Kohti parempaa

Elämä alkaa pikkuhiljaa palautua kaaoksen jälkeen takaisin normaalille uomilleen. Paranemismotivaatio nostaa taas päätään, ja maailma ympärillä on alkanut kiinnostaa.

Melkein kuukausi on mennyt sumussa, mutta nyt "heräiltyäni" jaksan taas miettiä omaa hyvinvointiani, ulkonäköäni ja tulevaisuutta, joka ei ehkä näytäkään niin mustalta. Ulos voi lähteä hymyillen eikä ihmisten kohtaaminen tunnu järkyttävän suurelta kynnykseltä. Olen katsonut läpi mun ja siskon vanhoja ratsastuskamoja sillä silmällä mitä laitetaan pois, ja houkutus hevosen selkään pääsystä on tämän seurauksena noussut aivan suunnattomaksi. Vielä muutama kilo elopainoa niin sekin olisi mahdollista. Heppakuumetta ei myöskään helpota yhtään se, että käytiin tänään ostamassa liput tammikuiseen Apassionataan.



Loppuviikosta sain vihdoin raahattua itseni Sylin kahvihetkeen, ja tapaaminen (tällä kertaa) tuttujen ihmisten kanssa helpotti omaa oloa huomattavasti. Tänään ylitin itseni ja kävin äidin ja siskon kanssa lounaalla, vaikka vielä aamulla lensi puoliksi syöty puurolautanen turhautumisen takia lattialle, ja vannoin laihduttavani itseni hengiltä. Järki, missä olit?

Pääkaupunkiseudulla sataa vielä vettä, mutta huomaa että talvi on tulossa. Ulkona ei enää tarkene syystakissa tai ilman pipoa ja käsineitä. Alipukeutuneena sporaa odotellessa koko kroppa tärisee hampaita myöten. Sisälläkin käperryn mielelläni uuteen viittamaiseen ponchooni.

Nyt jatkan perjantai-iltaa kuunnellen nostalgisia ysärihittejä koira kainalossani.

Rentouttavaa viikonloppua kaikille! :---)