Paluu Pihlajakadulle

..tai siis Huvilakadulle!

Olin ulkoiluttamassa koiraa vanhassa Eirassa, kun pari itseäni nuorempaa tyttöä käveli ohitse kännykän näyttöä vilkuillen ja selvästi jotain etsien. Tytöt kääntyivät Armfeltintielle ja jäivät katselemaan Salattujen Elämien majatalo Amandaa esittävää rakennusta.

me käytiin Lunan kaa myös turisteilemassa tutussa ympäristössä

Oon aiemminkin nähnyt "pyhiinvaeltajia" Eirassa ja Huvilakadulla ottamassa selfieitä sen yhden keltaisen talon rapun edustalla, eli "Pihlajakatu 23:ssa". Vähän hymyilyttää, kuinka suomalainen televisiosarja saa näin ihmiset innostumaan tavallisesta ullanlinnalaisesta kadusta.

Mua huvittaa tällainen käytös, vaikka toisaalta ymmärrän sen täysin. Itse olen asunut näillä seuduilla koko ikäni, jo ennen kun Salkkareita alettiin kuvata vuonna -98, joten mulle Salkkarikatu on vain katu, jolla ala-asteen aikainen kaverini asui. Olen myös pienempänä leikkinyt sarjassa näkyvällä pihalla, joten on jännittävää seurata lapsuuden aikaisia miljöitä televisiosta.

Ensimmäisellä luokalla välttelimme silloisen parhaan kaverini kanssa sarjan kuvauksia koulumatkalla. Jos Huvilakadun ohi pääsi noin vain, niin viimeistään Pietarinkadulla saatettiin kuvata kohtausta "Barbaarin / Kentaurin" ulkopuolella. Mulla on suorastaan traumat siitä, kuinka Salkkarikuvaukset katkaisee koulumatkan ja joutuu miettimään mistä kohtaa katua voi livahtaa ilman, että päätyy kameran eteen ja ohjelmaan ohikulkijaksi.

Itse olen seurannut sarjaa televisiosta noin 10 vuotta. Ja koska kuvausympäristö ja Etelä-Helsinki on mulle tuttua aluetta, kihertelen välillä itsekseni kun sarjan henkilöhahmot lähtevät "kaupungille" shoppailemaan ja kävelevät kohti Merisataman rantaa. Ei voi kun nauraa ja miettiä, että Tallinnaanko asti meinasivat Suomenlahden yli kävellä. Väärä suunta, ohoi!

Ei saisi kiinnittää huomiota tuollaisiin turhanpäiväisiin seikkoihin, kun kyse on kuitenkin keksitystä sarjasta. En kuitenkaan voi jättää Salkkarien seuraamista. Tälläkin hetkellä taidan olla pari viikkoa jäljessä televisiosta näytetyistä jaksoista, mutta mikäs sen parempaa kuin katsoa kunnon maratoni digiboksin tallenteista!

My Tuesday in photos

Tässä taas päiväni kuvina -postaus näin vähän jäljessä oman laiskuuteni takia, mutta palataan takaisin parin päivän taakse. Mun tiistai oli poikkeuksellisen tapahtumarikas näin "eläkeläisen" näkökulmasta.

Aamuni alkaa aina aamupalalla. Tällä hetkellä lempparini on puuro auringonkukansiemenillä mantelimaidon kera. Sharonit/persimonit/khakit, tai millä nimellä tuota oranssia hedelmää haluaakaan kutsua, on tosi hyviä näin syksyllä. Lisäksi suklaateetä soijamaidolla.

Aamupalan "ruokalevolla" katsoin Salattuja elämiä kolme jaksoa tallennuksesta. Olen reilun viikon jäljessä telkkarissa esitettäviin jaksoihin ja teki mieli katsoa kaikki tallenteet putkeen, kun sarjassa tapahtui niin paljon! Luna hyppäsi viereen rapsutettavaksi, vaikka yleensä neidillä ei kai olisi asiaa sohvalle..

Uutisten mukaan Helsinkiin olisi mukamas satanut jo ensilumi, mutta aamulla ainoat lumet löytyivät läheiseltä hiekkakentältä. Koira oli kuitenkin innoissaan kun käytin sen pikaisella lenkillä.

Kävin suihkussa ja raivasin huoneeni lattian näkyviin puolen metrin vaatekerroksen alta. Vaikka mulla oli koko aamupäivä aikaa ennen klo 14 polia, tuli lopulta aivan hirveä kiire. Joten lounaan sijaan vedin välipalaksi avokado-leipää ja pähkinöitä meikatessani sen sijaan että olisin syönyt kunnon lounaan.

Mulla piti jälleen olla viimeinen aika syömishäiriöpolille äidin kanssa, mutta koska käsiteltävät asiat jäi taas kesken, varattiin uusi perhetapaaminen taas parin viikon päähän. Arvostan, että mun hyvinvoinnin ja jatkon eteen jaksetaan nähdä näin paljon vaivaa (ja resursseja).

Kotiin päästyäni tein itselleni päivälliseksi tomaattikeittoa. Heitin reseptin päästäni, ja kattilaan päätyi tuoreita tomaatteja, purkillinen tomaattimurskaa, oliiviöljyä, kaurakermaa ja mausteita. Muulta perheeltä kanan lisukkeena jäi paistettuja herkkusieniä, joten varastin itselleni muutaman viipaleen. Tomaattikeiton kanssa olisi sopinut parhaiten punaiset linssit, mutta koska olin ostanut jääkaappiin tofua päädyin paistamaan niitä "krutongeiksi" keiton kanssa.

avokado on aikas nams leivän päällä

Illaksi meillä oli äidin kanssa Etelän-Sylin kautta varatut liput Kari Hotakaisen kirjoittamaan Palvelija-nimiseen näytelmään, jonka Martti Suosalo esitti monologina. Osittain näytelmä oli hauska, ja nauroin paikoitellen ääneen vedet silmissä, mutta syytän anoreksian mukanaan tuomaa huonoa keskittymiskykyä siitä, että toinen puoliaika meni suurimmaksi osaksi ohi. Suosalo kuitenkin aploderattiin lavalle kolmeen kertaan, joten palveluammateista ja ihmisluonteesta huumorilla höystetty näytelmä taisi iskeä yleisöön.

Kotimatkalla ihmeteltiin kun sporan näyttö näytti, että ollaan matkalla kakkosella Katajanokalle (Skattalle kulkee vaan 4:sen ratikka). Kuskilta varmistaessa kyseessä oli kuitenkin kolmonen matkalla Viiskulmaan ja Kaivopuistoon. Päästiin siis kotiin normaalia reittiä.

Mainittakoon vielä syömishäiriöisille lukijoilleni, että söin ihan kunnon iltapalan vielä kymmenen aikaan illalla kotiin päästyäni (sisältäen pari maissintähkää, minkä jälkeen luin kauhutarinoita kuinka maissi on syynä jenkkien lihavuuteen :'---D ja kuvittelin kuinka vaaka näyttää aamulla +5kg, mitä se ei todellakaan tehnyt). Monen muun energiatarpeeseen nähden mun päivän aikaiset syömiset olivat melko vähäisiä, joten älkää ottako mallia.

En oo kuitenkaan pitkään aikaan ollut näin tyytyväinen päivän tapahtumiin (ja itseeni), joten hyvällä mielellä jatketaan loppuviikkoon!

Joulukadun avajaiset 2015

Olin tänään iltapäivällä Helsingin keskustassa seuraamassa, kun jouluvalot sytytettiin Aleksanterinkadulle. Ihmisiä oli liikkeellä sankoin joukoin, ja etenkin lapsiperheet olivat löytäneet tiensä tapahtumaan.

Ennen perinteistä jouluparaatia järjestettiin Senaatintorilla juhla. Oli sirkustemppuja ja yhteislaulua Peppi Pitkätossun johdolla. Oli mukavaa ja tunnelmallista päästä laulamaan joululauluja jälleen vuoden tauon jälkeen, näin marraskuun puolella kun niihin ei ole ehtinyt vielä kyllästyä!

Diandra ja Pepe Willberg esittivät kumpikin muutaman kappaleen, minkä jälkeen paikalle saapuivat joulupukki ja kaupunginjohtaja. Valot sytytettiin pimenneeseen iltaan ja ne saavat loistaa tammikuun loppuun saakka.

Paraatin alkua odotellessa kävin katsomassa myös Stockmannin jouluikkunaa, joka jaksaa ihastuttaa joka vuosi.

Tapahtuman jälkeen käytiin vielä Joonaksen kanssa umpijäässä juomassa tän vuoden ensimmäiset glögit, nam! Nyt vaan odotellaan joulua ja nautitaan tunnelmasta sekä pipari-Dumleista.

Kohti parempaa

Elämä alkaa pikkuhiljaa palautua kaaoksen jälkeen takaisin normaalille uomilleen. Paranemismotivaatio nostaa taas päätään, ja maailma ympärillä on alkanut kiinnostaa.

Melkein kuukausi on mennyt sumussa, mutta nyt "heräiltyäni" jaksan taas miettiä omaa hyvinvointiani, ulkonäköäni ja tulevaisuutta, joka ei ehkä näytäkään niin mustalta. Ulos voi lähteä hymyillen eikä ihmisten kohtaaminen tunnu järkyttävän suurelta kynnykseltä. Olen katsonut läpi mun ja siskon vanhoja ratsastuskamoja sillä silmällä mitä laitetaan pois, ja houkutus hevosen selkään pääsystä on tämän seurauksena noussut aivan suunnattomaksi. Vielä muutama kilo elopainoa niin sekin olisi mahdollista. Heppakuumetta ei myöskään helpota yhtään se, että käytiin tänään ostamassa liput tammikuiseen Apassionataan.



Loppuviikosta sain vihdoin raahattua itseni Sylin kahvihetkeen, ja tapaaminen (tällä kertaa) tuttujen ihmisten kanssa helpotti omaa oloa huomattavasti. Tänään ylitin itseni ja kävin äidin ja siskon kanssa lounaalla, vaikka vielä aamulla lensi puoliksi syöty puurolautanen turhautumisen takia lattialle, ja vannoin laihduttavani itseni hengiltä. Järki, missä olit?

Pääkaupunkiseudulla sataa vielä vettä, mutta huomaa että talvi on tulossa. Ulkona ei enää tarkene syystakissa tai ilman pipoa ja käsineitä. Alipukeutuneena sporaa odotellessa koko kroppa tärisee hampaita myöten. Sisälläkin käperryn mielelläni uuteen viittamaiseen ponchooni.

Nyt jatkan perjantai-iltaa kuunnellen nostalgisia ysärihittejä koira kainalossani.

Rentouttavaa viikonloppua kaikille! :---)

Lemmikkiterapiaa

Meidän cairnterrierineiti oli taas viime viikon pitämässä mulle seuraa. Luna on koko perheen koira, mutta suurimman osan ajasta se asuu pikkusiskoni ja hänen poikaystävänsä kanssa. Meillä ollessaan sen hoito on pääosin minun vastuullani, kun muu perhe on päivät töissä ja koulussa.

Leikittiin pallolla, harjoteltiin temppuja ja jättämistä, käytiin koirapuistossa ja kävelyllä syksyisessä Kaivopuistossa. Luna käyttäytyy hihnassa paljon entistä paremmin ja ottaa hyvin oma-aloitteisesti kontaktia. Remmirähjäystä on vähemmän kuin ennen, vaikka edelleen taluttaja saa nami kädessä pitää ympäristöään silmällä isompien koirien varalta. Luna on muutenkin reippaamman oloinen (liekö syy koulutuksessa, viileämmissä ilmoissa vai jossain ihan muualla), ja on mukavaa kävellä kun päästään jopa eteenpäin. Vaikka tietyissä paikoissa täytyy pysähtyä ja tarkistaa, josko oravia taas näkyisi.

Venäjän suurlähetystön pihalla ON PAKKO olla oravia tai pupuja!

On toi otus kyllä ihana piriste pimeään syksyyn. Aamulla kun nousen ylös, on nojatuolissa kerällä heiluvahäntäinen karvapallo, jolle tulee hirveä kiire toivottaa hyvää huomenta. Tai kotiin palatessa eteisessä odottaa innosta heiluva tumma möykky tennispallo suussaan. Se into ja rakkaus tarttuu helposti ihmiseenkin.

Eniten mua koiran kanssa puuhatessa mietityttää, kuinka eläin on täysin riippuvainen omistajastaan. Kaikki terveydestä ja ruoasta virikkeisiin on ihmisen vastuulla. Jos ei huvita lähteä ulos valoisaan aikaan, ei toinenkaan saa nähdä päivänvaloa, ja jos leikkiminen ei innosta, ei koiralle jää muuta ajanvietettä kuin nukkuminen.
Omasta mielestäni meillä Lunan kanssa on hyvä suhde, jossa luottamus on molemminpuolista. Uskallan esimerkiksi pitää Lunaa sisäpihalla vapaana, ja se puolestaan hakeutuu seuraani. Vaikka tietysti aika ajoin omapäiseen terrieriin menee hermot ja käyttäydyn välillä tavalla, jota se ei ymmärrä.

Leikit Eiranrannan koirapuistossa

Lueskelin viikon aikana myös koirien ruokinnasta ja mietin, että pitäiskö meidänkin tytön siirtyä (melkein) pelkästä nappularavinnosta osittain raakaruokintaan. Kävinkin ostamassa Keskustan eläinkaupasta pakkaseen raakapullia, jos niillä aloiteltais pikkuhiljaa ja korvattaisi esim. puolet nappuloista.

Jos Luna asuisi kokoaikaisesti luonani, menisi sen ruokavalio todennäköisesti kokonaan remonttiin. Siskoltani en sen sijaan uskalla vaatia kokonaan raakaruokintaan siirtymistä (silläkin syyllä että vastaus olisi todennäköisesti luokkaa: "Mitä jos huolehtisit ensin omista syömisistäsi?").

Siellä ruudun toisella puolella on varmasti joku enemmän aiheeseen perehtynyt, joka osaa kertoa koiran oikeaoppisesta ruokavaliosta tai raakaruokinnasta. Saa toki neuvoa tyhmää!

Haluaisin näin loppuun kysyä, että mikä on teidän ja koiranne yhteistä lempipuuhaa? Meillä on ehdottomasti pallolla leikkiminen!

Is there a way out of hell?

Ajatukset ovat pyörineet enemmän ja vähemmän neljän vuoden takaisissa osastoajoissa. Katsottiin hoidon päättymisen takia polilla otsikoita mun vanhoista papereista: sisään- ja uloskirjauspäivämääriä, luustontiheysmittauksen tuloksia, ateriasuunnitelmia... Muistikuvani ajoilta ovat melko hatarat, ja mua alkoi ahdistaa kun väläyksiä silloisesta arjesta alkoi palailla mieleen. Pisteenä i:n päälle kävin viime viikolla vielä entisen osaston tiloissa juttelemassa sosiaalityöntekijän kanssa. Liian tuttu ympäristö.

Viikko on mennyt harmaassa sumussa. Ajatuksia risteilee päässä hirveää vauhtia ja tunteita on niin paljon, etten enää tunnista niitä toisistaan. Ne paisuvat omiin sfääreihinsä ja kääntyvät itsevihaksi. Menneisyys ja nykyisyys sekoittuvat toisiinsa.

Samaan aikaan mun oireilu syömisten suhteen on alkanut toistaa noita muutaman vuoden takaisia uria: kaikki minkä suustani saan alas, tulee myös samaa kautta ylös. Turhaudun kun en keksi mitä uskaltaisi syödä, joten kaupasta voi ostaa mukaan mitä tahansa mättöä kun lopputulos on kuitenkin sen deletointi. Hävettää, turvottaa ja turhauttaa. Arpien päälle ilmestyy uusia naarmuja, ja alkoholi turruttaa pahimman ahdistuspiikin. Istun yksin omassa huoneessani ja kuuntelen musiikkia. Kynnet on revitty verille ja hiukset pesty yli viikko sitten, ällötän jopa itseäni mutten jaksa tehdä asialle mitään.

Viikon oksennusputki alkaa tuntua mielen lisäksi myös fyysisesti. Elimistö on sekaisin, voimat lopussa. Sporan kanssa kilpaa pysäkille juostuani joudun etsimään istumapaikan ja tunnustelen pulssista, kuinka sydän jättää lyöntejä välistä. Pelkään, mutten myönnä sitä kenellekään.

Anteeksi valitus ja melko suorasanainen vuodatus, mutta vaikea keskittyä tällä hetkellä mihinkään positiiviseen. On mulla ollut pari parempaakin päivää ja viikonlopun aikana oon saanut tehtyä pieniä muutoksia takaisin kohti normaalimpaa, kun tilanteen kaaoottisuus on alkanut on alkanut realisoitua myös omassa päässäni. Uskomatonta kuinka nopeasti itsensä saakaan kaivettua takaisin kuopan pohjalle, mutta kai tänne on ne tikkaatkin johonkin piilotettu...

Oksentelu ja hampaat

Oon aina ollut ylpeä hampaistani, ne ovat olleet suorat ja valkoiset ilman rautoja tai reikiä. Nuorempana ihmettelin miksi ihmiset pelkäävät käydä hammaslääkärissä, koska omalla kohdalla tämä tarkoitti aina perus tarkastusta ja kehuja hyvin hoidetusta suusta. Ei se ollut kovin kauheeta, eikä se banaaninmakuinen fluoritahnakaan oikeasti ollut edes pahaa. Aina oli tietenkin pieni jännitys että löytyykö reikiä, koska poraamisesta ja juurihoidoista on liikkeellä kaiken maailman kauhutarinoita.

en hymyile enää ikinä

Nykytilanne on kuitenkin aivan toinen. Monen vuoden oksentelun takia en meinaa enää edes kehdata hymyillä. Hampaista on lohjennut pieniä palasia ja ne ovat keltaiset kiillevaurioineen. Ylä-etuhampaat ovat myös alkaneet kuultaa läpi ja on vain ajan kysymys milloin niistä lohkeilee isompiakin paloja. Mulla on varmaan miljoona reikää, mutten tiedä, koska en ole uskaltanut soittaa hammaslääkärille ja varata aikaa. Syöminen, purkan syönti ja jopa hampaiden harjaus sattuu.
Tänään polilla hoitaja kuitenkin vihdoin pakotti mut painamaan kännykästä sitä vihreää luuria ja soittamaan ajanvaraukseen. Sain ajan tarkastukseen ensi viikolle ja kauhulla odotan tuomiota. En niinkään pelkää edessä olevia operaatioita kuin sitä että saan kuulla kuinka olen pilannut purukalustoni ja jos joskus vielä haluan kauniin hymyn, on siihen tuhlattava tuhansia euroja.

Btw, näin suuhygieniaan liittyen: oon viime päivinä kokeillut purskutella suussa kookosöljyä. Luin netistä, että 15-20 minuutin purskuttelussa öljy toimii puhdistavana aineena ja kerää itseensä bakteereja. Tuon ajan jälkeen öljy syljetään roskikseen ja suu huuhdellaan vedellä. Olen käyttänyt tavallista kaupan kylmäpuristettua kookosöljyä, jota olen aiemmin ostanut hiustenhoitoa ja ruoanlaittoa varten. En ole tutustunut aiheeseen sen laajemmin, joten kiinnostuneita suosittelen googlaamaan informaatiota ihan itsekseen.

Edes tieto osteoporoosista ei ole häirinnyt mua hampaiden kuntoa enempää, koska sitä ei voi nähdä eikä se tunnu olossa. Hampaat sen sijaan.. No, pian nähdään kuinka laajaa vauriota "rakas" syömishäiriö on aiheuttanut suussani.

Minkälaisia kokemuksia teillä on hammaslääkäreistä?