Milano!

Vietin pidennetyn viikonlopun, oikeastaan vajaat viisi päivää, Italiassa perheen kanssa. Vanhempi pikkusiskoni on ollut koko syksyn kauppakorkean vaihdossa Milanossa ja vanhemmatkin ovat reissanneet ympäri Italiaa jo useamman viikon. Lennettiin sitten toisen pikkusiskon kanssa viime viikon lopulla Milanoon.

Lentomme lähti perjantaiaamuna jo ennen kahdeksaa ja Helsinki-Vantaan kentällä maisema oli kuin Finnairin mainoksesta kiitos lumen ja kauniin auringonnousun. Perillä jouduttiin jonkin aikaa odottamaan lentokentällä vanhempien saapumista, mutta aikamme kuluksi juotiin cappuccinot. Itse en oikein ole kahvin ystävä ja juon mieluummin teetä, mutta tuo oli oikeasti hyvää. Myöhemmin matkan aikana kokeilin vielä muiden seuraksi illallisen ja jälkiruoan päälle "tavallista" kahvia - kun kerran Italiassa oltiin - eli ilmeisesti espressoa, mutta oli niin hirveää tököttiä, että kerta jäi siihen yhteen.

Lauantaina ajettiin Comoon, josta jatkettiin ruokalun vielä mutkittelevaa tietä Bellagioon. Maisemat olivat aika upeita, kun Αlpit näkyivät järven taustalla.

Maanantaina käytiin Duomolla sekä katedraalin sisällä että katolla. Oltiin edellisenä päivänä oltu shoippailemassa ja kauhisteltu, kuinka turistijono katedraalin sisään kiersi melkein koko edessä olevan aukion, mutta arkipäivänä päästiin onneksi sisään sen enempiä jonottelematta.

sisaruskuva

Sunnuntaista isänpäivää me ei juhlittu oikeastaan ollenkaan, sillä isillä oli synttärit heti perään maanantaina. Käytiin illalla ravintolassa syömässä pitkän kaavan mukaan alkuruoista jälkiruokiin.

Mä olin etukäteen päättänyt, että syön loman aikana ainakin yhden aidon italialaisen pitsan, joten tilaisuuksien loppuessa kyseinen päätös oli toteutettava viimeisenä iltana. Juustoja alkupalaksi, sienipitsa pääruoaksi ja tiramisua jälkkäriksi. Välillä saa olla ähkyssä.

Kotiolot muuttoineen varjostivat matkaa jonkin verran, joten palasin Suomeen ihan mielelläni. Vieläkin on suuri osa banaanilaatikoista ja jätesäkeistä purkamatta, mutta eiköhän tavarat pikku hiljaa löydä oman paikkansa.

Ihanaa viikonloppua kaikille! :)

Muuttopuuhissa

Kello on päälle yksi yöllä ja mun piti saada tästä muuttorumbasta hetken hengähdystauko, joten tulin kirjoittelemaan.

Ensinnäkin: miksen ikinä osaa tehdä mitään ajoissa? Olen tiennyt jo useamman viikon, että nykyinen asumisyksikkö joutuu lopettamaan ja muutto on edessä. Sain onneksi hankittua itselleni uuden asunnon, mutta vasta tänään tiistaina olen alkanut edes miettiä tavaroiden keräämistä kasaan. Mun pitäisi saada pakattua huomiseen (ööh, eli aamuun) mennessä, jotta saadaan ohjaajan kanssa vietyä kamat uuteen asuntoon. Jotain pientä, kuten aamupalatarvikkeet ja lakanat saa vielä jäädä, sillä päätin että vietän vielä keskiviikon ja torstain välisen yön yksikössä.

kaapista pöydälle, pöydältä banaanilaatikkoon

Olen myös tiennyt parin päivän päästä koittavasta Italian-matkasta jo ties kuinka kauan, mutta sinnekin aloin pakata vasta tänään. Lähden perjantaiaamuna nuoremman pikkusiskoni kanssa neljäksi päiväksi Milanoon, missä toinen pikkusiskoni on ollut syksyn vaihdossa. Vanhempanikin ovat olleet Italiassa jo useamman viikon, joten kiva nähdä pitkästä aikaa taas heitäkin (ja viettää isänpäivä ulkomailla). Soittelin illalla äidin kanssa, ja hän sanoi, että kannattaa ottaa talvitakki mukaan. Viikonlopulle Milanoon on ennustettu ~10°C, joten Suomen pakkasten jälkeen talvivaatteet tuntuvat hieman liioittelulta.

Jotenkin mun on vaikea hahmottaa aikaa paria päivää pidemmälle. En ole uskaltanut ajatella tulevaisuutta tai edes asiaa, että asumisyksikön päivittäinen tuki loppuu ja kohta olen yksin uudessa yksiössäni ilman, että masennuksen iskiessä kukaan pakottaa tiskaamaan, siivoamaan, tai edes nousemaan sängystä. Puhumattakaan siitä, että joudun luopumaan ihmisestä, jota olen nähnyt melkein päivittäin ja johon olen uskaltanut luottaa.

Ja takaisin pakkaamiseen: sain äsken useamman tunnin vaatekriiseilyn jälkeen vihdoin päätettyä mitä otan Italiaan mukaan, joten kohta taidan mennä tunkemaan vaatekaapin loppua sisältöä jätesäkkeihin. Toisaalta alkaa väsyttää niin paljon, että vois ehkä nukkua pari tuntia ennen sitä...

Lost but found motivation

Vaikka reilun viikon päästä olisi muutto eikä uudesta asunnosta vielä tietoakaan, olen olosuhteisiin nähden ihmeen rauhallinen. Osasyy on varmasti se, etten oikein osaa ajatella tulevaisuutta paria päivää pidemmälle. Tällä hetkellä kaikki keskittyminen menee päivän suunnitteluun ruokailuiden ympärille ja painon noususta johtuvan ahdistuksen käsittelyyn.

Pääsin muutama viikko sitten hevosen selkään ekaa kertaa melkein kahdeksaan vuoteen, kun lähdin ohjaajani mukaan tallille katsomaan hänen vuokristaan. En ollut osannut varautua että itsekin pääsen ratsaille, mutta tein muutamia voltteja ja menin pari kierrosta kevyttä ravia laiskanpuoleisella eestinhevosruunalla ennen kuin kunto loppui ja annoin pitkät ohjat loppukäyntejä varten.

En ole varma, vaikuttiko tämä lyhyt heppailu kuinka paljon taistelutahtooni. Olen täällä blogin puolellakin useasti maininnut kaipaavani ratsastusharrastusta ja nyt kun mietin, niin ensimmäisellä osastojaksollani ainoa motivaationi syömiseen oli. että jos kaikki sujuu, niin saan vastaanottaa kesätyöpaikan alkeisleirillä leiriavustajana. Viikkoa ennen leirin alkua hoitajat kuitenkin naureskelivat, ettei minulla ollut alun perinkään mitään mahdollisuutta päästä lähtemään. Sen jälkeen en jaksanut edes yrittää sillä koin tulleeni huijatuksi ja syömishäiriön pahentuessa katosivat viimeisetkin kiinnostuksen rippeet minkäänlaista harrastamista kohtaan.

Olen parin viime päivän aikana miettinyt myös terveyttäni, jolle en yleensä ole suonut ajatustakaan. Anoreksia on pitänyt alipainoisuutta suuremmassa arvossa, kuin sen aiheuttamia vaurioita. Luusto on osteoporoottinen ja nyt alkavat olla käsillä viimeiset vuodet, kun voin siihen vielä positiivisesti vaikuttaa. Sydänfilmini on jo lähes normaali ja viimeisimmissä verikokeissakin melkein kaikki pitoisuudet olivat viitearvoilla. Hyvään suuntaan ollaan siis menossa ja tällä hetkellä musta tuntuu, että mulla on voimia nostaa painoa vielä ne viimeiset viisi kiloa normaalipainon alarajoille. Tiedän, että se tuskin on biologinen normaalipainoni, mutta ehkä vitosella alkava luku ei olekaan maailmanloppu, kuten olen aina itselleni uskotellut.

PS. Viimeisiä rivejä kirjoittaessani sain puhelun ja mulle luvattiin asunto, jota kävin lauantaina katsomassa :)

Lokakuun luontokuvia

Kävin sunnuntaina pitkästä aikaa valokuvaamassa lähitienoilla. Vähän harmittaa, että kaunein ruska jäi tänä(kin) vuonna kuvaamatta, mutta onneksi värejä löytyi vielä sieltä täältä. Kolme alinta lintukuvaa ovat parin viikon takaa, kun sääkin oli vielä selkeästi aurinkoisempi.

Sen pidemmittä puheitta, tässä tämä kuvapläjäys:

You can no longer live here

Juuri kun kuvittelin, että pohjakosketus on tehty ja pystyn ponnistamaan takaisin pintaa kohti, tuli verkostossa melkoinen uutinen: asumisyksikköni suljetaan kuukauden kuluttua ja pitäisi löytää asunto jostain muualta. Mulle oli asumisyksikön työntekijöiden puolesta jopa mietitty siirtoa tuetumpaan yksikköön, mutta byrokratia tuli vastaan.

Samasta syystä kuin Kokkolan Syömishäiriöklinikka jouduttiin lopettamaan, lopetetaan nyt myös nykyinen asumisvalmennusyksikköni - ja muutkin saman tarjoajan asumisyksiköt. Potilaita riittäisi, mutta kaupungit eivät enää osta palveluita ulkopuolisilta. Asiakaskadon myötä palveluita joudutaan karsimaan, koska ne eivät tuota tarpeeksi. Olen tähän asti ollut iloinen, että olen saanut asua kolmen solussa nyt jonkin aikaa yksikseni, mutta enpä arvannut, että sillä olisi näin suuret seuraukset.

askartelin kiivilinnun ovisilmäks

Pahinta tässä omalla kohdallani on, että verkostotapaamisessa ei keksitty mitään vaihtoehtoista järjestelyä. Helsingissä on aivan hirveät jonot asuntoihin jopa ykkös kiireellisyysluokassa, puhumattakaan sellaisesta jonne saisi jonkinlaista apua. Näillä näkymin joudun muuttamaan hetkeksi takaisin vanhemmilleni, enkä halua edes kuvitella miten tulen sopeutumaan takaisin tuttuun ympäristöön, joka merkitsee minulle suureksi osaksi vain sairautta.

Huomenna olisi tarkoitus omaohjaajan kanssa laittaa asuntohakemuksia. Yksikön päällikkö oli kuulemma jo laittanut tilanneselvityksen ja suosituksensa esimerkiksi Nuorisosäätiölle, joten toivottavasti jonkin kämppä irtoaisi lähiaikoina. Ajattelin katsoa asuntoa myös yksityisiltä tarjoajilta, mutta koska en opiskele tai käy töissä, olen yleensä viimeinen joka vuokralaiseksi valitaan. Nyt muun tuen puuttuessa olisi myös päästävä mahdollisimman lähelle tukiverkkoani aka vanhempiani, jotka "ikävä kyllä" asuvat eteläisessä kantakaupungissa, missä vuokra-asuntojen hinnat ovat aivan liian korkeat eläkkeelleni.

syksyn sumut parvekkeelta

Pahimmat tunnekuohut ja alkuhysteria on onneksi jo selätetty, joten uskalsin vihdoin tulla kirjoittelemaan tännekin. En seuraa politiikkaa, mutta sanonpa vaan että sote-uudistus on p*rseestä ja säästöt tehdään aivan vääristä kohteista. Mielenterveyspotilaat sysätään avohoitoon, mutta samalla viedään myös kaikki avohoidon palvelut. Mitä ihmettä?
Toivotaan, että noi tyypit eduskunnassa tietää mitä tekee. Toisaalta herää kysymys, että onko valtiolle helpointa ja halvinta, jos annetaan heikoimpien vain kuolla... Enkä nyt puhu edes omasta puolestani.

Ice cold

Istun suihkun lattialla ja annan kuuman veden ryöpytä niskaan. Mietin kuinka tuhlaan luonnonvaroja, kuinka paljon veden lämmittämiseen kuluu energiaa. Mutta mulla on kylmä, en edes muistanut että tällaista kylmyyttä on olemassa: se tunkeutuu luihin asti ja seuraa mukana aamusta iltaan. Lopulta siihen turtuu, läsnäolon huomaa vain kun kaverit ihmettelevät kylmiä käsiä. Eikä ulkona ole vielä edes pakkasasteita.

kävin sateessa kuvaamassa

"Noora, sä olet laihtunut. Miten menee?" - ihan OK...

Ei painoa oikeasti ole lähtenyt paria kiloa enempää ja ihmettelen, miten se muka näkyy ulospäin. Saan hetkittäin syömisistä kiinni, jolloin muutaman päivän aikana paino pompahtaa useamman kilon ylöspäin. Iskee paniikki ja alan taas oksennella. Ja silloin kun saan syötyä, astuu pakkoliikunta kuvioihin. Välillä naamioin sen Pokémon GO:n pelaamiseksi, välillä vain juoksen juoksen juoksen. Mutta sehän on ihan okei, kun paino liikunnasta huolimatta nousee? Enkä mä näytä enää anorektiselta, oon vaan hoikka. Tän kokoisena kuuluukin liikkua?

Kävin perjantaina labrassa, otettiin seitsemän putkea verta ja sydänfilmi.

Ensi viikolla on myös verkostotapaaminen, jolta en odota oikeastaan mitään. Joukko ihmisiä puhumassa mun asioista. Mutta mikä muka voisi muuttua, jos en itse jaksa tehdä muutosta? Mä yritän ja sen täytyy nyt vain riittää.

Tampere, tukka ja tukiasumista

En näköjään millään saa näitä postauksia ulos ajoissa, mutta kuvitellaan että Parempi myöhään kuin ei milloinkaan -sanonta pitää paikkansa.

Viikonloppu vierähti Tampereelle reissatessa. En ottanut kameraa mukaan, joten kuvasaldo on aikalailla nolla, pari snäppiä saatte kuvitukseksi. Tarkoitus oli vain oleilla Jennan kanssa ja käydä saunomassa parin juoman kera. Rauhallinen lauantai-ilta siis.

Sunnuntaina suuntasin puolen päivän aikaan myös pika-visiittaamaan Ellaa hänen uudelle asunnolleen. Juotiin kahvit ja syötiin suklaata juttelun lomassa. Olin koko päivän aivan tavattoman väsynyt ja nukuinkin melkein koko bussimatkan takaisin Helsinkiin; kätevää kun on tottunut nukkumaan sikiöasennossa, niin kaksi penkkiä on juuri sopiva tila päiväunille.

Mulla oli viime viikolla asumispalaveri, jossa päätettiin jatkaa maksusitoumusta nykyiseen asumisyksikköön ainakin vuoden loppuun asti. Palaverin jälkeen käytiin ohjaajan kanssa Hesessä syömässä ja tilasin kasvistortillan. Tuon jälkeen mulle on iskenyt joku ihmeen soijatikkuhimo ja oon jo useampana päivänä tehnyt itse uunissa tikkuja soijasuikaleista.

Värjäsin myös hiukseni violeteiksi loppu viikosta. Sekoitin yhteen jämät vanhoista Herman's Amazingin hiusväreistä ja sainkin mielestäni ihan kivan sävyn hiuksiin. Parin pesun jälkeen pinkki on kuitenkin kulunut jo lähes kokonaan pois ja nyt hiukset ovat lähes harmaat. Eivät nämäkään silti pahat ole, aika samanlaiset mitä mulla oli viime talvena.

End of sailing season

Purjehdimme viikonloppuna purjeveneemme kesäpaikaltaan Inkoosta oman pursiseuramme saareen Helsinkiin. Olen tänä kesänä ollut mukana vain yhdellä viikon kestävällä purjehdusreissulla, joten halusin ehdottomasti vielä kerran veneilemään syksyisestä säästä huolimatta.

Ajettiin siis vanhempien ja koiran kanssa autolla Inkoon satamaan, ja vesi- ja bensatankin täytön jälkeen lähdettiin kohti Helsinkiä. Sain ohjata meidät ulos satamasta väylälle ja purjeet nostettiin aika pian liikkeelle lähdön jälkeen. Yleensä vietän melkein kaikki matkat sisätiloissa, mutta poikkeuksellisesti istuin muiden kanssa ulkona sittlådassa suurimman osan ajasta. Luna oli tänä vuonna ekaa kertaa veneilemässä, mutta sekin selvästi tiesi mistä on kyse.

Tuulen voimalla sitten mentiin loppumatka, vaikka vähän alkoi lopussa kryssiminen ja hidas vauhti äitiä ärsyttää. Fiilis oli myös aika erilainen kuin kesällä, meinasi tulla kylmä jopa takki päällä ja pipo päässä. Siinä ei sinänsä ole mitään uutta, sillä kesälläkin saa välillä pukeutua kerroksittain ja varustautua melkein toppatakkiin. Maisemat olivat kuitenkin hyvin erinäköisiä, kun saarien puut ja kaislikot kellersivät ja ilmassa oli jo ihan selvää syksyn tuntua.

Koska ruoan valmistaminen veneellä liikkeessä on aina niin hankala juttu, tyydyin vetäisemään lounaaksi puoli rasiallista Härkistä kylmilteen ja kylkeen pari leipää. Lämmikkeeksi keiteltiin pikakahvia ja teetä.

Lopulta saavuttiin Porkkalassa sijaitsevaan Lähteelän satamaan. Minä otin hoitaakseni koiran, sillä aikaa kun äiti laittoi ruokaa. Käveltiin Lunan kanssa ihania hiekkateitä metsän keskellä ja koirakin selvästi tykkäsi maisemanvaihdoksesta. Kun päästiin kauemmas autotieltä, uskalsin päästää terrierin irti hihnasta. Neiti on vähän nössö, kun vapaana ollessaankin se käveli melkein jaloissani kiinni, tai uskaltautui korkeintaan viiden metrin päähän tutkimaan, jos sattui jotain kiinnostavaa vastaan. Itsekin nautin ulkoilmasta ja syksyyn pukeutuvasta luonnosta, vaikka tietty haikeus kesän päättymisestä puskeekin esiin kaiken kauneuden keskellä.

Ruoaksi olin toivonut syömishäiriön kannalta "helppoa" papu-vihannespaistosta, joka on kyllä aina yhtä hyvää kun käyttää tuoreita vihanneksia. Isä tosin kommentoi, että miksi pitää tarjoilla kahta eri salaattia :D

Loppupäivältä en enää ottanut kuvia, sillä alkoi olla jo niin pimeää. Lueskelin kirjaa ulkosalla ja pidin silmällä koiraa, joka olisi mielellään räksyttänyt rannassa puuhun kiipeileville lapsille.
Väsymys alkoi hiipiä jo yhdeksän aikaan ja mentiinkin aikaisin nukkumaan. Onneksi meillä on veneessä kamiina lämmittämässä, sillä lämpötilat alkaa olla tähän aikaan vuodesta jo aika alhaisia yöaikaan.

Seuraavana päivänä aamiaisen jälkeen lähdettiin vielä yhdessä kävelylle. Löydettiin sieniä ja äidin kanssa käytiin kiipeämässä lintutorniin katsomaan maisemia. Luna kävi taas kahlaamassa, sen mielestä kesä ilmeisesti jatkuu jäiden tuloon asti...

Takaisin veneelle päästyämme satama oli jo aika hyvin tyhjentynyt ja mekin lähdettiin pian liikkeelle. Tuuli just sopivasti ja pelailin varmaan puolet matkasta Pokémon GO:ta ja käytin kaikki incenseni, jolla nappasin mm. pari Squirtlea, Ponytaa ja Voltorbia.

Vasta Helsingin edustalla jouduttiin tekemään ensimmäinen venda, joten sain kätevästi nukuttua päiväunetkin ihan salongin sohvalla ilman putoamisvaaraa. Ylläolevan maiseman näkeminen on yleensä tarkoittanut kesäloman päättymistä, mutta sunnuntaina oli ihan kiva palata kotiin ja nähdä tutut rannat pitkästä aikaa mereltä päin.

Sain viikonlopun purjehduksesta sen verran virtaa, että tällä viikolla vointi on ollut jo paljon parempi ja olen jaksanut käydä mm. Syömishäiriöliiton kahvihetkessä. Tänään meillä myös alkoi Lunan kanssa uusi agilitykurssi, joka veti kyllä suun pitkästä aikaa hymyyn. En voi lakata hehkuttamasta, kuinka paljon iloa lemmikit tuovat arkeen :)