Heal Me, I'm Heartsick

Palkitsin itseni kuumalla vaahtokylvyllä onnistuneiden ruokailuiden ansiosta. Uskaltauduin myös syömään kuulua avocado-pastaa, vaikka spagetti = apua, hiilareita! ja avocado = apua, puolet rasvaa! Maha pitää hirveetä meteliä kun on niin täynnä, enkä oo tottunu tähän turvottavaan oloon. Toivottavasti menee pian ohitse. Vaikka kyllä se kai säännöllisellä syömisellä..

Toinen asia, jonka toivoisin jo lähtevän, on tämä kuume. Olen ollut nyt kipeä ainakin kolme päivää ja tää sisällä olo alkaa jo kyllästyttää. Oon Greyn Anatomiaa kattonu nyt kuukaudessa kolme tuotantokautta, tuhonnut elokuvia ja tv-sarjoja, neulomani kaulaliinakin alkaa olla jo valmis. Huomenna ajattelin aloittaa Stalinin lehmien lukemisen. Onko joku lukenut, kannattaako?

Viime yö oli ehkä pelottavin. Kuume laski ja aiheutti harhoja. Olin siirtynyt sängystäni sohvalle kun en saanut unta ja heräilin vähän väliä, en tiennyt mikä on unta, mikä totta. Kuitenkin: näin siskoni kasvot aivan naamani edessä ja kun räpäytin silmiäni, hän oli kadonnut. Kuulin kylpyhuoneesta sähköhammasharjan äänen, vaikkei tässä perheessä sellaista ole. Koirankin koitin nostaa pois sohvalta, mutta yhtäkkiä se ei enää ollutkaan siinä. Yritin huutaa, mutten saanut suustani ääntä.

On tunne, että en halua enää jatkaa tätä syömistä. Yritän kuitenkin järkeillä, että minulla on yli kymmenen kiloa alipainoa, eikä kroppani voi hyvin. Jatkan siis ateriasuunnitelman mukaan.

Hope You're Happy Now

Mua harmittaa, kun muru ei kerro mulle sen pahasta olosta. En mä mee rikki, surettaa vaan katsoa vierestä kuinka toinen kärsii, eikä ite voi auttaa. Ehkä en oo yhtä tärkee kun sen paras ystävä, ehkä niillä on salaisuuksia. Tunnen olevani kakkossijalla. Ja itsekäskin.

Tulin eilen kotiin. Isä haki mut, koska olin kipee. Kuumetta, yskää ja nuhaa. Tän päivän oon viettäny äidin ja Luna-koiran kanssa tv:tä tuijotellen, nukkuen ja lukien. Rakaskin soitti mulle yhen asuntoesittelyn jälkeen, kun en ite päässy mukaan. Ollaan nyt tosi aktiivisesti etitty yhteistä kämppää, mutta kaikki tuntuu kaatuvan siihen etten käy töissä. En mä viitti sairaushistoriastanikaan avautua.

Lisäksi on läski olo. Oon tänään syöny täsmälleen ateriasuunnitelman mukaan ja antanut äidin annostella mun ruoat. Kyllä mä nään kun se mittaa kaiken yläkanttiin. Silti oon vaan pistelly kaiken kiltisti poskeen. "Täähän sujuu hyvin." Enkä oo liikkunu yhtään, en ottanut askeltakaan ulos ovesta. Vaik on tää ihan hauskaa löhötä vaan jump suitissa. Yritän vaientaa syömishäiriön äänen.

Little House

Viikko menee hurjaa vauhtia eteenpäin ja minä huolehdin, että saan tarpeeksi kaloreita sisääni. Ihminen voi syödä yllättävän paljon, että saa painon edes pysymään. Osastolla on lähtöni jälkeen ollut pelkkää kaaosta, onneksi en jäänyt. Nyt minulla on elämä, liian pitkän ajan olen viettänyt sairaalan seinien sisällä.

Eilen oli syömishäiriöpoli. Sovimme, että käyn viikoittain juttelemassa tuntemukistani ja punnituksissa. Hoitaja oli positiivisesti yllättynyt, kun kerroin, että tavoitteeni on nyt parantua. Nostaa muutama kilo painoa, syödä ja elää. Viime käynnillä kun vain itkin sitä miten haluan kuolla.

Tyttöni on nostanut minut eloon. Tuli hakemaan kaivon pohjalta, josta me yhdessä ponnistelemme ylös. Luulen, että olen nyt onnellinen. En tiedä miltä hyvä olo tuntuu, ehkä tämä on nyt sitä.

Olen tehnyt arkisia asioita ja samalla se on aivan uutta. Leikin kotia. Tiskaan, käyn kaupassa, käyn kävelyllä ja kekustassa. Eilen katsoimme Salatut Elämät -elokuvan. Olemme laskeneet pulkkamäkeä, kuvanneet videoita ja lukeneet vanhoja päiväkirjoja. Tänään on edessä siivoamista.

Odotan viikonloppua ja sen päihdyttävää vaikutusta. Valvottuja, rakkaudentäyteisiä öitä. Väsymystä ja unta.

Independent

Olin eilen hyyvin surullinen. Itkin monta tuntia, enkä vain voinut lopettaa. En ole enää osastolla, lähdin sieltä maanantaina. Olen sen jälkeen ollut psyykkisesti ihan romuna. Tiistaina viilsin käteeni ja haarmannissa ihmeltiin että käteni ylipäätään toimii, sen verran syvää jälkeä. Ja seitsemän tikkiä. Olen oksentanut vain kerran osastolta lähdön jälkeen. Syömishäiriöelämäni on nyt ohi. Kiinteää ruokaa on vaikea saada sisään, joten puuron, viilin, keiton ja jogurtin lisäksi vedän nutridrinkkejä. Jos painoni laskee alle neljänkymmenen (mitä vaaka tänä aamuna näytti), menen takaisin osastolle. Tavoitteenani on nostaa se kuitenkin 45kg:n ja pitää siinä.

Tuntuu, että lapsuuteni ja nuoruuteni on nyt virallisesti ohi. En kutsu enää lapsuudenkotiani kodiksi, nyt asun kultani kanssa. Tänäänkin menemme asuntonäyttöön ja yritämme saada kivan kaksion, johon muuttaisimme rottapoikien ja Caramellin kanssa. Siihen asti asumme 20 neliön yksiössä.

Minut on nyt repäisty irti enisestä elämästäni. Monta vuotta olen vain yrittänyt laihduttaa, elämäni ei ole ollut mitään muuta. Nyt taistelen, jotta saan painoni nousemaan. Ja minä pystyn siihen. Äiti on ollut tuki ja turvani, hän kävin katsomasssa minua osastollakin joka päivä, mutta nyt tukeudun kultaani. Tuntuu pahalta, vaikka ei saisi. Eri ympäristö, eri ihmiset, eri elämä. Olen hukassa itseni kanssa: kuka minä olen? Kaveritkaan eivät soittele, enkä itse uskalla ottaa yhteyttä. Hekin asuvat eri puolilla Suomea, itsenäistyivät ja jättivät minut tänne. On outoa, kun siskotkaan eivät enää pyöri ympärilläni koko aika.

Sairaslomaa on kuitenkin kirjoitettu nyt elokuun loppuun asti. Ehkä syksyllä saan vihdoinkin jatkettua opintojani.

Black Swan

Voit sanoa mitä haluat, se ei tunnu se ei kosketa.
Mene vaan, mene vaan.

Olen väsynyt tähän sairauteen. Toisaalta haluaisin parantua, mutta samalla olla pienen pieni tuulen henkäys. Aamulla otettiin paino ja hoitokokouksessa sen kuullessani purskahdin itkuun. Milloin minusta tuli näin iso? Paino oli hypännyt taas järkyttävän kilomäärän ylöspäin.
 
Lumi on syönyt kaiken, routa raiskaa tämän maan.
Joutsenetkin jäätyy kiinni jaloistaan.
Unelmat vaihtuu toisiin, valuen vuosiin vihaisiin.
Lähtisin, mut se vaan ei mee enää niin, ei mee enää niin,
ei mikään mee enää niin.

Hoitokokouksessa mainittiin myös jo uloskirjauksesta, vaikken halua ajatellakaan sitä vielä. Elän päivän kerrallaan, muuten sekoan. Sain ensi lauantaille välipalaloman, eli pääsen lähtemään osastolta lounaan jälkeen ja tulen päivälliselle takaisin. Olen jo suunnitellut, että helpoimman kautta syön jogurtin - oksentamatta. Kotona kun se on jotenkin itsestään selvää, että aterian jälkeen menen vessaan ja otan kaiken pois vatsastani. Mutta en aio oksentaa, minä pystyn tähän!

Sä et ehdi juosta enää junaan viimeiseen,
et ehdi enää, jos et jo mee.

Itseinho ja ahdistus ovat olleet vahvasti päällä tänään. Edes tyttöystäväni vierailu ei piristänyt pitkäksi aikaa. Hetken onnellisuus, sitten yksinäinen olo vaikka toinen on vierellä. Itkin hoitajalle, etten voi istua yleisissä tiloissa, koska pöydällä on sakset ja niihin tarttuminen tuntuisi vain hyvältä vaihtoehdolta. Viilto. Verta. Ei, minä en ole lähdössä vielä kotiin.

Olen sekaisin, en jaksa enää. Ahdistus puristaa taas rintaa ja kyynelet hiipivät silmistä helminauhana.


lyrics: pmmp - joutsenet

Sleep

joululahja One Piece

Tänään on ollut vaikeaa. Vaikka on syntymäpäiväni. (Onnea minä!) Olen saanut paljon onnentoivotuksia ja potilaskavereilta pari korttiakin. Olen vanha, hyi. Vieraita ei ole käynyt, mutta isovanhemmat tulivat jo eilen lahjoineen. Sain pari kirjaa ja vanhemmilta 50 euroa.

Keskittymiskyky ei meinaa riittää kirjan lukemiseen ja koko ajan pitäisi olla liikkumassa. Pakkojumppaa yritän kuitenkin hillitä, ei tästä mitään tule jos hypin huoneessani seinille. Jos paino ei nouse niin lisätään ruokaa, enkä halua sitä. Pitää siis yrittää vain rentoutua.

Päivällisellä minulle ei tullut keittoa, se oli kaatunut ruokakärryn pohjalle. Hoitaja yritti suostutella minut ottamaan kanakeittoa, mutta itsepäisenä kasvissyöjänä kieltäydyin. Join sitten kaakaon makuisen nutridrinkin kun muut hörppivät soppaa suuhunsa. Tietysti leivät, maidot ja jälkkärit lisukkeina.

Tänään olen myös itkenyt (muunkin kuin ruoan takia). Murun rotta piti aamuisella eiläinlääkärisreissulla lopettaa, koska sille oli kasvanut rasvapatti jota ei voinut leikata. Nuku rauhassa Elmeri, olit aivan ihana persoona ja aivastelija.

Kohta rentouttavaan suihkuun ja kahdeksalta iltapalalle. Sitten on tämäkin tuskaisa päivä ohi.

Covered In Cowardice

Lomat ohitse ja osastolle palattu. Ehkä ihan hyvä näin. Tietysti syömiset ahdistavat hitosti, mutta muuta tietä paranemiseen ei ole. Olin eilen säälittävä ja itkin peräti kolmeen kertaan. En vain halua olla täällä, lihoa ja nostaa painoa. Haluan kuitenkin elää normaalia elämää, eikä se anorektikon painolla onnistu.

Lomani meni suurimmaksi osaksi todella huonosti. Puolitoista viikkoa, siinä ehtii tapahtua jo vaikka mitä. Aaton istuin sukulaisten seurassa oma lautanen tyhjänä, uutena vuotena join ja söin kaksin käsin. Paino ehti pudota pari kiloa, mutta toisen sain itse nostettua takaisin. Fyysisesti ei siis tapahtunut mitään pahempaa retkahdusta.

Jouluaattona tosiaan harkitsin vakavissani, että ottaisin kaikki lomalääkkeeni kerrallaan ja menisin sitten nukkumaan itseni pois. Kiltisti menin kuitenkin istumaan joulukirkkoon ja selvittelin hieman päätäni: en voisi tehdä sitä läheisilleni. Ahdistus hieman hellitti ja itsemurha-ajatukset sen myötä.

Ja anteeksi tuo edellisen postauksen video, en itse sitä edes ladannut, mutta olkoon...

Happy New Year!

Hyvää uutta vuotta 2013 kaikille ja käykää lukemassa Ankun blogia

Born This Way

Bye bye !