää perässäni ketään näihin turhauttaviin hitaasti kuluviin tunteihin. Ei tämä ole elämää, välttelen ihmisten kohtaamista, puhelinkin on hautatunut takin taskuun.

Käytän päiväni kävelemiseen, joko koiran kanssa tai ilman. Jokainen päivä on suoritettava, syömisine ja liikkumisineen. Saatan käydä ruokakaupassa ja poistua tyhjin käsin kaloreita tuijotettuani. Istun pihalla ottamassa aurinkoa tai pyörin keskustassa ilman lupaa ostaa uusia vaatteita. Jos syön, saatan oksentaa. En kuitenkaan joka päivä. Silti syön joka päivä, mutten pysty siihen enää muualla kuin kotona. Omenakin on ateria.

Piti soittaa syömishäiriöpoliklinikalle, mutta lykkäsin sitä aina tunti tunnilta eteenpäin kunnes aika meni umpeen. Paino ei ole pudonnut tarpeeksi, joten en uskalla varata aikaa uuteen punnitukseen. Onhan minulla aika viikon päästä terveyskeskukseen. Vaikka eivät ne siellä tee muuta kun katsovat painon, labrat ja verenpaineen ja vähän keskustellaan.

Äiti ja sisko ovat kipeänä, pitää katsoa ettei saa tartuntaa.