Leave All The Lights On

Oon koko sairauden ajan arvostanu sitä, että tilanteestani huolimatta pystyn nukkumaan. Parhaillaan saatoin nukkua 16h vuorokaudessa osastolla ollessani. Hyvä tapa paeta maailmaa, jos siihen pystyy.

Nyt saan kuitenkin nukuttua vain viitisen tuntia yössä. En oo kiinnittäny asiaan huomiota, vaikka oonhan mä välillä ihmetelly että herään viimeistään yhdeksältä vaikka ois venyny koneella pikkutunneille. Oon kuitannu asian vaan sillä, että voin ottaa päikkärit jossain välissä - paitsi etten muista millon oisin viimeks nukkunu päiväunet :D Nyt oon jonkun aikaa yrittäny noudattaa normaalia vuorokausirytmiä, eikä tää oo todellakaan kivaa, että herää jo ennen viittä.. Saa odotella Hesaria ja syytä nousta ylös.

moooorning, it's 5am !

Millonkohan oon viimeks heränny kännykän herätykseen? En tän vuoden puolella ainakaan. Ennen en päässy ees ilman torkkua ylös! Ja vielä pari viikkoa sitten mä sain vielä aamuisin torkahdeltua niin, että tarvitsi nousta vasta kahdeksan maissa. Päivät on pitkiä - ja yöt vielä pidempiä. Vaikka eipä sillä, että olisin kunnolla nukkunut pelkän 50mg ketipinorin varassa missään välissä. Kesällä lopetettuani Zyprexan, se ei haitannut ja syksyllä tykkäsin nousta ensimmäisenä tai - kuten yleensä - valvoa viimeisenä. Nyt vaan ei jaksais kun stressaa kaikki. Ens viikollekin ois yhtäkkii joka päivälle hoidollista ohjelmaa.

Terapeutti sano, että syö banaania illalla. Mut jes, ku banaani sellasenaan on melkee yhtä paha ku suklaa!

Osaan yhdistää osan mun mielialanvaihteluista huonosti nukuttuihin öihin. Esimerkiksi kaikki viime postauksessani suremani asiat eivät tuntuneet juuri miltään enää tiistaina kunnolla nukutun yön jälkeen. Sunnuntai-maanantai välisenä yönä tuli vain pyörittyä hereillä sängyssä, enkä seuraavana päivänä pystynyt kuin itkemään. En yhtään ihmettele, ettei ne polillakaan oo osannu sanoo oonko selvänä, kun mun ajatukset ja mielialat on vetäny semmosta vuoristorataa. Hävettää suorastaan osa jutuista, joita oon selittäny.

Tiistaina olin arviointiryhmän jälkeen aivan paniikissa. Jäin Psykiatriakeskuksen vessaan vartiksi rauhoittumaan ja hengittelemään ennen kuin lähdin bussille. Kävin Kelassa ja Kampissa vaan säpsähtelin pieniäkin ääniä. Vainot selvinpäin? Törmäsin onneksi Lauraan ja oli pakko jutella ja jäädä seuraksi odottelemaan dösää. Himaan mennessä olin jo koonnut itseni (ja saanut sen vanilja-soijamaidon kaupasta).

Viikonpäivät on taas ihan sekaisin. Jos oisin tajunnu tunti sitten, että on torstai eikä keskiviikko, olisin voinut lähteä rauhoittumaan ja juomaan teetä SYLI:n kahvihetkeen. No plöh! Juopotellaan teet sit yksiksee...