2016/03/13

Kyllähän mä eilenkin...

Kirjoitin tämän tekstin jo perjantaina valmiiksi, joten vaikka tuntuukin vähän tyhmältä palata kyseisen päivän tapahtumiin, niin haluan kuitenkin jakaa silloin heränneet heränneet ajatukset.

Käytiin siskojen kanssa lounaalla Iso-Roballa, ja jatkoin siitä porukoille moikkaamaan viikonlopuksi hoitoon tullutta Lunaa. Koira tuli iloisena ovelle tervehtimään eikä tiennyt piten päin olla, mutta tennispalloa mulle etsiessään se löysikin keittiön pöydän alta puruluun ja järsi sitä seuraavat puoli tuntia. Olin ajatellut leikkiä neidin kanssa, mutta jos seura ei kelpaa niin ei väkisin. Mulla oli aika terapiaan, joten aika pian nappasin kameran mukaan ja lähdin Espooseen. Napsaisin matkalla parit epäonnistuneet asukuvat, joten kokeilin kuvata vaatteet vielä uudestaan kun pääsin kotiin.



Terapeutti pelotteli mua ihan urakalla. En oo käynyt vaa'alla useampaan päivään, joten vähän hämmästytti nähdä painon laskeneen viikossa pari kiloa. Ensimmäinen ajatus oli tietysti, että tuo ei pidä paikkaansa. Kuitenkin kun kerrattiin kuluneen viikon syömisistä, tai pikemminkin oksentamisista, ei tulos ollutkaan enää niin yllättävä.

Puhuttiin, että mun kroppa ei kestä tällaista rääkkiä kauaa vaikka kuinka onkin tottunut ja sopeutunut kaiken maailman puutostiloihin.  Myöskään se, että labroja seurataan nykyään hoitopaikan vaihduttua harvemmin ei tarkoita, etteikö kaikki olisi siltä osalta paremmin kuin esimerkiksi viime syksynä. En ajattele luustoni kuntoa, osteoporoosi kun ei anna itsestään mitään merkkejä arjessani, ainoa mikä siitä muistuttaa on D-vitamiinipurkki pöydällä. Kuitenkin luiden tai sisäelinten huono kunto tulee vaikuttamaan pidempään, kuin mitä normaalipainon saavuttaminen vaatii. Välillä pitää vähän herätellä itseään, että anoreksiasta on myös pitkittyneenä pysyvää haittaa keholle.

On helppo valehdella itselleen kun hyväksyy vain ne faktat, jotka haluaa uskoa. Syömishäiriöllä on tarjota tekosyitä ja ajatusvääristymiä kaikkeen. Esimerkiksi toisin kuin anoreksia väittää, mun kroppa toimii ihan samalla tavalla (tai ainakin melkein) kuin kaikkien muidenkin ihmisten. Ja se, että oon painanut joskus kymmenen kiloa vähemmän, ei tarkoita että siihen alhaisimpaan painoon joskus voisi palata, eikä edes että vielä ollaan turvallisilla vesillä.

"Kyllähän mä aiemminkin", siinäpä vasta tekosyy, josta pitäisi päästä eroon. "Jätin rasvan leivän päältä viimeksi, joten en tarvitse sitä nytkään." "Voin oksentaa välipalan, koska oksensin jo lounaankin." "Liikuin tänään näin paljon, mutta en voi olla huonompi kuin eilen." Kuulostaako tutulta?


Itseä jäi kaivelemaan sen verran, että kotiin päästyäni söin päivälliseksi puuron sijaan edellisen päivän itse tehtyä bataatti-quornlaatikkoa. Päätin myös iltapalan kanssa juoda ylimääräisen Nutridrinkin, mutta en sitten saanutkaan sitä alas. Eilinen menikin sitten puolestaan oksennellessa, joten tuntui tekopyhältä tulla julkaisemaan parantumisliibalaabaa kun oikeasti ei suju. Tänään olen lähtenyt ihan uudella asenteella liikkeelle: suunnitellut, yrittänyt ja pakottanut, ja saanut syötyä suht' normaalisti. Tiedän kyllä, mitä terveellinen ja monipuolinen ruokavalio sisältää, mutta yleensä uskallusta puuttuu. Jos pelkojaan ei kuitenkaan ikinä kohtaa, ei niitä voitakaan.


Näihin mietteisiin, hyvää alkavaa viikkoa! :)

29 kommenttia:

  1. kaikki maailman tsempit sulle. susta on mihin vaan!! jos sulla on joskus ollut päättäväisyyttä saada itsesi alipainoon, sulla on myös päättäväisyyttä saada itsesi normipainoon, mikäli vaan tahdot! haleja. <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Itse asiassa kun mä en ikinä "saanut itseäni alipainoon", vaan olen ollut reilusti alipainoinen jo ala-asteen ensimmäisiltä luokilta alkaen. Mutta elämä on se, jonka haluan ja sitä en ikinä saa jos jatkan entiseen tapaan.

      Poista
  2. Saako kysyy käytkö Lailalla? Ihan paras tyyppi ainaki mun mielestä

    VastaaPoista
  3. Tarkastin juuri, että olen tosiaan lukenut blogiasi aivan alusta saakka, niiltä ajoilta kun itsekin olin ekoja (tai tokia) kertoja huonossa jamassa. Kommentoinut olen vain harvekseltaan. Näidenkin vuosien aikana olen keskimäärin muutaman kerran vuodessa mennyt pahasti takapakkia parantumisessani, ja omalla tavallani tiedän miten vaikeaa se on.

    Joka kerta, kun olet paremmalla tolalla, oon oikeesti niin onnellinen ja oon välillä itkenyt ilosta lukiessani sun blogia! Mutta oon itkenyt myös surusta joskus kun tulee takapakkia. Onhan se jotenkin olevinaan turvallista palata niihin mukamas turvallisiin tottumuksiin.

    Oon huono kirjoittamaan (eikä tätä kommenttia tosiaan tarvii julkasta :D) mutta pointtini on se, että takapakkeja tulee, piste. Mutta itselläni on kymmenen vuoden aikana nuo huonommat vaiheet olleet kuitenkin enimmäkseen aina edes hieman edellistä "parempia". Siis että kuntoni ei (enimmäkseen) ole mennyt ihan niin huonoksi kuin ennen. Merkit huomaa jo aikaisemmin ja niihin osaa suhteutua loogisesti että no mitäs tässä taas tapahtuu. Ja joka kerrasta oppii, edes vähän.

    Halusin oikeastaan vain sanoa sen, mitä oon kaikki nää vuodet ajatellut sun postauksia lukiessa eli: uskon suhun, kaikki muuttuu vielä hyväksi ja taistelu kannattaa!

    <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oonko mä lukenut sun blogia silloin alkuaikoina / kirjoititko edes sellaista? Mulla on kyllä sama... Ennen alle 40kg:n paino tuntui normaalilta, tavoiteltavalta, mutta nykyään alkaa hälytyskellot soida kun lähestytään kyseistä kymmenlukua.
      Uskon suhun myös ♥

      Poista
  4. Nyt tsemppiä, kaunis nainen!

    VastaaPoista
  5. "jos pelkojaan ei kuitenkaan ikinä kohtaa, ei niitä voitakaan" aivan äärettömän hyvin sanottu! :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jos aikoo parantua anoreksiasta, on kuljettava helvetin läpi ja käytävä läpi kaikki ne tunteet joita on paennut.

      Poista
  6. Olet kaunis,voimia!

    VastaaPoista
  7. Tsemppiä!! Sä kyllä pystyt siihen jos vaan suuntaat kaiken voiman ja energian parantumiseen!

    Uus viikko ja uus parempi alku eiks niin? :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Parantuja on mun uus ammatti :--D

      Poista
  8. Onpa kiva hame, mistä se on? :)

    VastaaPoista
  9. Ihan samoja fiiliksiä täällä taas. Tietää varsin hyvin miten pitäisi toimia, mutta käytännön toteutus ontuu, kun pelko ja ahdistus iskee tielle :/ Mutta ei me luovuteta! Jokainen päivä ja hetki on uusi mahdollisuus :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kumpikin on jo kuljettu aika helvetinmoinen tie, joten ***** jatketaan loppuun asti!

      Poista
  10. Takapakit kuuluvat paranemisprosessiin niistä ei kuitenkaan saa tulla tapa ja tekosyy repsahduksiin. Jos virheet korjataan, tokaistaan ok tämä meni nyt näin mutta nyt opin siitä ja mennään eteenpäin niin hyvä. Jojoilu ei ole paranemista, suunta koko ajan eteenpäin on. Tsemppiä, yksi voitto ainakin ettet syönyt puuroa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Itse jojoilen aina kuukauden sisällä muutaman kilon edes-takas, mutta ratkaiseva tekijä on, etten palaa enää (silloiseen) aloituspainoon. Joten suunta on ylöspäin, vaikkakin hitaasti..

      Poista
  11. Ymmärrän ja tiedän että oikeiden päätösten tekeminen on vaikeaa ja pelottavaa, mutta jokainen päivä jolloin päätät onnistua ja jokainen ateria jolla teet itsellesi oikeasti terveellisiä valintoja, on voitto! Välillä tulee takapakkia tms, mutta niihin ei saa liikaa jäädä lojumaan, vaan tavallaan päätös parantumisesta on tehtävä joka päivä ja joka aterialla uudestaan ja uudestaan, niin kauan kunnes sitä päätöstä ei tarvitse tehdä vaan se tulee luonnostaan.

    Voimia ja tsemppiä paljon! Sä pystyt kyllä! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joskus olin sitä mieltä, että ainoastaan viikon alussa voi "aloittaa uudestaan". Nykyään näen joka päivässä uuden mahdollisuuden, eikä aina tarvitse odottaa maanantaita. Eikä nykyään edes aamua.

      Poista
  12. Yksi askel eteenpäin, kaksi taaksepäin, niin se vähän taitaa mennä kun yrittää parantua syömishäiriöstä/masennuksesta tms. Mutta en yhtään silti epäile ettetkö siihen pystyisi, kyllä susta löytyy semmosta tahdonvoimaa ja sisua että selätät ton sairauden vielä. Pienikin askel eteenpäin on kuitenkin aina askel eteenpäin ja niistä pitää olla ylpeä.
    Tsemppiä! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä mäkin uskon, että tää paska jää vielä taakse :) Ihmiskeho on aivan uskomattoman sopeutuvainen, oon onnellinen että oon ees elossa. Joten nautin joka hetkestä :--3

      Poista
  13. tsemppiä !! <3
    sulla on muuten tosi ihanan väriset hiukset.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mun hiukset on jo ihan eri väriset kun viime kuvissa :---D

      Poista
  14. Miks sä sitt oksennat edelleen? Laitatko siis tarkoituksella "sormet kurkkuun" vai tuleeko oksennus ihan spontaanisti?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Koska se kuuluu mun sairaudenkuvaan. En tarvitse oksentamiseen enää sormia, riittää että jännitän vatsalihaksia. Ei kauheen kiva juttu, sillä ruoka pyrkii myös tahattomasti itsekseen ylös ja välillä syömisen jälkeen ei voi ottaa päikkäreitä vaikka väsyttäis, kun oksennukset valuu makuuasennossa nenästä.

      Poista