A few food pics

Eräs anonyymi joskus lähiaikoina kysyi, että miksi tietoisesti syön liian vähän ja pidän itseni alipainoisena. Sanotaanko vaikka niin, että se kuuluu sairaudenkuvaan. Itseni kohdalla olen lisäksi huomannut, että liian isot askelet johtavat vielä suurempiin takapakkeihin. Parantuminen vaatii kärsivällisyyttä ja omien mukavuusrajojensa ulkopuolelle astumista, mutta koska mulla ahdistuksenhallintakeinot ei vieläkään ole ihan hanskassa, niin näen paremmaksi edetä pienin askelin.

Kotioloissa olen nykyään vegaani, mutta muualla en ole niin tarkka ruokavaliostani: mummolassa söin ruokakermalla jatkettua sosekeittoa, karjalanpiirakan munavoilla ja Italiassa meni jäätelöä ja pizza ihan normaalilla juustolla. Kokonaisen keitetyn kananmunan syöminen aamupalalla pisti kyllä oksettamaan (ei oksentamaan). Tuntuu pahalta vaatia muilta, että mulle pitäisi tehdä jotain spesiaaliruokaa kun jo lakto-ovovegetaarinen ruokavaliokin tuntuu aiheuttavan liikaa päänvaivaa. Kauppojen kasviproteiinivalikoima onneksi kasvaa koko ajan, mutta miten houkuttelet vannoutuneen lihansyöjän kokeilemaan esimerkiksi nyhtökauraa, kun se jo ennen maistamista leimataan pupunruoaksi?

Mutta nyt näihin kuviin syömistäni aterioista, jotka olen kirjannut terapeutilleni Recovery record -sovellukseen:

Yllä tofu-hapanimeläkastiketta nuudelien kanssa, söin tota muutamana päivänä myös kurkumalla ja kardemummalla maustetun basmatiriisin kanssa; tomaattista papu-linssikiusausta, johon laitoin ihan liikaa valkosipulia; papulasagnettea, jossa oli valkoisia- ja kidneypapuja, tomaattimurskaa ja oluthiivahiutaleista ja ruokakermasta tehty "juusto"kastike; härkis-kaalilaatikkoa tuli kerralla niin paljon, että suosiolla sulloin osan pakasterasioihin.

Alla misokeittoa aka kaupan valmista misotahnaa, jonka sekaan heitin tofua, nuudelia, merilevää ja porkkanaa; pehmeästä tofusta tehtyä "munakokkelia", johon kananmunamaisen maun saa mustasuolalla; sushiburrito, koska sen tekeminen on helpompaa kuin normi-sushin: levärullan sisään vaan riisi ja täytteet ja antaa mennä. Seuraavana päivänä en tosin jaksanut edes rullata aineksia ja söin kaiken erikseen, mutta hyvää oli silti.

Musta on muuton myötä paljastunut tosi laiska kokkaaja, joten oon uskaltanut kokeilla uusia valmisruokia. Vegehamppari vaati lisäksi Ikean kasvispyöryköitä ja leipää, koska eihän tossa oikeasti ole kuin yksi papupihvi parin höttöleivän välissä, vaikka hampurilaisen (iik!) nimeä kantaakin. Toisen kuvan falafel-wrappeja voisin syödä useamminkin, jos eivät olisi niin hintavia. Seitan-makaronilaatikkokin oli hyvää, mutta riisipuuroa en osta toista kertaa. Miksi se on pitänyt tehdä kookosmaitoon?

Välipaloiksi mä syön lähes aina karkkia, keksiä, suolapähkinöitä tai muuta ei-niin-täyttävää. Jogurtti, rahka tai välipalapatukka on kätevä ottaa mukaan, jos pitää syödä vaikka matkalla, terapiassa tai pajalla. Mantelikakkupalan otin Ikeassa kaverin seuraksi ihan ex tempore, vaikka olin jo valmiiksi täynnä kotona syödystä päivällisestä. Hetken jouduin miettimään, sillä moinen ei olisi ollut mahdollista vielä puoli vuottakaan sitten. Jälkeenpäin fiilis oli kuitenkin, että okei, oli hyvää ja himaan päästyä syön iltapalan karsimatta siitä mitään. Normaalia! Vikan kuvan Quest Baria kokeilin testasin kertaa ja jäi myös viimeiseksi kokeiluksi, en tajua miten noita niin hehkutetaan.

Viimeisenä muutama huonolaatuinen kuva Italian-matkalta ja vähän negatiivisempaa tekstiä. Jouduin poikkeamaan normaaleista syömistottumuksista ja se tuotti tietysti ahdistusta. Pari kertaa jäin jopa mieluummin yksin kämpille syömään äidin tekemää ruokaa kuin lähdin muiden kanssa ravintolaan. Silti söin matkan aikana myös jäätelöä ja pitsaa, kuten olin etukäteen suunnitellut. Vaikeinta oli kuitenkin, kun en osannut päättää mitä haluan ja muut olivat jo tilaamassa. Shoppailureissun aikana kun piti löytää jotain nopeaa syötävää ja piti lasin takaa valita valmiista vaihtoehdoista, niin meinasi iskeä paniikki kun vitriinin takana olevissa pikkukylteissä luki vaan vege sitä ja tätä, eikä tietoa mitä kyseinen leipä tai tortilla sisältää. Yhden välipalan jätin myös kokonaan väliin päättämisenvaikeuden takia, mutta onneksi sain silloinkin maistaa pikkusiskojen kaakaoista vähän..

Olisi kiva päättää postaus mukaviin sanoihin, mutta koska pari viimeistä päivää on mennyt lähinnä pönttöä halaillessa, niin jätetään tsemppilauseet myöhemmäksi kun voin niihin taas itsekin samaistua. Käytiin me tänään sentään äitin ja nuoremman siskon kanssa sushilla ja oon asennoitunut syömään vielä ison iltapalan, joten yritystä löytyy.

Tsemppiä kaikille taistelijatovereille! Tykkäättekö tän tyylisistä postauksista, vai jätänkö nää kännykällä otetut ruokakuvat suosiolla pois?

PS. En julkaise tänne kuvia oksennetuista ruoista. Haluan olla rehellinen ja aina ei toipumisen kanssa mene ylämäkeen, joten jos välillä kirjoitan vähän sairaammista ajatuksista, niin antakaa anteeksi älkääkä pliis triggeröitykö niistä.

Fight for you

Ruokapostaus taas siirtyy, koska halusin tulla päivittelemään kuulumisia. Tällä kertaa vähän sitä sun tätä ja ajatuksia syömishäiriöön liittyen.

Mitään erikoisempaa ei  viikon aikana ole tapahtunut ja se sopii mulle hyvin, koska normaaliarjesta selviytyminen ruokailuineen on jo haaste itsessään. Oon kuluneen viikon aikana keskittynyt pelkästään siihen, että ateriat toteutuu ajallaan tarpeeksi isoina annoskokoina, mikä on verottanut muita tekemisiä aika rajusti. Kuulemma näytän nykyään jo normaalipainoiselta, mutta painon kanssa on silti vielä töitä tehtävänä.

En ole käynyt pajalla tai Syömishäiriöliiton ryhmissä, mutta muutamaa kaveria olen nähnyt. Sekin on mulle jo omanlaisensa saavutus, sillä väsyn helposti muiden ihmisten seurassa. En voi kuitenkaan lakata hymyilemästä, kun ajattelen mitä Ella Kaivarissa ulkoilun jälkeen sanoi: että tuntuu, kuin hän tässä parin vuoden aikana olisi vihdoin saanut kaverinsa takaisin. En ehkä ole se sama Noora kuin joskus ala-asteella, mutta tietyt luonteenpiirteet ilmeisesti säilyvät.

Joskus ajattelin, että syömishäiriö ja minä ovat sama asia, mua ei olisi haitannut vaikka anoreksia olisi vienyt multa hengen. Vääristyneet ajatukset olivat niin tiukassa, etten tunnistanut niitä omista mielipiteistäni jos sellaisia edes oli. Ja osaston aikaisten lääkemäärien ja aliravitsemuksen takia multa on pyyhkiytynyt useampi vuosi muistista. Nyt lähes 25-vuotiaana ei todellakaan ole kiva herätä todellisuuteen, jossa lukio on edelleen kesken ja eläkettä leikataan, vaikka nykyinenkään ei meinaa riittää asumismenoihin. Ilta-sanomien sivuilla kommentoidaan, että oisko kannattanu tehä duunii. No ois, jos siihen olisi pystynyt.

Ja ihan muihin asioihin. Mainitsen nyt täälläkin ihan erikseen, kun muutama kaveri on ihmetellyt mihin mun nenärengas on kadonnut. Päätin ottaa septumin pois käytännön syistä, koska näin pakkasten saavuttua se tuntuu vain lisäävän nenän valumista ja hukun jo muutenkin nenäliinoihin. Mä oon aina Petteri punakuonona vähänkin kylmemmällä kelillä (josta rakas Ellakin tiistaina muistutti), eikä kylmää johtava titaanikoru ainakaan paranna tilannetta.

Kuvista kiitokset Joonakselle. Ja kuka sanoi, ettei exän kanssa voi olla vaan kavereita? Meillä on Joonaksen kanssa aina tosi hauskaa yhdessä, ollaan edelleen tekemisissä vaikka erottiin jo pari vuotta sitten. Eron jälkeen oli tietenkin omat vaikeutensa ja piti ottaa etäisyyttä, mutta nykyään toi mies on yks mun parhaista kavereista. Ens torstaina lähdetään yhdessä risteilylle Tukholmaan, mikä on oikeestaa aika jännää, sillä vaikka oon lähes joka kesä käynyt omalla purjeveneellä Ruotsissa, niin laivalla oon sinne matkustanut viimeksi lukion ykkösristeilyllä ja kavereiden kanssa vain kahdesti.

Nyt tuli jo ehkä liikaakin asiaa yhteen postaukseen... Mutta mä jatkan kohta sunnuntai-iltaa kattomalla Saaran eilistä esitystä Brittien X-factoryssä. Mulla on oma mielipiteeni kyseisestä laulajasta, mutta jeh, torilla tavataan!

Joulukorttien askartelua

Meillä on muodostunut jo perinteeksi, että käyn joulun alla isovanhempieni luona askartelemassa mummin kanssa joulukortteja. (Tässä vanhat vuosien 2014 ja 2015 korttiaiheiset postaukset.)

Lähdin torstaiaamuisesta fysioterapiaryhmästä hieman etuajassa, jotta ehdin Järvenpään junaan ja perille isovanhemmille lounasaikaan. Saan joka vierailulla ainakin kerran syödä sosekeittoa, koska syömishäiriön ollessa pahimmillaan en oikeastaan muuta suostunut edes syömään. Ilmeisesti porkkanasosekeitto lasketaan mun lemppariruokiin ja tälläkin kerralla sitä oli tarjolla.

Mutta aiheeseen: muistelin, että viime vuonna Prismassa oli ollut joulukorttitarvikkeita hyvin tarjolla, mutta siellä käydessä ei mukaan tarttunut kuin muutamat lumihiutale- ja Hyvää joulua -tarrat. Käytiin sitten Taitaville-liikkeessä (jossa on muuten todella hyvä palvelu) ja saatiin hankittua korttipohjat, tarvittavat kartongit, nauhat ja muut. Illalla huomattiin, että edellisvuotinen puikkoliima oli kuivunut, joten kipaisin reippaana nuorena Prismaan hakemaan uuden, jolloin korttipohjiakin oli näköjään tullut lisää.

Korteistahan voisi tehdä kaikista samanlaisia, sillä vastaanottajilla ei tietenkään ole käsitystä minkälaisia kortteja muille on lähetetty. Tehtiin kuitenkin tänäkin vuonna muutamia erilaisia. Mä olin "pääaskartelija", tein mallit ja piirsin kaavat, mutta ideat kortteihin sain kuitenkin vasta vähän googlailtuani.

Tehtiin yhteensä 50 korttia, joista yhden vein jo entisen asumisyksikön toimistolle. Omaohjaajani saa kuitenkin vielä ihan oman korttinsa. Yhden kortin meinasin lähettää myös syömishäiriöklinikalle, vaikken siellä ole vuoteen ollut asiakkaana.

Seuraavaksi liitän kuvia tehdyistä korteista, joten Jemppu, Oona, Himppu, Ella, Liisa, Joonas, Andrea, Tuija ja muut tutut lopettakaa lukeminen tähän!

Hyvää joulunodotusta kaikille :) Nyt kotiin päästyäni tajusin, että mulla ei ole kunnon joulukalenteria, joten kuvakalenterin lisäksi pitää jostain metsästää vielä suklaakalenteri!

Alone but not lonely

Olen kuluneen viikon aikana vain istunut masentuneena jätesäkkien ja banaanilaatikoiden keskellä, siivonnut ja sisustanut uutta yksiötäni. Mitään uutta-uutta ei kuitenkaan kannata ostaa, sillä putkiremontin takia helmikuun jälkeen on taas muutto edessä.

Italian-matkan jälkeen jouduin palaamaan tukiasumisen päätyttyä uuteen tyhjään asuntooni. Minulla oli edelleen myös tukiasunnon avaimet hallussani, joten lentokentältä lähdin mieluummin yöbussilla Vuosaareen sillä en kestänyt ajatusta yksin vieraassa paikassa. Perillä ei ollut yhtään sen tutumpi olo, sillä melkein kaikki yksikön kalusteet oli jo viety pois. Kello oli jo yli puolenyön, mutta raahasin televisioni olohuoneeseen saadakseni edes ostos-tv:stä seuraa. Ohjaajani saapui aamulla ja kasattiin mun loput tavarat autoon.

Toisaalta olen iloinen, että pääsin takaisin "kotiseuduilleni" Etelä-Helsinkiin, joten vaikka olo uudessa asunnossa on välillä vähän orpo, niin aikakin ympäristö on tuttu. Olen omillani, mutta vanhempien luokse kävelee alle viisi minuuttia. Yhdeksi yöksi sinne viime viikolla jo pakeninkin... Parasta on, että voin hakea Luna-koiran luokseni kun siltä tuntuu ja tietysti julkiset liikenneyhteydet: jos myöhästyy sporasta, pääsee vaihtoehdolla B silti suht' ajoissa perille.

Viime viikon tiistaina käytiin Oonan kanssa Katajanokalla Mielenterveysmessuilla. Oli ihan kiva kierrellä ja kuunnella tietoiskuja, mutta itselleni en oikeastaan löytänyt mitään uutta tukemaan omaa kuntoutumistani. Pitäisi vain aktiivisemmin jatkaa SYLI:n ja kulttuuripajan ryhmissä käymistä.

Tänään (tai eilen, nyt kun eletään jo torstaita) kävin kuvaamassa Brian & Helvetin Perunan keikkaa ja tykkäsin tuoreen punk-bändin vedosta kovasti. Viimeisestä keikkakuvauksesta on jo melkein vuosi, joten oli kameran asetusten kanssa vähän säätämistä. Toivottavasti sain Mirolle edes pari julkaisukelpoista kuvaa...

Huomenna (tänään) suuntaan aamupäiväisen fysioterapiaryhmän jälkeen isovanhempien luokse Järvenpäähän muutamaksi päiväksi. Ollaan jo parina viime vuotena askarreltu mummin kanssa yhdessä joulukortteja, joten nyt olisi taas tarkoitus käydä ostamassa tarvikkeet ja laittaa korttipaja pystyyn!

Seuraavaksi voisin taas postailla ruokakuulumisia, olen taas uskaltanut kokeilla kaikkea uutta! Ensi viikkoon, yritän kirjoitella useammin kunhan saan arjen uudessa kämpässä sujumaan :)

Milano!

Vietin pidennetyn viikonlopun, oikeastaan vajaat viisi päivää, Italiassa perheen kanssa. Vanhempi pikkusiskoni on ollut koko syksyn kauppakorkean vaihdossa Milanossa ja vanhemmatkin ovat reissanneet ympäri Italiaa jo useamman viikon. Lennettiin sitten toisen pikkusiskon kanssa viime viikon lopulla Milanoon.

Lentomme lähti perjantaiaamuna jo ennen kahdeksaa ja Helsinki-Vantaan kentällä maisema oli kuin Finnairin mainoksesta kiitos lumen ja kauniin auringonnousun. Perillä jouduttiin jonkin aikaa odottamaan lentokentällä vanhempien saapumista, mutta aikamme kuluksi juotiin cappuccinot. Itse en oikein ole kahvin ystävä ja juon mieluummin teetä, mutta tuo oli oikeasti hyvää. Myöhemmin matkan aikana kokeilin vielä muiden seuraksi illallisen ja jälkiruoan päälle "tavallista" kahvia - kun kerran Italiassa oltiin - eli ilmeisesti espressoa, mutta oli niin hirveää tököttiä, että kerta jäi siihen yhteen.

Lauantaina ajettiin Comoon, josta jatkettiin ruokalun vielä mutkittelevaa tietä Bellagioon. Maisemat olivat aika upeita, kun Αlpit näkyivät järven taustalla.

Maanantaina käytiin Duomolla sekä katedraalin sisällä että katolla. Oltiin edellisenä päivänä oltu shoippailemassa ja kauhisteltu, kuinka turistijono katedraalin sisään kiersi melkein koko edessä olevan aukion, mutta arkipäivänä päästiin onneksi sisään sen enempiä jonottelematta.

sisaruskuva

Sunnuntaista isänpäivää me ei juhlittu oikeastaan ollenkaan, sillä isillä oli synttärit heti perään maanantaina. Käytiin illalla ravintolassa syömässä pitkän kaavan mukaan alkuruoista jälkiruokiin.

Mä olin etukäteen päättänyt, että syön loman aikana ainakin yhden aidon italialaisen pitsan, joten tilaisuuksien loppuessa kyseinen päätös oli toteutettava viimeisenä iltana. Juustoja alkupalaksi, sienipitsa pääruoaksi ja tiramisua jälkkäriksi. Välillä saa olla ähkyssä.

Kotiolot muuttoineen varjostivat matkaa jonkin verran, joten palasin Suomeen ihan mielelläni. Vieläkin on suuri osa banaanilaatikoista ja jätesäkeistä purkamatta, mutta eiköhän tavarat pikku hiljaa löydä oman paikkansa.

Ihanaa viikonloppua kaikille! :)

Muuttopuuhissa

Kello on päälle yksi yöllä ja mun piti saada tästä muuttorumbasta hetken hengähdystauko, joten tulin kirjoittelemaan.

Ensinnäkin: miksen ikinä osaa tehdä mitään ajoissa? Olen tiennyt jo useamman viikon, että nykyinen asumisyksikkö joutuu lopettamaan ja muutto on edessä. Sain onneksi hankittua itselleni uuden asunnon, mutta vasta tänään tiistaina olen alkanut edes miettiä tavaroiden keräämistä kasaan. Mun pitäisi saada pakattua huomiseen (ööh, eli aamuun) mennessä, jotta saadaan ohjaajan kanssa vietyä kamat uuteen asuntoon. Jotain pientä, kuten aamupalatarvikkeet ja lakanat saa vielä jäädä, sillä päätin että vietän vielä keskiviikon ja torstain välisen yön yksikössä.

kaapista pöydälle, pöydältä banaanilaatikkoon

Olen myös tiennyt parin päivän päästä koittavasta Italian-matkasta jo ties kuinka kauan, mutta sinnekin aloin pakata vasta tänään. Lähden perjantaiaamuna nuoremman pikkusiskoni kanssa neljäksi päiväksi Milanoon, missä toinen pikkusiskoni on ollut syksyn vaihdossa. Vanhempanikin ovat olleet Italiassa jo useamman viikon, joten kiva nähdä pitkästä aikaa taas heitäkin (ja viettää isänpäivä ulkomailla). Soittelin illalla äidin kanssa, ja hän sanoi, että kannattaa ottaa talvitakki mukaan. Viikonlopulle Milanoon on ennustettu ~10°C, joten Suomen pakkasten jälkeen talvivaatteet tuntuvat hieman liioittelulta.

Jotenkin mun on vaikea hahmottaa aikaa paria päivää pidemmälle. En ole uskaltanut ajatella tulevaisuutta tai edes asiaa, että asumisyksikön päivittäinen tuki loppuu ja kohta olen yksin uudessa yksiössäni ilman, että masennuksen iskiessä kukaan pakottaa tiskaamaan, siivoamaan, tai edes nousemaan sängystä. Puhumattakaan siitä, että joudun luopumaan ihmisestä, jota olen nähnyt melkein päivittäin ja johon olen uskaltanut luottaa.

Ja takaisin pakkaamiseen: sain äsken useamman tunnin vaatekriiseilyn jälkeen vihdoin päätettyä mitä otan Italiaan mukaan, joten kohta taidan mennä tunkemaan vaatekaapin loppua sisältöä jätesäkkeihin. Toisaalta alkaa väsyttää niin paljon, että vois ehkä nukkua pari tuntia ennen sitä...

Lost but found motivation

Vaikka reilun viikon päästä olisi muutto eikä uudesta asunnosta vielä tietoakaan, olen olosuhteisiin nähden ihmeen rauhallinen. Osasyy on varmasti se, etten oikein osaa ajatella tulevaisuutta paria päivää pidemmälle. Tällä hetkellä kaikki keskittyminen menee päivän suunnitteluun ruokailuiden ympärille ja painon noususta johtuvan ahdistuksen käsittelyyn.

Pääsin muutama viikko sitten hevosen selkään ekaa kertaa melkein kahdeksaan vuoteen, kun lähdin ohjaajani mukaan tallille katsomaan hänen vuokristaan. En ollut osannut varautua että itsekin pääsen ratsaille, mutta tein muutamia voltteja ja menin pari kierrosta kevyttä ravia laiskanpuoleisella eestinhevosruunalla ennen kuin kunto loppui ja annoin pitkät ohjat loppukäyntejä varten.

En ole varma, vaikuttiko tämä lyhyt heppailu kuinka paljon taistelutahtooni. Olen täällä blogin puolellakin useasti maininnut kaipaavani ratsastusharrastusta ja nyt kun mietin, niin ensimmäisellä osastojaksollani ainoa motivaationi syömiseen oli. että jos kaikki sujuu, niin saan vastaanottaa kesätyöpaikan alkeisleirillä leiriavustajana. Viikkoa ennen leirin alkua hoitajat kuitenkin naureskelivat, ettei minulla ollut alun perinkään mitään mahdollisuutta päästä lähtemään. Sen jälkeen en jaksanut edes yrittää sillä koin tulleeni huijatuksi ja syömishäiriön pahentuessa katosivat viimeisetkin kiinnostuksen rippeet minkäänlaista harrastamista kohtaan.

Olen parin viime päivän aikana miettinyt myös terveyttäni, jolle en yleensä ole suonut ajatustakaan. Anoreksia on pitänyt alipainoisuutta suuremmassa arvossa, kuin sen aiheuttamia vaurioita. Luusto on osteoporoottinen ja nyt alkavat olla käsillä viimeiset vuodet, kun voin siihen vielä positiivisesti vaikuttaa. Sydänfilmini on jo lähes normaali ja viimeisimmissä verikokeissakin melkein kaikki pitoisuudet olivat viitearvoilla. Hyvään suuntaan ollaan siis menossa ja tällä hetkellä musta tuntuu, että mulla on voimia nostaa painoa vielä ne viimeiset viisi kiloa normaalipainon alarajoille. Tiedän, että se tuskin on biologinen normaalipainoni, mutta ehkä vitosella alkava luku ei olekaan maailmanloppu, kuten olen aina itselleni uskotellut.

PS. Viimeisiä rivejä kirjoittaessani sain puhelun ja mulle luvattiin asunto, jota kävin lauantaina katsomassa :)

Lokakuun luontokuvia

Kävin sunnuntaina pitkästä aikaa valokuvaamassa lähitienoilla. Vähän harmittaa, että kaunein ruska jäi tänä(kin) vuonna kuvaamatta, mutta onneksi värejä löytyi vielä sieltä täältä. Kolme alinta lintukuvaa ovat parin viikon takaa, kun sääkin oli vielä selkeästi aurinkoisempi.

Sen pidemmittä puheitta, tässä tämä kuvapläjäys:

You can no longer live here

Juuri kun kuvittelin, että pohjakosketus on tehty ja pystyn ponnistamaan takaisin pintaa kohti, tuli verkostossa melkoinen uutinen: asumisyksikköni suljetaan kuukauden kuluttua ja pitäisi löytää asunto jostain muualta. Mulle oli asumisyksikön työntekijöiden puolesta jopa mietitty siirtoa tuetumpaan yksikköön, mutta byrokratia tuli vastaan.

Samasta syystä kuin Kokkolan Syömishäiriöklinikka jouduttiin lopettamaan, lopetetaan nyt myös nykyinen asumisvalmennusyksikköni - ja muutkin saman tarjoajan asumisyksiköt. Potilaita riittäisi, mutta kaupungit eivät enää osta palveluita ulkopuolisilta. Asiakaskadon myötä palveluita joudutaan karsimaan, koska ne eivät tuota tarpeeksi. Olen tähän asti ollut iloinen, että olen saanut asua kolmen solussa nyt jonkin aikaa yksikseni, mutta enpä arvannut, että sillä olisi näin suuret seuraukset.

askartelin kiivilinnun ovisilmäks

Pahinta tässä omalla kohdallani on, että verkostotapaamisessa ei keksitty mitään vaihtoehtoista järjestelyä. Helsingissä on aivan hirveät jonot asuntoihin jopa ykkös kiireellisyysluokassa, puhumattakaan sellaisesta jonne saisi jonkinlaista apua. Näillä näkymin joudun muuttamaan hetkeksi takaisin vanhemmilleni, enkä halua edes kuvitella miten tulen sopeutumaan takaisin tuttuun ympäristöön, joka merkitsee minulle suureksi osaksi vain sairautta.

Huomenna olisi tarkoitus omaohjaajan kanssa laittaa asuntohakemuksia. Yksikön päällikkö oli kuulemma jo laittanut tilanneselvityksen ja suosituksensa esimerkiksi Nuorisosäätiölle, joten toivottavasti jonkin kämppä irtoaisi lähiaikoina. Ajattelin katsoa asuntoa myös yksityisiltä tarjoajilta, mutta koska en opiskele tai käy töissä, olen yleensä viimeinen joka vuokralaiseksi valitaan. Nyt muun tuen puuttuessa olisi myös päästävä mahdollisimman lähelle tukiverkkoani aka vanhempiani, jotka "ikävä kyllä" asuvat eteläisessä kantakaupungissa, missä vuokra-asuntojen hinnat ovat aivan liian korkeat eläkkeelleni.

syksyn sumut parvekkeelta

Pahimmat tunnekuohut ja alkuhysteria on onneksi jo selätetty, joten uskalsin vihdoin tulla kirjoittelemaan tännekin. En seuraa politiikkaa, mutta sanonpa vaan että sote-uudistus on p*rseestä ja säästöt tehdään aivan vääristä kohteista. Mielenterveyspotilaat sysätään avohoitoon, mutta samalla viedään myös kaikki avohoidon palvelut. Mitä ihmettä?
Toivotaan, että noi tyypit eduskunnassa tietää mitä tekee. Toisaalta herää kysymys, että onko valtiolle helpointa ja halvinta, jos annetaan heikoimpien vain kuolla... Enkä nyt puhu edes omasta puolestani.

Ice cold

Istun suihkun lattialla ja annan kuuman veden ryöpytä niskaan. Mietin kuinka tuhlaan luonnonvaroja, kuinka paljon veden lämmittämiseen kuluu energiaa. Mutta mulla on kylmä, en edes muistanut että tällaista kylmyyttä on olemassa: se tunkeutuu luihin asti ja seuraa mukana aamusta iltaan. Lopulta siihen turtuu, läsnäolon huomaa vain kun kaverit ihmettelevät kylmiä käsiä. Eikä ulkona ole vielä edes pakkasasteita.

kävin sateessa kuvaamassa

"Noora, sä olet laihtunut. Miten menee?" - ihan OK...

Ei painoa oikeasti ole lähtenyt paria kiloa enempää ja ihmettelen, miten se muka näkyy ulospäin. Saan hetkittäin syömisistä kiinni, jolloin muutaman päivän aikana paino pompahtaa useamman kilon ylöspäin. Iskee paniikki ja alan taas oksennella. Ja silloin kun saan syötyä, astuu pakkoliikunta kuvioihin. Välillä naamioin sen Pokémon GO:n pelaamiseksi, välillä vain juoksen juoksen juoksen. Mutta sehän on ihan okei, kun paino liikunnasta huolimatta nousee? Enkä mä näytä enää anorektiselta, oon vaan hoikka. Tän kokoisena kuuluukin liikkua?

Kävin perjantaina labrassa, otettiin seitsemän putkea verta ja sydänfilmi.

Ensi viikolla on myös verkostotapaaminen, jolta en odota oikeastaan mitään. Joukko ihmisiä puhumassa mun asioista. Mutta mikä muka voisi muuttua, jos en itse jaksa tehdä muutosta? Mä yritän ja sen täytyy nyt vain riittää.

Tampere, tukka ja tukiasumista

En näköjään millään saa näitä postauksia ulos ajoissa, mutta kuvitellaan että Parempi myöhään kuin ei milloinkaan -sanonta pitää paikkansa.

Viikonloppu vierähti Tampereelle reissatessa. En ottanut kameraa mukaan, joten kuvasaldo on aikalailla nolla, pari snäppiä saatte kuvitukseksi. Tarkoitus oli vain oleilla Jennan kanssa ja käydä saunomassa parin juoman kera. Rauhallinen lauantai-ilta siis.

Sunnuntaina suuntasin puolen päivän aikaan myös pika-visiittaamaan Ellaa hänen uudelle asunnolleen. Juotiin kahvit ja syötiin suklaata juttelun lomassa. Olin koko päivän aivan tavattoman väsynyt ja nukuinkin melkein koko bussimatkan takaisin Helsinkiin; kätevää kun on tottunut nukkumaan sikiöasennossa, niin kaksi penkkiä on juuri sopiva tila päiväunille.

Mulla oli viime viikolla asumispalaveri, jossa päätettiin jatkaa maksusitoumusta nykyiseen asumisyksikköön ainakin vuoden loppuun asti. Palaverin jälkeen käytiin ohjaajan kanssa Hesessä syömässä ja tilasin kasvistortillan. Tuon jälkeen mulle on iskenyt joku ihmeen soijatikkuhimo ja oon jo useampana päivänä tehnyt itse uunissa tikkuja soijasuikaleista.

Värjäsin myös hiukseni violeteiksi loppu viikosta. Sekoitin yhteen jämät vanhoista Herman's Amazingin hiusväreistä ja sainkin mielestäni ihan kivan sävyn hiuksiin. Parin pesun jälkeen pinkki on kuitenkin kulunut jo lähes kokonaan pois ja nyt hiukset ovat lähes harmaat. Eivät nämäkään silti pahat ole, aika samanlaiset mitä mulla oli viime talvena.