Kirjoitin tämän tekstin jo perjantaina valmiiksi, joten vaikka tuntuukin vähän tyhmältä palata kyseisen päivän tapahtumiin, niin haluan kuitenkin jakaa silloin heränneet heränneet ajatukset.
Käytiin siskojen kanssa lounaalla Iso-Roballa, ja jatkoin siitä porukoille moikkaamaan viikonlopuksi hoitoon tullutta Lunaa. Koira tuli iloisena ovelle tervehtimään eikä tiennyt piten päin olla, mutta tennispalloa mulle etsiessään se löysikin keittiön pöydän alta puruluun ja järsi sitä seuraavat puoli tuntia. Olin ajatellut leikkiä neidin kanssa, mutta jos seura ei kelpaa niin ei väkisin. Mulla oli aika terapiaan, joten aika pian nappasin kameran mukaan ja lähdin Espooseen. Napsaisin matkalla parit epäonnistuneet asukuvat, joten kokeilin kuvata vaatteet vielä uudestaan kun pääsin kotiin.
Terapeutti pelotteli mua ihan urakalla. En oo käynyt vaa'alla useampaan päivään, joten vähän hämmästytti nähdä painon laskeneen viikossa pari kiloa. Ensimmäinen ajatus oli tietysti, että tuo ei pidä paikkaansa. Kuitenkin kun kerrattiin kuluneen viikon syömisistä, tai pikemminkin oksentamisista, ei tulos ollutkaan enää niin yllättävä.
Puhuttiin, että mun kroppa ei kestä tällaista rääkkiä kauaa vaikka kuinka onkin tottunut ja sopeutunut kaiken maailman puutostiloihin. Myöskään se, että labroja seurataan nykyään hoitopaikan vaihduttua harvemmin ei tarkoita, etteikö kaikki olisi siltä osalta paremmin kuin esimerkiksi viime syksynä. En ajattele luustoni kuntoa, osteoporoosi kun ei anna itsestään mitään merkkejä arjessani, ainoa mikä siitä muistuttaa on D-vitamiinipurkki pöydällä. Kuitenkin luiden tai sisäelinten huono kunto tulee vaikuttamaan pidempään, kuin mitä normaalipainon saavuttaminen vaatii. Välillä pitää vähän herätellä itseään, että anoreksiasta on myös pitkittyneenä pysyvää haittaa keholle.
On helppo valehdella itselleen kun hyväksyy vain ne faktat, jotka haluaa uskoa. Syömishäiriöllä on tarjota tekosyitä ja ajatusvääristymiä kaikkeen. Esimerkiksi toisin kuin anoreksia väittää, mun kroppa toimii ihan samalla tavalla (tai ainakin melkein) kuin kaikkien muidenkin ihmisten. Ja se, että oon painanut joskus kymmenen kiloa vähemmän, ei tarkoita että siihen alhaisimpaan painoon joskus voisi palata, eikä edes että vielä ollaan turvallisilla vesillä.
"Kyllähän mä aiemminkin", siinäpä vasta
tekosyy, josta pitäisi päästä eroon. "Jätin rasvan leivän päältä viimeksi, joten en tarvitse sitä nytkään." "Voin oksentaa välipalan, koska oksensin jo lounaankin." "Liikuin tänään näin paljon, mutta en voi olla huonompi kuin eilen." Kuulostaako tutulta?
Itseä jäi kaivelemaan sen verran, että kotiin päästyäni söin päivälliseksi puuron sijaan edellisen päivän itse tehtyä bataatti-quornlaatikkoa. Päätin myös iltapalan kanssa juoda ylimääräisen Nutridrinkin, mutta en sitten saanutkaan sitä alas. Eilinen menikin sitten puolestaan oksennellessa, joten tuntui tekopyhältä tulla julkaisemaan parantumisliibalaabaa kun oikeasti ei suju. Tänään olen lähtenyt ihan uudella asenteella liikkeelle: suunnitellut, yrittänyt ja pakottanut, ja saanut syötyä suht' normaalisti. Tiedän kyllä, mitä terveellinen ja monipuolinen ruokavalio sisältää, mutta yleensä uskallusta puuttuu. Jos pelkojaan ei kuitenkaan ikinä kohtaa, ei niitä voitakaan.
Näihin mietteisiin, hyvää alkavaa viikkoa! :)