Nothing's wrong but nothing's good

Tekisi mieli kirjoittaa blogiin aina vain hyvistä asioista, mutta se on vaikeaa kun omasta mielestä juuri mikään ei ole hyvin. Tiedän, että tunne johtuu "vain" masennuksesta, mutta koska tunne on niin murskaava, on vaikea nähdä maailmaa väreissä. Toisaalta en myöskään halua valehdella olostani, kirjoitanhan täällä syömishäiriöstä paranemisesta, mikä ei ole ihan yksioikoinen ja tuosta noin vain päätettävä juttu.

Vietän sängyssä yli puolet vuorokaudesta, koska en vain jaksa muuta. Annan puhelimen soida ja jätän vastaamatta viesteihin, jos kyseessä ei ole paras ystävä tai äiti, koska jaksaminen ei riitä lähipiiriä kauemmas. Harmittaa ja syyllistän itseäni laiskuudesta kun perun tapaamisia. Normaalit ihmiset opiskelevat ja käyvät töissä ja tapaavat kavereitaan vapaa-ajallaan, mutta itse en jaksa päivän aterioihin keskittymisen ja siitä aiheutuvan ahdistuksen käsittelyn jälkeen iltaisin muuta kuin mennä nukkumaan. Että hyvä minä!
 

Myönnän, että pakkoliikuntakin on astunut mukaan monen vuoden jälkeen. Alkuun se naamioitui hyväksi tavaksi purkaa energiaa ja hämmästyksissäni jopa nautin siitä mitä kaikkea kroppani oikeasti jaksaa. Vaihde on kuitenkin jäänyt päälle ja nyt kun en enää jaksakaan, ahdistaa jos en voi toteuttaa pitkiä kävely- tai juoksulenkkejäni päivittäin. Olen lisäksi mielestäni todella suuri. Tiedostan, että tämä on vain tunne eikä fakta, mutta syömishäiriön silmillä katsottuna se on yhtä totta kuin sohva jolla istun.

Ensi viikolla alkaa uusi fysioterapiaryhmä Aurorassa, joka kestää joulukuulle asti. Mulla ei ole oikeastaan aavistustakaan mitä ruumiinkuva- ja kehotietoisuusryhmässä tehdään, mutta se selvinnee pian. Ehkä ryhmästä saisi jopa jonkinlaista apua vääristyneeseen kehonkuvaan. Kesällä kävin muutaman kerran venytys- ja rentoutusryhmässä ja se tuntui ihan mukavalta.

Jos jotain hyvää, niin pääsin sentään vihdoin asumisyksikössä vaihtamaan huonetta. Kämppikseni muutti pois pari viikkoa sitten, ja sain muuttaa hänen entiseen hieman isompaan huoneeseensa. Tavaroiden siirtämiseen seinän taakse meni yli viikko, kun en vain jaksanut mitään. Ohjaajan käskystä sain lopulta siirrettyä roinat, ja onneksi äiti tuli perjantaina käymään ja hänen avustuksellaan sain suurimman osan kamoista jopa kaappiin paikoilleen.

Omaohjaajani jäi parin viikon lomalle ja nyt mietityttää miten pärjään sen ajan puolivieraiden ihmisten käyntien avulla. Mulla kestää kauan, ennen kuin alan luottaa ihmisiin niin paljon että voisin rehellisesti kertoa oloistani. Eikä syömishäiriöstä tietämätön osaa yleensä sanoa asioita ja rohkaisevia sanoja oikein. Tänäänkin päivystävän käynnistä jäi fiilis, että oli vain hyvä että eilen juoksin ahdistustani pois: sainhan itseni liikkeelle neljän seinän ulkopuolelle. Onneksi voin aina paeta vanhempieni luokse, jos olo käy liian tukalaksi. Lunakin saa hepulin joka kerta kun ilmestyn paikalle.

Toivottavasti siellä ruudun toisella puolella menee paremmin! Taistelkaa, niin mäkin yritän :)