There's No Such Thing As Accidental Infidelity

Terveen on kauheen vaikee tajuta, miten joku voi pelätä ruokaa - itkeä sen takia. Oon useinki miettiny miten sitä kuvailis asiaan perehtymättömille. Kun ruokaan ei suhtaudu vain pakollisena polttoaineena.

Itselläni se oli pahimmillaan sitä, että näin kaikki ruoat kaloreina. Ja ne kalorit oli myrkkyä, joita mun keho ei voinut ottaa vastaan. Ne imeyty suoraan rasvaks mun ihon alle. Niitä pystyi poistamaan oksentamalla ja liikkumalla, keho oli pakko puhdistaa kaikesta mitä se ei tarvinnu. Kaikesta ylimääräisestä.

Mä pelkään edelleen, että "lihomalla" kadotan itseni, mun mieli hukkuu siihen pehmoisuuteen. Ja musta tulee joku muu kuin minä. Välillä mieluummin kuolisin kuin tulen näkemään tuon muodonmuutoksen. Viillän, jotta nään vuotavani yhä verta tän kaiken epäinhimillisyyden keskellä. Totean, että en mä vielä ole kuollut.

Kun eteen katetaan täysi lautanen, aivolaskuri kääntää ruoka-aineet kaloreiksi. Laskee, kuinka kauan on juostava annoksen kuluttamiseksi. Myrkyn poistamiseksi kehosta. Kuinka paljon ahdistusta on taas siedettävä, vaan sen takia että "sortui" syömään.
Miltä tuntuisi syödä lautasellinen rotanmyrkkyä, kun ympärillä ihmiset huutaa että ei se tapa? Kun itse uskoo että siihen kuolee, ei toisten sanomiset paljoa auta. Ja jos et myrkytä itseäsi vapaaehtoisesti, tappava aine valutetaan vatsaan nenämahaletkulla. Mulle on opetettu, että kuolen jos hyppään katolta. Ihan yhtä vankasti uskon siihen, että jotain pahaa tapahtuu kun syön.

Meiän koira karkas kerran ja mä olin varma, että se johtu siitä että mä olin syönyt ateriasuunnitelman mukaan! Pahoja asioita tapahtu jos sallin itselleni ruokaa. Järjellä ajatellen asiat ei liity toisiinsa mitenkään, mutta mieli ei olekaan niin yksinkertainen..

"Ota vastuuta aikuinen ihminen, yritä vähän!" - nää sanat ja kiristys ei auta tippaakaan. Ennemminkin syömishäiriöiselle on opetettava syöminen alusta asti uudestaan, näytettävä ja kerrottava että mitään pahaa ei tapahdu. Jollain tasolla ymmärtää, että itse on väärässä, mutta sairas puoli on aivan uskomattoman voimakas. Ja kun tuntee olevansa niin yksin tässä maailmassa, jossa jokaisen tarkoitus on vaan yrittää saada sut syömään. Eikä kukaan ymmärrä, että se on aivan helvetin pelottavaa! Tuntuu, ettei kukaan voi auttaa ulos siitä pimeästä luolasta mihin on eksynyt. Kaikki vaan painostaa, vaikka yrittää jo kaikkesta. "Ryhdistäydy, sullahan on kaikki hyvin!" Entä kun niitä hyviä asioita ei näe?

ei tähän käteen voi ottaa tatuointia vaikka haluisin,
se ei mahdu siihen!!!

Yksikään ateriasuunnitelman ateria ei ole vielä tappanut minua. Mutta entä jos seuraava onkin se kohtalokas ja näkymättömät rajat ylittyvät? Joskus ruokailut sujuu hyvin, mutta välillä tää ajatus putkahtaa mun päähän. En ansaitse, en voi ottaa sitä riskiä, mä lihon. Sairaalle on annettava omaa tilaa, mutta vain sen verran että pystyy pitämään sairautensa kurissa. Vastuuta pikkuhiljaa kun alkaa luottaa itseensä, eikä kaikkea kerrallaan.

Ei kyse oo pohjimmiltaan siitä miltä vartalo näyttää, kaikki ajatukset on vaan helppo keskittää siihen kun missään ei tunnu olevan järkeä. Vaa'an luvut saattaa määrittää minkälainen päivä on tulossa ja minkälainen sä oot ihmisenä. Toipumisvaiheessa kaikki tarvii jonkun vierelleen, kun vaaka kirkuu kuinka paska epäonnistuja sika sä oot. Sairas tarvii jonkun luotettavan kertomaan totuuden, vaikka 1000 kertaa päivässä, kunnes se menee perille. Jokainen on arvokas, eikä paino määritä sitä.

Oma ajatusmaailma täytyy kääntää nurin, eikä se onnistu ilman että joku kertoo mikä on oikein.