Summer Looks Good On You

Elämä hymyilee taas ja mulla on aihan (eli aivan ja ihan yhdistettynä) superi hyperi olo! Kevät helmikuussa, aurinko paistaa ja voi käyttää nahkatakkia ulkona! Converset jalassa kaupungilla ja iPod huutaa korvani kuuroiksi.

"Mä tanssin yksin kadulla
ja pidän ovet avoinna

ja nautin joka hetken jälkeen lisää elämästä!"
(sananmukaisesti tanssin ja lauloin..)

Mulle tehään kuntoutussuunnitelmaa ja oon oikeestaan aika optimistinen. Jos en kohta enää olekaan se väliinputoaja, vaan pääsen vihdoin eteenpäin. Itsestähän se on paljolti kiinni, mutta myönnän ettei tällä hetkellä pelkkä oman pään mukaan toimiminen riitä.

Mutta, hiuksista piti tulla postaamaan! Värjäsin eilen pään vaaleanpunaiseksi kesältä jääneellä shokkivärillä. Valmisteluiksi laitoin kookosöljy-hoitoaineseoksen kuiviin hiuksiin muutamaksi tunniksi. Hiusten kunto ei edelleenkään ole mikään paras reilun puolen vuoden takaisen blondausoperaation jälkeen, mutta ei nää enää niin pahalta hamppukasalta näytä!

I'm an angry unicorn!

Pesin hiukset ja levitin ohjeen mukaisesti pyyhekuiviin hiuksiin Crazy colorin shokkivärit. Kannattaa olla säästettynä jotkut kumihanskat, jos ei halua värjätä samalla käsiään ja kynsiään.

kaljuus ja tyvikasvu ja hattara

Läträsin huuhtelun jälkeen viel kaiken maailman hoitoaineilla: kosteuttavilla ja suihkutettavalla, sekä tapoin melkein Late Lammas -tangle teezerini. Hiukset kuivuivat ällön laineikkaiksi ja vaikka suoristaminen lämpösuojasta huolimatta rasittaa hiusta huomattavasti, oli pakko kaivaa rauta esiin, koska halusin nähdä lopputuloksen myös suorissa hiuksissa.

curlyyyy

straight bat (ugly)

Mä vaan tykkään leikkiä hiusväreillä ja tykkään myös näistä vaaleanpunaisista hiuksista vähän tummemmilla latvoilla! Pinkki ikävä kyllä lähtee muutamassa pesussa pois, joten katsotaan kauanko jaksan tätä ylläpitää :---B

False News Travel Fast

yhyyy, mun eläkeläiskorttii ei kysytty :<

Turun reissu oli hyvä, jos unohdetaan perjantainen olympiajääkiekkopeli. Puoliltapäivin nähtiin Ellan kanssa Kupittaan asemalla, mistä kaupan kautta lähdettiin laittaa ruokaa ja seuraamaan matsia. Teppo-sheltti oli innoissaan kun tultiin, ihana huomionkipeä otus. "Rapsuta, rapsuta, rapsuta, leiki!" Syötiin mozzarellasalaattia pestolla ja croissantteja. Vaihdettiin kuulumisia, koska ei tosiaan olla nähty kesän jälkeen. Tungen kyllä mökille mukaan Lunan kanssa joku viikonloppu, koska näkeminen jäi niin pikaiseksi!

J'ai aimé et j'aime bien !

se on karvapallo aka Börde / Teppo

yritä siin sit kattoo matsii..

Ekan erän jälkeen Ella heitti mut L:n luokse. Hyvä nähdä parhaan kaverin kämppä muualtakin kuin ulkoa ja valokuvista... Oon huono reissaamaan :--D Mut ihana sisustus! Just jotain tommosta mäki haluisin, tai vaikka ihan ekaks vaan oman kämpän. Kolmatta erää L ei kestänyt jääkiekosta enää katsoa, joten tehtiin kompromissi ja laitettiin televisio äänettömälle. Syötiin feta-aurajuustopastaa (Rellalle mainittakoon, että hyvää oli), juoruttiin, katsottiin Pasilaa ja naurettiin, tuskailtiin työhakemuksen kanssa, käytiin vuokraamassa leffa ja naurettiin lisää. Syötiin sipsii ja irtokarkkeja.

mun piti syödä kaikki maissit ettei ne mee pilalle

tää oli o______O hahaha

Enkä jaksanut välittää syömishäiriöstä, maailman turhin sairaus, joka ois taas vaan pilannu kaiken. Joten, koska olinme Turussa, Hesburgerin pääkaupungissa, käytiin Hesessä peräti kaks kertaa vuorokauden aikana. Ranskalaisten kanssa voi vetää samanlaiset grillimausteöverit kun leffassa popcornien kaa! Kaupunkia ei jaksanu hirveesti kierrellä, ku oli niin kylmä. Nähtävyydet ei juurikaan kiinnosta ja samat vaatekaupat sieltä löytyy ku Stadistaki.

Turkulaisen Hesburgerin Kinuski-nougat PehmytPyörre, ihailkaa

Junamatka takas oli ärsyttävä. Huonokuuloiset eläkeläiset huutaa tukisukista ja tv-ohjelmien juonenkäänteistä, edessä istuvan jätkän kuulokkeista kuuluu läpi ja puhelimen netti toimii huonosti tai ei ollenkaan. Mut sai sitä silti puol tuntii torkuttuu. Kiitöz teille, mä lagaan tän päivän himas One Piecessä.

Sunnuntaita, pärjäilkää :--)

Ja lopuksi mainittakoon, että rikkinäinen skumppalasi on tarpeeksi ehjä niin kauan kun juoma pysyy lasissa !!

Runnin' Across The Tracks

Ankara ärsyyntyminen. En tiiä mitä kohtaan, mut öäää ku vihastuttaa. Tämmönen tyhjä elämä kun kaikki on kielletty. Ja vaikka oon syönyt itselleni 800g kymmenessä päivässä, oon niin sairauden tunnoton että syytän kaikkia muita kuin itseäni ja anoreksiaa elämäni pilaamisesta. Kieltoja sieltä tuolta täältä. Mä haluan harrastuksia (ratsastus) ja lemmikin. Kävellä sen sijaan, että julkisilla edes takas. Vaikka laiskuuttani valitsen aina sporan, haluun että apostolinkyyti on vaihtoehto. Ja ois kiva saada lähtee kavereiden kaa partyy sen sijaan että selvinpäin viikosta toiseen. Pitää puhelint lähellä, jos vaikka joku polilta vihdoin soittaisi. Vaikka millon mä oisin ketään sataprosenttisesti totellu?

Oon alkuviikon ollu jotenki poissaoleva. Toimintaterapeuttiki kysy eilen mitä on sattunu, mut ku ei mitään, aivot vaa on tyhjät. En mä jaksanu vastata puhelimeenkaan, tekstareihin viiveellä. Terapiassa puhuin poneista, joilta oon pudonnu?

Eilen sain sit jonkun hepulikohtauksen illalla ja naureskelin itsekseni. Tomaatit ja smurffit on oikeesti tosi hauskoja, mut älkää kyselkö enempää! Otin lääkkeet ja nukahdin sohvannurkkaan. Yhelt heräsin pesemään meikit ja hampaat ja sängyssä ei enää nukuttanutkaan.

Aamul tein puuroo kattilas ja se on oikeestaa ihan hyvää puoliks maitoonkin!

Aattelin lähtee perjantaina Turkuun moikkaa parii kaverii. Junalippu maksaa yli kolmekymppii per suunta. HSL:n matkakorttiin saa kyllä eläkeläisalennuksen, mut junassa ei oo mitään todisteita kuntoutustuesta. Yksi aikuinen ja täyshinta siis kiitos.

Oke, koska mul on liikaa ylimääräistä aikaa, voisin kattoo vaik jonkun Harry Potterin hienossa uudessa Avada kedavra -hupparissani! Te, jotka ette tiiä mitä se tarkottaa, ootte menettäny paljon.

One More Moment

Mä en oo täällä, en tiiä mis oon. Tuun kohta takas, mut nyt lepään hetken. Mun ei tarvii ajatella, on rauhallista ja toimin automaattisesti. Mä luulen, että jos nyt viiltäisin en tuntis mitään. En kyl aio kokeilla, koska oon luvannu. Ruoka ei maistu miltään, mut pakko pitää ittensä hengissä.

Kävin kävelyllä ja olin ehkä onnellinen. Mun pikkuneideillä on hyvä taivaassa. Unohdin kattoo autot  juostessani bussiin, mut ehin yli ennen sitä taksii. Ja ehdin bussiinki. Kotona huudatin täysiä Gimmeliä ja lauloin mukana kuten yli kymmenen vuotta sitten.

Mietin jos kävelisin terapiaan, kännykän mukaan matkaan menis reilu kolme tuntii. Tuol on niin sopivan kurja ilmaki.

Tiedän, että kun astun takaisin alas maanpinnalle, alkaa ahdistaa. Viikonlopun hyvästä, loistavasta, parhaasta olosta on maksettava, mutta mä viivytän sitä vielä hetken... Oon väsyny.

"Nurkkaan tuulilasin kyyneleet
Jääksi muuttuu niin kuin itsestään
Ohi kiitää pellot pientareet
Tuun pimeästä aamun hämärään"

Getting Smaller

"Rakas Ana,

Must on niiiin ihanaa, että mä vihdoin pystyin saavuttaa tän anoreksian! <3321 Vihdoin voin olla laiha ruma luuranko ja ylpee ittestäni! Kukaan ei ikinä uskonu, että pystyn tähän. Siitäs saitte, nyt mä oon teidän yläpuolella ja katon teiän kateellisia ilmeitä. Kyl mä tiiän et noi säälivät naamat on kateutta täynnä. Siinä syötte lihottavaa leipää, jolle mä pystyn sanomaan ei, vaikka leikkaisin yhden sormeni irti jotta saisin maistaa sen maun. Vihdoin mulla on elämässäni, jotain merkityksellistä ja voin saavuttaa mitä vaan! ...ai nii, se on vaikeeta kuolleena. No mut: saavutin kuitenkin elämäni aikana sen mitä halusin: tapoin itseni nälkään! Te muut ootte niin heikkoja, ettette pysty tähän.

Ennen mä vihasin lenkkeilyä ja tykkäsin mokkapaloista, mut nyt mua ällöttää pelkän ruoan näkeminenki. Mul ei oo ikinä nälkä(!), mä oksennan kun ajattelen vettäkin ja sen tuhansia miljoonasosakaloreita. Hengitysilmassakin on kaloreita, joten pidätän aina henkeeni etten liho.

Lisäks juokseminen ja jumppaaminen on vaan jotain niin parasta, joka päivä haluun lisätä treeniä ainaki sadalla toistolla, koska siitä tulee vaan niin hyvä olo! Jos mun kroppa sanoo juostessa, että se ei jaksa, nii sit vähän pyörryn välillä ojaan ja jatkan matkaa ku ei mitään. Mä voin vaan työntää sen huonon olon pois, kun ennen mä oisin kärsiny ihan hirveesti! Koska söin viikko sitten äidin pakottamana kurkkua, niin jaksan ihan sikana sen voimalla, vaikka oksensinkin sen. Seuraavaks alotan 3kk vesi-laksapaaston.

Niin ihanaa, kun mahdun vihdoin kaikkiin vaatteisiin. Saan shoppailla lastenosastolta pelkkiä Hello Kitty -paitoja ja neki roikkuu mun päällä. Ihan mahtava fiilis, kun ei löydä mistään housuja jotka pysyis ylhäällä ees vyön kanssa. H&M:ssä ois kiva mekko, mut pienin koko on niin iso ettei se pysy päällä.

Oon tosi suosittu ja mul on ihan hirveesti kavereita, vaik en ikinä haluu olla niitten kaa. En oo niin tyhmä et lähtisin niitten kaa kahville tai baariin ees hengittää toisten juomien kaloreita. Haloo? 18v-synttäreitä on paljon kivempi juhlii yksin 50km lenkillä. Saan kuunnella kun rakas Ana haukkuu ja käskee mua juoksemaan aina vaan kovempaa.

Ja mä tiedän, kuinka kaikki tuntemattomatki kattoo kadullaki sillee "Wow! Vähä toi on vahva ku on noin laiha." Ja kerranki mä oon kaunis, kun hiukset on pudonnu päästä, posket on lommolla ja mulla on kesto-duckface. Kaikki jätkätki rakastuu ennemmin muhun kun johonki ihmiseltä näyttävään, johonki jolla ois esimerkiks perse tai tissit, tai vaik aivotoimintaa. Koska onhan mulla pikkulinnun untuvapeite aka lanugo-karvoitus, eiks oo söpöö? :3 Mä ainaki seurustelisin aivokuolleen luurangon kanssa, Jack Skellington on niin komeee!

Nää rytmihäiriöt on kivan tuntusii, mut tykkään enemmän ehkä kouristuksista. Raajojen puutuminenki on ihan jees. Mul on koko ajan kipsi jossain, ku pyörtyillessäni kaadun ja osteoporoosiluut menee rikki. Mun sadat kaverit aina tappelee siitä, kuka saa kirjottaa kipsiin ekana. Ja kaikki mustelmat kun ne vaan ilmestyy tyhjästä, oon parenpi taikuri ku Hermione Granger.

Tää on vaan niin ihanaa kun oma kroppa ei enää ahdista, eikä tarvii miettii laihdutusta koko ajan. En ikinä laske minuutteja seuraavaan sallittuun ateriaan. Vihdoinki mä oon keijukaisprinsessaperhonen. Mun ei tarvii tehä itsemurhaa, koska oon niin tyytyväinen itseeni. Ennen mä viiltelin ja kaikkee, mut nyt oon onnellinen. Rakas Ana voi tappaa mut hetkenä minä hyvänsä, mut ei se tapa ku me ollaa bestiksii 4-evaaahh. Anoreksia oikeesti avas elämän mulle, kaikki on niin paljon helpompaa nyt kun ei enää pysty ees syömään, istumaan tai nukkumaan. Voin olla yksin koko loppuelämäni, eka vähän aikaa täällä ja sit haudassa!

Ens kesäks mä ajattelin pudottaa vielä toiset 20kg, niin voin sit nauttia jäätelöstä ku ei haittaa jos tulee pari kiloo lisää. Kun se painon pudottaminenkin on niin helppoo kunhan vaan saa säästöliekin päälle!
XOXOXO, keep strong and don't eat! :--*"

OK, for real... Mitä vittua te ihmiset kuvittelette? t. eksyin hetkeksi suomi24:een ja voisin repiä aivot päästäni.

Listatkaa tekin mulle syitä laihduttaa lukijat kiltit? Ite kun en keksi yhtäkään :'----C

From Yesterday

Tässä teille mun maanantaipäivä kuvina! Kuvitetut MyDayt kaatuu aina siihen, että unohdan valokuvaamisen joko heti aamusta tai viimeistään parin tunnin päästä :--D Nyt sentään jotain kuvia sain räpsittyä, vaikkakin vain tyhmällä (♥) Lumiallani.

Pakolliset menot ajoittuivat aamu-/iltapäivään ja julkisilla matkustin kyllästymiseen asti! Monen mielestä tällainen eläkeläisen päivä on varmasti sisällötön ja vapaa-aikaa on aivan liikaa. Välillä onkin, mutta tänään taas ryhmässä totesin, että jo puolentoistatunnin ohjattu ja valvottu toiminta vie hirveesti voimia. Vaikka oiskin vaan askartelua, mun perfektionismi iskee heti esiin...

Löysin mun Thaimaasta ostetut Alpakka-sukat! Luulin, että oon kadottanu toisen, mut jee :--3 Itken ku nää menee rikki, koska Alpakat on pitkäaikainen rakkaus. Vaik en oo vieläkää päässy vierailee farmille tai agilitykisoihin. Livenäki nähny vain muutaman yksilön.

Meinas tääki aamu kaatua siihen, että unohdin ottaa kuvaa aamiaisesta. Jos sitä nyt voi ees aamupalaks kutsuu kun söin ainoastaan kaks päärynää ja join hasselpähkinämaitoa ja teetä. Mut suklaatee, nam! makeutusaineella ja maidolla..

Laiskotti, joten meikkasin vaan todella pikasesti. Meikkivoidetta, kajaalia ja ripsaria. Yleensä käytän rajauksiin eyelineria, mut nyt ei ehtiny piirtää täydellisiä viivoja.
Maybelline - Dream matte mousse, L'Oréal - False lash wings waterproof, ja hyvin vanha kynä

"Miten täält pääsee Punavuoreen?!" t. Jäbä Leisson
Jooei, venasin bussii. Kampissa en meinannu löytää oikeeta pysäkkii kun piti vaihtaa! En tee mitään tiedolla, miten pääsee Kumpulaan. Turistiolo, vaik arvasinkin oikeen sijainnin melkeen heti.

Sit päästiinki Kätilöopistolle! Vähän hävetti kävellä siellä näin nuoren näköisenä odottavien äitien joukossa, mutta pääsin kolmanteen kerrokseen ja röntgenosastolle. Siellä kuuntelin odottaessani kun vanhukset puhuivat kuinka olivat juoneet koko aamun vettä ultraääntutkimusta(?) varten. Luustontiheysmittaukseni itsessään kesti vain muutaman minuutin, joten olin alle kymmenessä minuutissa valmis. Tulokset kuulen toivottavasti huomenna polilla, jos lääkäri on ehtinyt niitä katsoa...

Sit taas venailtiin (vaihdon kautta) sporaa. Piti päästä Töölöön syömishäiriöpolille ja matkaan menikin vaikka kuinka kauan. Onneks elektroniikka pelastaa! iPod ja kännykkä uutisineen, kun Metro-lehdet oli jo loppu.

Jäi puolisen tuntia aikaa ennen tapaamista, joten kävin kirjastossa kuluttamassa aikaa. Lueskelin psyka 1:sen lukiokirjoja samalla kun join eväs-Nutridrinkin. Olen kyseisen kurssin käynyt viisi vuotta sitten, mutta huvikseni palauttelin asioita mieleeni. Meinasin joskus lukea pitkän psykologian, mutta jo toinen kurssi jäi osastoilun takia kesken. En mä kyl niitä kaikkia termejä vaan oppinu ja ymmärtäny, joten ehkä ihan hyvä. En tiiä.

Sit kipitettiin toimintaterapeutin arviointiin yli puoleksitoista tunniksi. (odotellessa teinipeilailua) Täytin itsearviointilomakkeita siitä, miten toimin ja mitä pidän tärkeänä. Keskusteltiin niiden pohjalta ja perustelin valintojani. Olin sitä mieltä että osaan huolehtia itsestäni "hyvin [x]", mut ei sit 8--(

Kun pääsin vihdoin takas himaan oli jo hirvee nälkä! Lämmitin ruoan mikrossa ja linnoittauduin television eteen katsomaan viimeisimmän Putouksen digiboksilta. Unohdin taas kuvata syömiset, tossa on jäljellä enää pieni pala leipää. Mutta lautasella OLI uunijuureksia ja raejuustoa, lasissa soijamaitoa

Käväisin keskustassa Sokoksella ostamassa hiussävytteen ja nappasin samalla tarjouksesta hammastahnaa. Mun piti hakea toi Color Mask jo sunnuntaina, mutta löysinkin itseni silloin Anttilasta Greyn Anatomian 8. tuotantokauden perässä, enkä enää lopulta muistanut mitä olin alun perin hakemassa.

Päivälliseksi söin samaisia uunijuureksia, joiden lisäksi paistoin tofua. Ruisleipä juustolla ja tomaatilla. Omena-päärynä Fun lightia. Selasin aamulla kesken jääneen Hesarin loppuun samalla. Aina yksin syödessäni mulla on oltava samaan aikaan jotain luettavaa, katsottavaa tms.

"Ruokalevolla" luin Varjojen kaupunkien neljättä osaa. Jossain välissä luin myös siskon terveystiedon kirjaa, josta löysin kaikkea perustietoa osteoporoosista, unettomuudesta, ravitsemuksesta, mielenterveydestä, syövän leviämisestä, allergioista... Sairaudet ja niihin vaikuttavat tekijät on jotenki tosi mielenkiintosia. Tai no ylipäätään kehon toiminta!

Iltapalaks puuroa raejuustolla ja chia-siemenillä, omenakaneliteetä ja pari sharonia.

Ja maailman tyylikkäin ponnari otsatukassa naamanpesun ajan! Ostin jo uuden hiusvärinkin kun tyvikasvu on niin kauhee, mutta antaa nyt hetken vielä kasvaa.. Kuvassa Yves Rocherin Pure calmille -puhdistusgeeli.

Menin aikaisin nukkumaan ja piitkästä aikaa nukuin melkein kahdeksaan asti! Tänään on sit taas jaksanutkin paremmin :))

Umm Hmm

En oo varmaan ikinä ollu näin ilonen siitä, että on aamu ja voi nousta ylös.. Ei tarvitse pyöriä sängyssä väsyneenä, miettiä uskaltaako nukahtaa. Tai saako edes unta. Toissayönä/-aamuna nukuin puolen tunnin pätkissä kaksi tuntia ja näin pelkkiä painajaisia. Viimeyö meni vähän paremmin, mutta alkaa tää valvominen pikkuhiljaa tuntua.

Join aamulla rauhassa mango-teetä, kun tajusin, että on lauantai ja olin saanut Karkille lopetusajan alkuiltapäivälle. Olin unohtanu sen, koska mun neiti oli alkanu jo voida paremmin. Mutta pakko se oli viedä piikille. Herätessäni tajusin että mä oon jo menettäny hamsterini.

Istuin pöydän ääressä edessäni kaksi kananmunaa, jotka piti syödä. Valkuaisosuus meni ihan hyvin, mutta keltuainen oli jotenkin kovettunut. Vähän ku ois pureskellu Mignonin sokeripalaa. Kun katoin tarkemmin, erotin keltaista väriä vasten pienen nokan ja kynnet. Pahoinvoiva ja yököttävä olo tuli, mut oon parina aamuna syöny paittettua kanamunaa aamupalaksi, ettei tulisi kammoa kyseistä ruoka-ainetta kohtaan. Tiedän kyllä, ettei munista tule tipuja..

Päivällä kävin kirjastossa lukemassa.Huvittavaa kun kaikki muut tuntu olevan pänttäämässä ja opiskelemassa, ite nappasin vaan jonkun kiinnostavan kirjan ja luin psykaa omaksi ilokseni. 8.2. on Lainan päivä, joten tarjolla oli myös kahvia ja keksejä :--D
Illalla käytiin L:n kanssa Tennispalatsissa (taas leffassaaaa) katsomassa "Escape Plan". Tykkäilin, vaikka välillä meni osa ohitse ja jouduttiin jälkeenpäin miettimään että mitä oikeen tapahtu. Päähenkilö osas suunnitella pakoa vankilasta mielettömän nerokkaasti, mutta tuurillakin oli aika paljon osuutta lopputulokseen.

Kotiin tultuani yritin vielä katsoa Putouksen tallennuksesta, mutta en saanut digiboksia toimimaan. Vedin sen seinästäkin irti kolme kertaa ja lopulta meni hermot. Koukutin sitten itseni Greyn Anatomiaan monen kuukauden tauon jälkeen. Pitäis ostaa pari tuotantokautta DVD:lle lisää.

Nukkuminen oli taas yhtä ahdistusta. Olin yksin kotona ja tajusin näkeväni harhoja kun juuri kouluun lähtenyt siskoni tulikin huoneeseeni. Paniikissa mietin, ettei tää oo totta kun siskon kopio käveli osittain huonekalujen läpi. Kaikki kuitenkin tuntui ja kuulosti todelliselta, sisko pääsi hamsterin häkille ja tais lopulta murskata elukan mun silmien edessä. // Toisessa unessa oli hämärää, keittiöstä kuulu ihmeellistä ääntä ja menin katsomaan, vaikka tunsin ettei kannattaisi astua ulos piilosta. Joku oli jättänyt kananmunakennon pöydälle (joo, taas munia..?) ja niistä oli huoneen lämmössä kuoriutunut harmaankeltaisia untuvikkoja. Yritin kerätä niitä kasaan ja piilottaa ja pelastaa piipittävät linnut ennen kuin joku kuulisi ne. En ehtinyt ja jäin itse vangiksi. Jossain välissä piilottelin asemiehiltä autojen takana kotikadullamme. En onneks muista enempää. Herättyäni oli pakko(?) vaihtaa lävistyskorut, mikä ei ollut ehkä paras idea kun olo oli kuin humalaisella ja dahlia bitesit ei oo vielä parantunu. Auts vaan kun tökin tappeja kipeiden suupielten ohi... Pakotin itteni kuitenkin vielä takaisin sänkyyn. Seuraavassa unessa mä en enää tienny kuka oon ja vielä senkin jälkeen meni hetki selvitellessä päätä.

Väsyttää aivan h*****isti. Oon aamun aikana tehny aamupalaa ja tuhonnu taas pari jaksoo Grey'ssiä. Kirjottelen tätä silmät ristissä kun välttelen siivoamista. Sisko tulee poikaystävänsä kanssa lounaalle. Kivaa, vaik en tykkääkkään tommosista yhteisruokailuista. Mulle on tofuu ja uunijuureksia kun muut taitaa syödä kalaa...

Leave All The Lights On

Oon koko sairauden ajan arvostanu sitä, että tilanteestani huolimatta pystyn nukkumaan. Parhaillaan saatoin nukkua 16h vuorokaudessa osastolla ollessani. Hyvä tapa paeta maailmaa, jos siihen pystyy.

Nyt saan kuitenkin nukuttua vain viitisen tuntia yössä. En oo kiinnittäny asiaan huomiota, vaikka oonhan mä välillä ihmetelly että herään viimeistään yhdeksältä vaikka ois venyny koneella pikkutunneille. Oon kuitannu asian vaan sillä, että voin ottaa päikkärit jossain välissä - paitsi etten muista millon oisin viimeks nukkunu päiväunet :D Nyt oon jonkun aikaa yrittäny noudattaa normaalia vuorokausirytmiä, eikä tää oo todellakaan kivaa, että herää jo ennen viittä.. Saa odotella Hesaria ja syytä nousta ylös.

moooorning, it's 5am !

Millonkohan oon viimeks heränny kännykän herätykseen? En tän vuoden puolella ainakaan. Ennen en päässy ees ilman torkkua ylös! Ja vielä pari viikkoa sitten mä sain vielä aamuisin torkahdeltua niin, että tarvitsi nousta vasta kahdeksan maissa. Päivät on pitkiä - ja yöt vielä pidempiä. Vaikka eipä sillä, että olisin kunnolla nukkunut pelkän 50mg ketipinorin varassa missään välissä. Kesällä lopetettuani Zyprexan, se ei haitannut ja syksyllä tykkäsin nousta ensimmäisenä tai - kuten yleensä - valvoa viimeisenä. Nyt vaan ei jaksais kun stressaa kaikki. Ens viikollekin ois yhtäkkii joka päivälle hoidollista ohjelmaa.

Terapeutti sano, että syö banaania illalla. Mut jes, ku banaani sellasenaan on melkee yhtä paha ku suklaa!

Osaan yhdistää osan mun mielialanvaihteluista huonosti nukuttuihin öihin. Esimerkiksi kaikki viime postauksessani suremani asiat eivät tuntuneet juuri miltään enää tiistaina kunnolla nukutun yön jälkeen. Sunnuntai-maanantai välisenä yönä tuli vain pyörittyä hereillä sängyssä, enkä seuraavana päivänä pystynyt kuin itkemään. En yhtään ihmettele, ettei ne polillakaan oo osannu sanoo oonko selvänä, kun mun ajatukset ja mielialat on vetäny semmosta vuoristorataa. Hävettää suorastaan osa jutuista, joita oon selittäny.

Tiistaina olin arviointiryhmän jälkeen aivan paniikissa. Jäin Psykiatriakeskuksen vessaan vartiksi rauhoittumaan ja hengittelemään ennen kuin lähdin bussille. Kävin Kelassa ja Kampissa vaan säpsähtelin pieniäkin ääniä. Vainot selvinpäin? Törmäsin onneksi Lauraan ja oli pakko jutella ja jäädä seuraksi odottelemaan dösää. Himaan mennessä olin jo koonnut itseni (ja saanut sen vanilja-soijamaidon kaupasta).

Viikonpäivät on taas ihan sekaisin. Jos oisin tajunnu tunti sitten, että on torstai eikä keskiviikko, olisin voinut lähteä rauhoittumaan ja juomaan teetä SYLI:n kahvihetkeen. No plöh! Juopotellaan teet sit yksiksee...

Give Me A Moment

Texxtiä syntyy kun ankeuttaa, kyl mul oikeesti hyviiki päivii on!

Mä en jaksais mitään. Istuin aamupalan jälkeen tunnin pimeässä huoneessa kuunnellen musiikkia kun mitään muuta ei pystynyt. Oon hirveen näkönen, koska itkin ja valvoin kahteen asti yöllä ja nyt silmät on turvoksissa. En mä kyllä muutenkaan saanut unta, ja kun pätkittäin sain, näin unta unettomuudesta. Seitsemältä saatoin nousta keittämään teetä.

Päätin kävellä toimintaterapeutin tapaamiseen. Töölön läpi lumisateessa, samaa reittiä kuin vuosi sitten, samaa reittiä kuin reilut neljä vuotta sitten. Kävelin vahingossa punaisia päin. Enkä mä saanut mieltä rauhoittumaan, vielä polillakin katsoin maisemaa kyynelten läpi. Tapaamisen ajaksi sain kuitenkin keskityttyä annettuun tehtävään itsekseni. Takastulomatkalla en saanut bussissa hymyiltyä vanhukselle, vaikka yritin.

Tiedän tasan miksi itken, mutta se tuntuu väärältä. Voinko mä edelleen olla sitä mieltä? Onhan se kuitenkin aika iso asia, oon vaan kieltänyt ja paennut. Kauan. Mut nyt mä oon tässä ja kuuntelen itseäni, tai ainakin yritän. Ehkä ensimmäistä kertaa ikinä, vaikka mut on haukuttu itsekkääks monesti. Silti oon venyttänyt rajani äärimmilleen muiden takia, poistunut kauas mukavuusalueeltani. Jos joku pyytäisi minua kanssaan vesisateeseen odottamaan tunniksi bussia, lähtisin todennäköisesti pitämään seuraa. Mutta on myös päiviä kun ei pysty kohtaamaan ketään.

Potterit, always!
Alan pikkuhiljaa hyväksyy etten saa kirjettä Tylypahkaan :--(

 Tajuan nyt, että ois pitänyt silloin olla antamatta koko elämäänsä toisen onnen eteen. Luulin, että kaikki muuttuis paremmaksi, mutta olin yhä liian heikko. Ja maksan siitä kovaa hintaa. Yksi onnellinen loppu, melkein toinenkin.

Kaivoin kesän alussa kirjoittamani jäähyväiskirjeen vanhempien kaapista. Ihmettelen miks ne on säästäny sen ja pitäny multa piilossa. Luen sitä täysin tunteettomana. Jokin on muuttunut, mutta yhä on liikaa samaa. Ja enemmänkin. Tiettyjen ihmisten kanssa voi puhua vain tietyistä asioista ja välillä musta tuntuu että piilotan puolet itsestäni. Jonkun kanssa saatan nauraa oikeasti, keskittyä aivan muuhun. Illalla olen kuitenkin yksin ja tajuan kuinka tyhjä olen ilman jyrsijä-ystäviäni. Katson Karkin tyhjää häkkiä, törmään facebookissa sen upouuteen prinsessalinnaan. Välillä mietin mitä Leeville ja Romeolle kuuluu, mutta liian usein ajatukset eksyvät enkeleihin.

mun pieni uudessa kodissa viime maaliskuussa

 Musiikki saattaa tuoda esiin mielikuvan ja tunteen, jota en osaa määritellä, se on samaan aikaan ahdistava ja täynnä rakkautta, pelottava ja rauhallinen. Liian aikainen herätys peiton alla pimeässä aamussa.

Normaalista ruokailusta ei ole tietoakaan. Juon teetä litratolkulla, ahmin nälkään ja muuten vain. Välillä tankkaan nutreilla. Vaa'an numerot eivät liiku suuntaan eikä toiseen ja veriarvotkin ovat kunnossa päivittäisestä oksentamisesta huolimatta. Jaksoin nähdä kavereitakin viikonloppuna, käydä kahvilla ja syödä mozzarellatikkuja ahdistumatta. Kaikki on siis hyvin..?

Vanilla Frappé, Ciao! Caffe

En mä elä menneessä, mutta kaikkea ei voi sivuuttaa. Toistuvan masennuksen keskivaikea masunnusjakso lukee papereissa diagnoosina. Joten lopu vitun jakso ja anna mun nähdä syy jatkaa! Päivä kerrallaan, hetki kerrallaan. Lisää teetä ja uppoudun kirjojen fantasiamaailmaan.

"Girl,
Close your eyes for the one last time
Sleepless nights
From here to eternity"

There's No Such Thing As Accidental Infidelity

Terveen on kauheen vaikee tajuta, miten joku voi pelätä ruokaa - itkeä sen takia. Oon useinki miettiny miten sitä kuvailis asiaan perehtymättömille. Kun ruokaan ei suhtaudu vain pakollisena polttoaineena.

Itselläni se oli pahimmillaan sitä, että näin kaikki ruoat kaloreina. Ja ne kalorit oli myrkkyä, joita mun keho ei voinut ottaa vastaan. Ne imeyty suoraan rasvaks mun ihon alle. Niitä pystyi poistamaan oksentamalla ja liikkumalla, keho oli pakko puhdistaa kaikesta mitä se ei tarvinnu. Kaikesta ylimääräisestä.

Mä pelkään edelleen, että "lihomalla" kadotan itseni, mun mieli hukkuu siihen pehmoisuuteen. Ja musta tulee joku muu kuin minä. Välillä mieluummin kuolisin kuin tulen näkemään tuon muodonmuutoksen. Viillän, jotta nään vuotavani yhä verta tän kaiken epäinhimillisyyden keskellä. Totean, että en mä vielä ole kuollut.

Kun eteen katetaan täysi lautanen, aivolaskuri kääntää ruoka-aineet kaloreiksi. Laskee, kuinka kauan on juostava annoksen kuluttamiseksi. Myrkyn poistamiseksi kehosta. Kuinka paljon ahdistusta on taas siedettävä, vaan sen takia että "sortui" syömään.
Miltä tuntuisi syödä lautasellinen rotanmyrkkyä, kun ympärillä ihmiset huutaa että ei se tapa? Kun itse uskoo että siihen kuolee, ei toisten sanomiset paljoa auta. Ja jos et myrkytä itseäsi vapaaehtoisesti, tappava aine valutetaan vatsaan nenämahaletkulla. Mulle on opetettu, että kuolen jos hyppään katolta. Ihan yhtä vankasti uskon siihen, että jotain pahaa tapahtuu kun syön.

Meiän koira karkas kerran ja mä olin varma, että se johtu siitä että mä olin syönyt ateriasuunnitelman mukaan! Pahoja asioita tapahtu jos sallin itselleni ruokaa. Järjellä ajatellen asiat ei liity toisiinsa mitenkään, mutta mieli ei olekaan niin yksinkertainen..

"Ota vastuuta aikuinen ihminen, yritä vähän!" - nää sanat ja kiristys ei auta tippaakaan. Ennemminkin syömishäiriöiselle on opetettava syöminen alusta asti uudestaan, näytettävä ja kerrottava että mitään pahaa ei tapahdu. Jollain tasolla ymmärtää, että itse on väärässä, mutta sairas puoli on aivan uskomattoman voimakas. Ja kun tuntee olevansa niin yksin tässä maailmassa, jossa jokaisen tarkoitus on vaan yrittää saada sut syömään. Eikä kukaan ymmärrä, että se on aivan helvetin pelottavaa! Tuntuu, ettei kukaan voi auttaa ulos siitä pimeästä luolasta mihin on eksynyt. Kaikki vaan painostaa, vaikka yrittää jo kaikkesta. "Ryhdistäydy, sullahan on kaikki hyvin!" Entä kun niitä hyviä asioita ei näe?

ei tähän käteen voi ottaa tatuointia vaikka haluisin,
se ei mahdu siihen!!!

Yksikään ateriasuunnitelman ateria ei ole vielä tappanut minua. Mutta entä jos seuraava onkin se kohtalokas ja näkymättömät rajat ylittyvät? Joskus ruokailut sujuu hyvin, mutta välillä tää ajatus putkahtaa mun päähän. En ansaitse, en voi ottaa sitä riskiä, mä lihon. Sairaalle on annettava omaa tilaa, mutta vain sen verran että pystyy pitämään sairautensa kurissa. Vastuuta pikkuhiljaa kun alkaa luottaa itseensä, eikä kaikkea kerrallaan.

Ei kyse oo pohjimmiltaan siitä miltä vartalo näyttää, kaikki ajatukset on vaan helppo keskittää siihen kun missään ei tunnu olevan järkeä. Vaa'an luvut saattaa määrittää minkälainen päivä on tulossa ja minkälainen sä oot ihmisenä. Toipumisvaiheessa kaikki tarvii jonkun vierelleen, kun vaaka kirkuu kuinka paska epäonnistuja sika sä oot. Sairas tarvii jonkun luotettavan kertomaan totuuden, vaikka 1000 kertaa päivässä, kunnes se menee perille. Jokainen on arvokas, eikä paino määritä sitä.

Oma ajatusmaailma täytyy kääntää nurin, eikä se onnistu ilman että joku kertoo mikä on oikein.