Ajatukset ovat pyörineet enemmän ja vähemmän neljän vuoden takaisissa osastoajoissa. Katsottiin hoidon päättymisen takia polilla otsikoita mun vanhoista papereista: sisään- ja uloskirjauspäivämääriä, luustontiheysmittauksen tuloksia, ateriasuunnitelmia... Muistikuvani ajoilta ovat melko hatarat, ja mua alkoi ahdistaa kun väläyksiä silloisesta arjesta alkoi palailla mieleen. Pisteenä i:n päälle kävin viime viikolla vielä entisen osaston tiloissa juttelemassa sosiaalityöntekijän kanssa. Liian tuttu ympäristö.
Viikko on mennyt harmaassa sumussa. Ajatuksia risteilee päässä hirveää vauhtia ja tunteita on niin paljon, etten enää tunnista niitä toisistaan. Ne paisuvat omiin sfääreihinsä ja kääntyvät itsevihaksi. Menneisyys ja nykyisyys sekoittuvat toisiinsa.
Samaan aikaan mun oireilu syömisten suhteen on alkanut toistaa noita muutaman vuoden takaisia uria: kaikki minkä suustani saan alas, tulee myös samaa kautta ylös. Turhaudun kun en keksi mitä uskaltaisi syödä, joten kaupasta voi ostaa mukaan mitä tahansa mättöä kun lopputulos on kuitenkin sen deletointi. Hävettää, turvottaa ja turhauttaa. Arpien päälle ilmestyy uusia naarmuja, ja alkoholi turruttaa pahimman ahdistuspiikin. Istun yksin omassa huoneessani ja kuuntelen musiikkia. Kynnet on revitty verille ja hiukset pesty yli viikko sitten, ällötän jopa itseäni mutten jaksa tehdä asialle mitään.
Viikon oksennusputki alkaa tuntua mielen lisäksi myös fyysisesti. Elimistö on sekaisin, voimat lopussa. Sporan kanssa kilpaa pysäkille juostuani joudun etsimään istumapaikan ja tunnustelen pulssista, kuinka sydän jättää lyöntejä välistä. Pelkään, mutten myönnä sitä kenellekään.
Anteeksi valitus ja melko suorasanainen vuodatus, mutta vaikea keskittyä tällä hetkellä mihinkään positiiviseen. On mulla ollut pari parempaakin päivää ja viikonlopun aikana oon saanut tehtyä pieniä muutoksia takaisin kohti normaalimpaa, kun tilanteen kaaoottisuus on alkanut on alkanut realisoitua myös omassa päässäni. Uskomatonta kuinka nopeasti itsensä saakaan kaivettua takaisin kuopan pohjalle, mutta kai tänne on ne tikkaatkin johonkin piilotettu...
Ei se mitään, aina ei voi jaksaa!
VastaaPoistaKoita nousta uudelleen, paljon voimia!
Voi kun parantuminen oiskin vaan yhtä ihanaa nousukiitoa..Mutta ei :-( Mutta sä oot jo todistanut itelles, että sulla on keinoja kaivaa ne tikkaat esiin uudestaan ja uudestaan. Pikkuhiljaa taas kiipeämään. Sä pystyt siihen <3
VastaaPoistaJaksaajaksaa!<3
VastaaPoistaOn ihan ymmärrettävää, että välillä on vaikeampaa. Ja voisin kuvitella, että tuo ero sh - yksiköstä vaikuttaa aika paljon (+tämä kämänen pimeys), onhan sulla ollut sinne pitkä ja monivaiheinen suhde. Ja silloin ne tutut keinot nostavat päätään. Oletko saanut puhutuksi noita tunteita ym? Se on luopulisprosessi joka vie aikansa.
VastaaPoistaKohti parempia keinoja!
Oon jutellut useammallekin taholle ja yrittänyt selvitellä asioita myös itsekseni. Kyllä tää tästä pikkuhiljaa :)
PoistaVoin hyvin samaistua tähän.. Miten sitä voikin aina uudelleen vajota tähän samaan? Vituttaa kun peilistä näkyy turvonneet kasvot ja olo on kaikin puolin surkea. Tietää miten pitäisi toimia, mutta käytännössä sen toteuttaminen on älyttömän vaikeaa. Onneksi aina tulee uusi päivä, uusi mahdollisuus. Kyllä täältä vielä noustaan :) Voimia ja haleja! ♥
VastaaPoistaOon huomannu, että itselläni toi "huomenna sitten paremmin" -ajattelu toimii eräänlaisena kompastuskivenä. Jos heti aamusta menee päivä pilalle, niin itsensä on koottava jo seuraavalle ruokailulle (tai oksentamistapauksessa syödä edellinen ateria uudestaan...)
PoistaOlenko ymmärtänyt oikein, että säästösyistä Sinulla ei voi enää olla kuin yksi hoitopaikka, joka siis tällä haavaa ei ole sh-poli. Yllä lukeman perusteella tuntuu surulliselta, että näin ei ole. Lääkärit ovat toivon mukaan ja varmaankin perustellusti arvioineet miksi hoitopaikka on tästedes toisaalla. Tuntuu vaan, että olet nyt kovin yksin sh-kamppailussasi. Toki olet useaan otteeseen näyttänyt, että Sinusta kyllä sisua löytyy; siispä ne tikkaatkin... Tämä olisi vaihe ja osa toipumisen kipuilua... Josta Sinä selviät. En osaa muuta sanoa, kuin vanhan tutun: Tsemppiä. ♥
VastaaPoistaHoito siirtyy kaupungin psykiatrian poliklinikalle juurikin siitä syystä. Sh:n lisäksi tarvitsen kuulemma myös epävakaan hoitoa, joka ei ole aiemmin onnistunut liian alhaisen painon takia, vaikka yritetty on. Onneksi mulla jatkuu myös terapia, kun käyn yksityisellä.
PoistaHurjasti voimia! Tiedän, miten vaikea kamppailu tuo on, mutta yritä voittaa sh ja muut ilkeät demonit. Varmasti aiempien papereiden läpikäyminen ja osastolla piipahtaminen aiehutti ahdistusta, mutta muista että ne asiat ovat menneisyyttää... <3
VastaaPoistaVoi voi. Elämä on välillä vaikeaa ja takapakit kuuluvat muutosprosessiin. Puolionnistumista on jo kun myönnät itsellesi vaikeudet. Nyt vaan mietit mitä voit tehdä joka päivä sellaisia valintoja jotka vie sua eteenpäin kohti sitä tervettä elämää jos sitä haluat? Halu ei valitettavasti riitä, on tehtävä sen eteen myös töitä ja mentävä epämukavuusalueelle! Toivottavasti löydät sen motivaation, sen on lähtevä sinusta itsestä.
VastaaPoistaMotivaatiota löytyy, se vain hetkittäin katoaa silloin kun tuntuu ettei mikään onnistu millään elämän osa-alueella. Tiedän, että paraneminen on valinta ja se on itsestä kiinni; tässä on vain vielä aika paljon asioita, joita on käsiteltävä ja opittava ennen kuin olen valmis päästämään lopullisesti irti.
PoistaVoi :( Mutta kovasti tsemppiä nyt eteenpäin, ihan varmasti nouset tuosta vielä kun vaan jaksat yrittää! Eteenpäin vaan, takapakeista huolimatta.
VastaaPoistaKuulostaa siltä, että on polin työntekijöiden syytä, että vointisi meni huonompaan - vanhojen merkintöjen katsominen sai sinut pois tolaltasi. Mun mielestä heidän pitäisi ottaa suurempi vastuu tilanteesta! Eivät hekään näköjään kovin ammattilaisia, kun tekevät tuollaista, mikä saa asiakkaan voinnin vain pahenemaan. En ylipäätään ymmärrä, miksi menneitä pitää noin lähteä kaivelemaan.. Ei se tee hyvää kenellekään.
VastaaPoistaEhkä oli vähän aikaista lähteä katsomaan miten asiat olivat viisi vuotta sitten. Kymmenen osastojaksoa vuoden aikana.. Voin vain kuvitella kuinka hankala potilas olin ja mitä osastotoveritkin ajatteli mun viiltelyistä ja edes takas ramppaamisesta. Vaikea ottaa vastuuta menneistä, kun itse muistaa vain välähdyksiä.
PoistaSe, että mun aivot syöttää mulle tommosia ajatuksia, ei oo tarkotettu sua (tai muita) loukkaavaks. Sen on tarkotus vaan loukata ja musertaa mua, kuten se tekeekin.
VastaaPoistaMä oon pahoillani, et aiheutin pahaa mieltä.
Ja kiitos. Olet rakas ja tärkeä, usko se ❤
Ei kannata mollata itseään asioilla, jotka ei ole edes totta :--(
PoistaNähdään illalla!
Kyllä sä vielä sieltä nouset, oot vahva ihminen!! <3
VastaaPoistaTuu käymään kahvihetkessä taas joskus!
Nonni. Kuules nainen, sä voit rakentaa ne tikkaat ihan itse. Lopeta ensin vanhojen asioitten miettiminen ja keskity ihan muuhun. Menneisyys on mennyttä! Miksi niitä turhaan kaivelemaan. Mihin se parantuminen tai yritys parantua jäi? Oliko se niin vaikeata, että noi vanhat muistot ja oksentelut tuntu helpommilta ajatella ja tehdä? Mieti miltä tuntuisi olla onnellinen, onnistunut ja terve. Eiks kuullosta ihanalta. Totta kai tää on helpompi sanoa kuin tehdä, mut sun pitää yrittää olla vahva. Lopeta se oksentaminen ja itke itkusi pois. Sä oot tosi kaunis... älä tuhoa sitä oksentamalla ja viiltelemällä. Vanhat asiat vetää sut pohjalle. Mäkin olisin siellä pohjalla, mutta päätin että ne asiat pitää unohtaa tai hyväksyä. Ei se niissä vellominen vie mihinkään. Kaikki ei tapahdu hetkessä... mutta pienillä asioilla voi edistyä nopeasti...
VastaaPoistaHeippa Noora, toivottavasti sulla mennyt jo hieman paremmin. Takapakkeja tulee, mutta niiden ei saa antaa vaikuttaa liikaa. Pitää koettaa vaan puskea sitä kovemmin eteenpäin.
VastaaPoistaTsemppiä ihan hirmusesti!