Tarpeeksi pohjalla?

Milloin on tarpeeksi sairas, jotta voi lähteä parantumaan?
Anoreksialla on näitä mitä järjettömämpiä tavoitteita: "Olen hyvä syömishäiriöinen kun paino alkaa numerolla x, kun saan diagnoosin, kun joudun sydänmonitoriin tarkkailtavaksi hengenvaarallisen alhaisen sykkeen tai rytmihäiriöiden takia, kun nenästä mahaan tungetaan letku, kun lääkärit sanovat etten tule selviämään."

Vertailu toisiin ei tee kenestäkään sairastavasta toista parempaa tai huonompaa syömishäiriöistä. Jos käsitettä hyvä syömishäiriöinen on edes olemassa, sehän on aivan järjetön kun kyse on sairaudesta. Toisella jää kuukautiset pois jo parin kilon painonpudotuksen jälkeen, toisilla hormonitoiminta pelaa alhaisimmissakin lukemissa. Samoin koko kroppa pettää jonkun kohdalla aiemmin  kuin toisella. Joten vertailu on tässä kohtaa todellakin täysin turhaa: jos joku on päässyt x-numerolla alkaviin lukuihin, ei ole mitään takeita siitä, että itse selviäisi hengissä sinne asti vaikka se olisi tavoitepainona.

Joskus olin tyytyväinen, että pääsin kolmosella alkaviin vaa'an lukemiin, mutta tällä hetkellä mulle ei ole mitään merkitystä sillä saavutinko joskus sairaan tavoitteeni vai en. "Hienous" on vaihtunut katumukseen siitä, että olen vahingoittanut kroppaani pysyvästi. Mä olen oikeastaan ihmeissäni että oon yhä elossa pitkään jatkuneesta aliravitsemuksesta, oksentelusta ja painon jojoilusta sun muista huolimatta. Olen kiitollinen, että mun keho on niin vahva, että oon kaikesta tästä huolimatta edelleen hengissä. Mun papereissa on aina lukenut somaattisen voinnin olevan tilanteeseen nähden hyvä, vaikka painon kanssa ollaan seilattu todella vaarallisilla vesillä.

Joten missä se pohja on? Sitä ei ole, vaan jokainen joutuu tekemään "päätöksen" itse; joku tajuaa tilanteensa ulkopuolisten avustuksella, joku pelästyy oireitaan itse. Jos syömishäiriötä kuuntelee, niin kyseinen pohja on maan alla. Anoreksialle (tai millekään muullekaan syömishäiriölle) ei tule riittämään mikään. Voin kokemuksesta sanoa, etten ollut kroppaani tyytyväinen silloinkaan kun olin laihimmillani. Jokaisen kilon pudotus tuntui kyllä tuolloin hyvältä, mutta se johtui vääristyneestä kauneusihanteesta ja kehonkuvasta. En osaa edelleenkään sanoa, mikä näkyvissä luissa niin viehätti. Valokuvista näkee jälkeenpäin, että olin kävelevä luuranko, mutta tunne joka mulla kropastani silloin oli, oli aivan toinen. Näin kyllä peilistä luut, mutta kohtiin joista ne eivät paistaneet ihon läpi kuvittelin monen sentin rasvakerroksen.

Joskus vain tulee se hetki kun kaikki täytyy kääntää ylösalaisin. Omat uskomukset ruokaan ja kehon toimintaan on hylättävä ja kättäytymismallit on opeteltava uudelleen. Se ei käy nopeasti, eikä riitä että päätöksen tekee kerran. Se on tehtävä joka päivä moneen kertaan yhä uudelleen ja uudelleen.

Mä koen, että olen elänyt oman aallonpohjani ja noussut sieltä jo melkein pinnalle. Vaikka haluaisin en enää ikinä "pääse" laihduttamaan alhaisimpaan painolukemaani, koska löytäisin itseni haudasta ennen kuin pääsisin tavoitteeseeni. Kroppa ei kestä ikuisesti ja aliravitsemus jättää aina jälkensä. Sairaimmillani mua ei vähempää olisi voinut kiinnostaa sydämen tai luuston kunto, ne olivat vain käyriä ja numeroita paperilla. Ja koska en uskonut tai edes halunnut selvitä hengissä, en jaksanut huolestua tuhosta jota tein itselleni.

Mitä olen hyötynyt siitä, että olen ollut kävelevä diagnoosi? En mitään, tai no, tunnen itseni nykyään paljon paremmin kuin ennen sairastumistani. Olen joutunut rakentamaan itseni uudestaan ja etsimään ne syyt, joiden vuoksi taistella. Syömishäiriö on antanut mulle jo kaiken mitä sillä on tarjota: loputtomiin ahdistusta ja sumuisia päiviä. Myönnän, että kadehdin edelleen itseäni laihempia ihmisiä, mutta samaan aikaan olen kateellinen ennemminkin niille, joiden ei ole tarvinnut rämpiä silmät sidottuina montaa vuotta jossain elämän toisella puolen. Olen elänyt nuoruuteni syömishäiriön varjon alla, eikä noita vuosia saa takaisin. Mulla on kuitenkin mahdollisuus vaikuttaa tähän hetkeen ja tuleviin vuosiin, joten yritän katsoa tulevaisuuteen olematta katkera.

Jos vielä joskus haluan paikan tutusta helvetistä, mun on kuiskattava rakkaalle anoreksialleni vain yksi lause: "Tapa minut". Ja piiri pieni pyörii elämän loppuun asti...

ps. tää oli nyt vaan tämmöstä pohdiskelua...