2016/09/21

End of sailing season

Purjehdimme viikonloppuna purjeveneemme kesäpaikaltaan Inkoosta oman pursiseuramme saareen Helsinkiin. Olen tänä kesänä ollut mukana vain yhdellä viikon kestävällä purjehdusreissulla, joten halusin ehdottomasti vielä kerran veneilemään syksyisestä säästä huolimatta.


Ajettiin siis vanhempien ja koiran kanssa autolla Inkoon satamaan, ja vesi- ja bensatankin täytön jälkeen lähdettiin kohti Helsinkiä. Sain ohjata meidät ulos satamasta väylälle ja purjeet nostettiin aika pian liikkeelle lähdön jälkeen. Yleensä vietän melkein kaikki matkat sisätiloissa, mutta poikkeuksellisesti istuin muiden kanssa ulkona sittlådassa suurimman osan ajasta. Luna oli tänä vuonna ekaa kertaa veneilemässä, mutta sekin selvästi tiesi mistä on kyse.



Tuulen voimalla sitten mentiin loppumatka, vaikka vähän alkoi lopussa kryssiminen ja hidas vauhti äitiä ärsyttää. Fiilis oli myös aika erilainen kuin kesällä, meinasi tulla kylmä jopa takki päällä ja pipo päässä. Siinä ei sinänsä ole mitään uutta, sillä kesälläkin saa välillä pukeutua kerroksittain ja varustautua melkein toppatakkiin. Maisemat olivat kuitenkin hyvin erinäköisiä, kun saarien puut ja kaislikot kellersivät ja ilmassa oli jo ihan selvää syksyn tuntua.




Koska ruoan valmistaminen veneellä liikkeessä on aina niin hankala juttu, tyydyin vetäisemään lounaaksi puoli rasiallista Härkistä kylmilteen ja kylkeen pari leipää. Lämmikkeeksi keiteltiin pikakahvia ja teetä.





Lopulta saavuttiin Porkkalassa sijaitsevaan Lähteelän satamaan. Minä otin hoitaakseni koiran, sillä aikaa kun äiti laittoi ruokaa. Käveltiin Lunan kanssa ihania hiekkateitä metsän keskellä ja koirakin selvästi tykkäsi maisemanvaihdoksesta. Kun päästiin kauemmas autotieltä, uskalsin päästää terrierin irti hihnasta. Neiti on vähän nössö, kun vapaana ollessaankin se käveli melkein jaloissani kiinni, tai uskaltautui korkeintaan viiden metrin päähän tutkimaan, jos sattui jotain kiinnostavaa vastaan. Itsekin nautin ulkoilmasta ja syksyyn pukeutuvasta luonnosta, vaikka tietty haikeus kesän päättymisestä puskeekin esiin kaiken kauneuden keskellä.





Ruoaksi olin toivonut syömishäiriön kannalta "helppoa" papu-vihannespaistosta, joka on kyllä aina yhtä hyvää kun käyttää tuoreita vihanneksia. Isä tosin kommentoi, että miksi pitää tarjoilla kahta eri salaattia :D


Loppupäivältä en enää ottanut kuvia, sillä alkoi olla jo niin pimeää. Lueskelin kirjaa ulkosalla ja pidin silmällä koiraa, joka olisi mielellään räksyttänyt rannassa puuhun kiipeileville lapsille.
Väsymys alkoi hiipiä jo yhdeksän aikaan ja mentiinkin aikaisin nukkumaan. Onneksi meillä on veneessä kamiina lämmittämässä, sillä lämpötilat alkaa olla tähän aikaan vuodesta jo aika alhaisia yöaikaan.

Seuraavana päivänä aamiaisen jälkeen lähdettiin vielä yhdessä kävelylle. Löydettiin sieniä ja äidin kanssa käytiin kiipeämässä lintutorniin katsomaan maisemia. Luna kävi taas kahlaamassa, sen mielestä kesä ilmeisesti jatkuu jäiden tuloon asti...




Takaisin veneelle päästyämme satama oli jo aika hyvin tyhjentynyt ja mekin lähdettiin pian liikkeelle. Tuuli just sopivasti ja pelailin varmaan puolet matkasta Pokémon GO:ta ja käytin kaikki incenseni, jolla nappasin mm. pari Squirtlea, Ponytaa ja Voltorbia.




Vasta Helsingin edustalla jouduttiin tekemään ensimmäinen venda, joten sain kätevästi nukuttua päiväunetkin ihan salongin sohvalla ilman putoamisvaaraa. Ylläolevan maiseman näkeminen on yleensä tarkoittanut kesäloman päättymistä, mutta sunnuntaina oli ihan kiva palata kotiin ja nähdä tutut rannat pitkästä aikaa mereltä päin.

Sain viikonlopun purjehduksesta sen verran virtaa, että tällä viikolla vointi on ollut jo paljon parempi ja olen jaksanut käydä mm. Syömishäiriöliiton kahvihetkessä. Tänään meillä myös alkoi Lunan kanssa uusi agilitykurssi, joka veti kyllä suun pitkästä aikaa hymyyn. En voi lakata hehkuttamasta, kuinka paljon iloa lemmikit tuovat arkeen :)

2016/09/16

Masennuksen kanssa arjessa jaksaminen

Kirjoitin viime postauksessani, jossa oli tarkoitus esitellä ottamiani luontokuvia, etten masennuksen takia ole jaksanut hakea järjestelmäkameraani vanhempieni luota toiselta puolen kaupunkia. Sain useammankin kommentin, joissa huomautettiin ettei kaikkea tekemättömyyttä tarvitse kätkeä masennuksen tai muiden diagnoosien taakse.

Mutta jos oikeasti masentaa niin paljon, ettei saa tehtyä juuri mitään moneen viikkoon? Kun lukittautuu neljän seinän sisälle ja ainoat ihmiskontaktit päivän aikana ovat tukiasunnon ohjaajien käynnit ja kaupan kassan kanssa asiointi: "löytyykö bonus-korttia?" Kavereita ei ole nähnyt ikuisuuksiin ja puhelimen vastaaja täyttyy kuuntelemattomista viesteistä. Kun suihkussakäynti vie niin paljon voimia, että on helpompi olla viikon ajan peseytymättä. Tiskivuori kasvaa, vaatteiden paikka on kaapin sijaan huoneen lattialla, villakoirat valloittavat suuren osan asunnon lattian pinta-alasta ja raha-asiat jäävät hoitamatta ajoissa, koska ei välitä saako seuraavaksi kuukaudeksi rahaa vai ei. Tai no, sen verran on pakko välittää, että saa maksettua vuokran ja säilytettyä sängyn, jossa nukkua muumien tavoin talviunta ensi kevääseen asti. Äiti käy hakemassa viikonlopuksi vanhempien luokse, koska itsekseni en pääse liikkeelle.

Onneksi omalla kohdallani masennus on vain jaksottaista. Selviän tästä nykyään läpi, koska tiedän että olo jossain aiheessa helpottaa. Ehkä saan koko sairaudenkin vielä joskus selätettyä, mutta tällä hetkellä se tuntuu todella kaukaiselta.

Mua hävettää kirjoittaa tätä postausta, mutta silti haluan selitellä taustoja, kun laitan asioita mielenterveysongelmien piikkiin. Tällainen jaksamattomuus kuulostaa "normaalien" ihmisten korvissa varmasti suureksi osin vain tekosyiltä. Kuulostaahan se siltä omasta mielestänikin. Jotenkin pitäisi vain ryhdistäytyä, ongelmista pääsee kyllä yli. Mikään ei oikeasti ole parantumattomasti niin huonosti, että sen takia olisi kuoltava. Mutta vaikka tämän järjellä tiedostan, on tunnepuoli aivan omaa luokkaansa.

Sain vihdoin tällä viikolla jatkoa Kelan kuntoutustuki- aka osa-aikaiseen eläkepäätökseen, mikä hieman helpottaa. En pysty opiskelemaan tai käymään töissä ja olen itsestäni ylpeä jos pääsen kerran viikossa käymään kulttuuripajalla. Silti joka päivä yritän tehdä jotain pientä: siivota, käydä kirjastossa tai valokuvaamassa.

Olen myös niin tunnollinen, etten ole ikinä jättänyt yhtäkään poliklinikka- tai terapiakäyntiä väliin. Tälläkin viikolla aivan hirveän ahdistuksen vallassa sain itseni paikalle fysioterapiaryhmään. En saanut keskityttyä ollenkaan ja suurimman osan ajasta istuin vain paikallani, jotta sain pidettyä itseni kasassa.

En blogin puolella haluaisi jakaa asioitani enää yhtä henkilökohtaisesti kuin ennen. Teini-iässä kirjoitin tänne kuin ainoaan päiväkirjaani. Joten jos sanon että olen masentunut, niin en yritä kerjätä sillä ylimääräisiä säälipisteitä, vaan kirjoittaa omia kokemuksiani kyseisestä sairaudesta.

Ehkä tämä oli tällä kertaa tässä. Nyt aion yrittää nauttia viikonloppupurjehduksesta vanhempieni ja koirani kanssa, ja olisi kiva jos kotiin palattuani kommentointi blogin puolella olisi pystynyt asiallisena :)

2016/09/11

Alkusyksyn luontokuvia

Ärsyttää aivan suunnattomasti, että unohdin kamerani torstaina vanhempieni luokse. Tekisi hirveästi mieli lähteä kuvaamaan, mutta ilman kameraa se on tietysti mahdotonta. Kännykälläkin saisi ottettua kuvia, mutta se ei tunnu yhtään samalta. Eikä energia riitä Nikonin hakemiseen toiselta puolelta kaupunkia...

Päädyin sitten vain selaamaan koneelta viimeisen kuukauden aikana otettuja kuvia ja muokkaamaan niitä sopivaan kokoon. En ole erityisen tyytyväinen allaoleviin kuviin, mutta koska haluan jakaa valokuvausharrastustani myös blogin puolella, on näihin nyt tällä kertaa tyytyminen.








Saa kommentoida! Otan mielelläni kritiikkiäkin vastaan, sillä haluan kehittyä valokuvaajana.
Kuvia oli tällä kertaa aika vähän, lupaan seuraavalla kerralla julkaista enemmän :)

2016/09/08

Get up, get your mushroom - my day

Päiväni kuvina -postaukset ovat sen verran suosittuja, että tein tällaisen taas eiliseltä keskiviikolta. Koko postaus meinasi tosin jäädä jo julkaisematta, sillä 18-vuotislahjaksi saamani kone on nykyään erittäin vastahakoinen toimimaan ja käynnistää itsensä tuosta vain uudestaan noin viiden minuutin välein. Olen täällä koko päivän huutanut turhautumistani, mutta onneksi sain lopulta kuvat oikeaan kokoon ja sen jälkeen tekstin valmiiksi Chrome Bookillani.


En ollut laittanut kelloa soimaan ja heräsin vasta vähän ennen yhdeksää. Selailin kännykältä uutisia ja totesin nettipankin avattuani, ettei Kelalta ole vieläkään tullut uutta eläkepäätöstä.

Mulla oli heti aamusta motivoitunut olo ruokailuiden suhteen, joten sen lisäksi että olin päättänyt syödä hedelmäksi banaanin, vaihdoin myös puuron leipään.


Aamupalan jälkeen lueskelin rauhassa kirjaa ja join toisen kupin teetä. Torey Haydenin tuotanto on edelleen menossa, tällä kertaa Tiikerin lapsi. Seuraavaksi on kyllä pakko saada jo muuta luettavaa ja mulla onkin kirjastosta pari teosta jo valmiina odottamassa.


Sain jostain päähäni, että haluan lähteä sieneen. Ajattelin, ettei ulkonäöllä ole mitään väliä ja vedin päälle mitä kaapista ensiksi käsiin sattui ja jalkaan ainoat kengät, joilla on vähääkään toivoa pitää vettä. Aamupäiväksi mulla ei ollut muuta suunniteltua kuin ruoanlaittoa, joten koska oli hyvä sää, lähdin kävelemään kohti läheistä metsää.


Olisihan se pitänyt arvata, ettei tällainen kaupunkilaishölmö löydä metsästä mitään, kun ei tunnista kuin kantarellin ja suppilovahveron. Muita sieniä kyllä löytyi vaikka kuinka, mutta tyydyin sitten vain valokuvailemaan niitä ja syömään puolukoita ja mustikoita suoraan pensaista.




Löytyihän lopulta suppiksiakin, vaikka niiden aika on tietääkseni vasta myöhemmin syksyllä. Kovin pieniä olivat ja suurimman osan jätinkin vielä metsään kasvamaan. Innostuksissani viivyin sieniretkellä vähän pidempään kuin olin suunnitellut. On kumman palkitsevaa löytää aina uusia vahveroryppäitä! Ruoanlaitto sitten jäi siltä päivältä ja söin mitä pakastimesta ja jääkaapista löytyi.


Ikean kasvispullia ja paistettua kesäkurpitsaa, punasipulia ja sieniä

Ruokailun jälkeen otin pienet päiväunet nukkuakseni ahdistuksen pois ja sitten tulikin jo kiire. Olin päättänyt pitkästä aikaa lähteä kulttuuripajalle ja sitä ennen oli vaihdettava vaatteet ja meikattava. Oikeasti en ole koskenut meikkeihini moneen päivään, mutta nyt oli pakko saada maski naamalle, jotta kehtasin lähteä ryhmään.


valmis

kaikki mahdolliset laput näkyvillä :'--D ja housut jää pieniks: ahdsts


Ehdin nipin napin ajoissa Luova kirjoitus -ryhmään, sillä unohdin puhelimen kotiin lataukseen ja jouduin palaamaan hakemaan sen. Itse en saanut ryhmässä kirjoitettua mitään, sillä mun on ihan mahdotonta saada järkevää tekstiä aikaan vain puolessa tunnissa. Kuuntelin kuitenkin mielelläni muiden kirjoitelmia ja pidin saavutuksena sitä että olin ylipäätään saanut itseni paikan päälle.

Kulttuuripajan jälkeen kävelin vanhempieni luokse, jonne olin sopinut jääväni yöksi. Isä oli tullessani ulkona koiran kanssa, mutta voi sitä vastaanottoa kun Luna palasi kotiin! Käytiin vielä pihalla leikkimässä pallolla, ja päivän ahdistukseni suli koiran iloon. Riehuminen toki kostautui, kun jouduin aamuyöstä heräämään pissattamaan terrieriä sen juotua liikaa pallon perässä juoksemisen jälkeen, mutta oliko söpöä kun karvaturri nukkui koko yön kyljessä kiinni!



Tänäänkin olen viettänyt lähes koko päivän vanhempieni luona ja Luna on seurannut perässäni huoneesta toiseen. Teki oikein pahaa, kun jouduin illalla lähtemään omaan kotiin ja toinen jäi eteiseen tuijottamaan nappisilmillään.

Huomenna kuitenkin käydään mun polin jälkeen äidin kanssa lounaalla, minkä jälkeen ajattelin käydä vielä moikkaamassa dogea. Ensi viikolla meillä alkaa myös lyhyt neljän kerran agilityn alkeiskurssi, joten tuntuu hyvältä että Luna on nyt niin vahvasti ottanut kontaktia muhun.

Lemmikit on ehkä parasta terapiaa ikinä!

2016/09/04

Nothing's wrong but nothing's good

Tekisi mieli kirjoittaa blogiin aina vain hyvistä asioista, mutta se on vaikeaa kun omasta mielestä juuri mikään ei ole hyvin. Tiedän, että tunne johtuu "vain" masennuksesta, mutta koska tunne on niin murskaava, on vaikea nähdä maailmaa väreissä. Toisaalta en myöskään halua valehdella olostani, kirjoitanhan täällä syömishäiriöstä paranemisesta, mikä ei ole ihan yksioikoinen ja tuosta noin vain päätettävä juttu.


Vietän sängyssä yli puolet vuorokaudesta, koska en vain jaksa muuta. Annan puhelimen soida ja jätän vastaamatta viesteihin, jos kyseessä ei ole paras ystävä tai äiti, koska jaksaminen ei riitä lähipiiriä kauemmas. Harmittaa ja syyllistän itseäni laiskuudesta kun perun tapaamisia. Normaalit ihmiset opiskelevat ja käyvät töissä ja tapaavat kavereitaan vapaa-ajallaan, mutta itse en jaksa päivän aterioihin keskittymisen ja siitä aiheutuvan ahdistuksen käsittelyn jälkeen iltaisin muuta kuin mennä nukkumaan. Että hyvä minä!
 

Myönnän, että pakkoliikuntakin on astunut mukaan monen vuoden jälkeen. Alkuun se naamioitui hyväksi tavaksi purkaa energiaa ja hämmästyksissäni jopa nautin siitä mitä kaikkea kroppani oikeasti jaksaa. Vaihde on kuitenkin jäänyt päälle ja nyt kun en enää jaksakaan, ahdistaa jos en voi toteuttaa pitkiä kävely- tai juoksulenkkejäni päivittäin. Olen lisäksi mielestäni todella suuri. Tiedostan, että tämä on vain tunne eikä fakta, mutta syömishäiriön silmillä katsottuna se on yhtä totta kuin sohva jolla istun.
Ensi viikolla alkaa uusi fysioterapiaryhmä Aurorassa, joka kestää joulukuulle asti. Mulla ei ole oikeastaan aavistustakaan mitä ruumiinkuva- ja kehotietoisuusryhmässä tehdään, mutta se selvinnee pian. Ehkä ryhmästä saisi jopa jonkinlaista apua vääristyneeseen kehonkuvaan. Kesällä kävin muutaman kerran venytys- ja rentoutusryhmässä ja se tuntui ihan mukavalta.


Jos jotain hyvää, niin pääsin sentään vihdoin asumisyksikössä vaihtamaan huonetta. Kämppikseni muutti pois pari viikkoa sitten, ja sain muuttaa hänen entiseen hieman isompaan huoneeseensa. Tavaroiden siirtämiseen seinän taakse meni yli viikko, kun en vain jaksanut mitään. Ohjaajan käskystä sain lopulta siirrettyä roinat, ja onneksi äiti tuli perjantaina käymään ja hänen avustuksellaan sain suurimman osan kamoista jopa kaappiin paikoilleen.


Omaohjaajani jäi parin viikon lomalle ja nyt mietityttää miten pärjään sen ajan puolivieraiden ihmisten käyntien avulla. Mulla kestää kauan, ennen kuin alan luottaa ihmisiin niin paljon että voisin rehellisesti kertoa oloistani. Eikä syömishäiriöstä tietämätön osaa yleensä sanoa asioita ja rohkaisevia sanoja oikein. Tänäänkin päivystävän käynnistä jäi fiilis, että oli vain hyvä että eilen juoksin ahdistustani pois: sainhan itseni liikkeelle neljän seinän ulkopuolelle. Onneksi voin aina paeta vanhempieni luokse, jos olo käy liian tukalaksi. Lunakin saa hepulin joka kerta kun ilmestyn paikalle.

Toivottavasti siellä ruudun toisella puolella menee paremmin! Taistelkaa, niin mäkin yritän :)

2016/08/29

Poké-hunttausta Suokissa

Käytiin eilen Liisan kanssa Suomenlinnassa kiertelemässä pari tuntia. Minkään muun syyn takia en varmaan olisi jaksanut lauttamatkan päähän lähteä, sillä Suomenlinna on tullut tutuksi jo päiväkoti- ja ala-asteaikoina. Kävimme siellä jopa parin yön leirikoulussa viidennellä luokalla, joten oon käynyt majakan huipulla ja kiertänyt tunnelit taskulampun kanssa läpi.

Käveltiin Kauppatorille ja lauttaa odotellessa pyydystettiin muutamat pokémonit lureilta, jotka on rannassa melkein aina pystyssä. Jo laiturilla yllätti kännyköiden näprääjien määrä, mutta Suomenlinnaan päästyämme tuntui, ettei muutaman hassun turistin ja vakiasukkaiden lisäksi saariryhmällä muita ollutkaan kuin Pokémon GO:n pelaajia.


Käytiin kaupassa hakemassa evääksi riisikakkuja ja mulle mehujää ennen kuin lähdettiin kävelemään. Jos lähistölle sattui hieman rarempi pokémon, sen kuuli ympärillä olevilta ihmisiltä jo ennen kuin otus ehti ilmestyä oman puhelimen näytölle. Hieman nauratti kun pikkupojat innoissaan huutelivat, että tuolla näkyy Poliswag.



Laitoin jossain välissä incensen päälle, minkä jälkeen peli alkoi bugittaa niin pahasti, että 30 minuuttia meni käytännössä hukkaan kun sovelluksen joutui käynnistämään jatkuvasti uudelleen, jos se edes suostui avautumaan. En tiedä oliko vika servereissä vai nettiyhteydessä, mutta useampaan kertaan teki mieli heittää kännykkä menemään kun esim. Squirtle tai Rhyhorn jäi saamatta pelin kaatuessa. Jäipä ainakin aikaa katsella myös vähän ympärilleen.



Saatiin lopulta kuitenkin kerättyä ihan hyvä saalis ja kulutettua kännyköiden akut loppuun. Jäi tosi hyvä mieli, eikä ainoastaan pokémonien ansiosta. Olen viime aikoina laiminlyönyt ystäviäni aika pahasti, koska en ole jaksanut olla yhteyksissä kehenkään. Saankin olla kiitollinen niistä muutamasta parhaasta ystävästä, jotka ovat jaksaneet tukea näiden kaikkien rankkojen vuosien läpi :)