Alone At A Party In A Ghost Town

Feikkihymy. Jos sitäkään. Tarvittavia ja kyyneleitä.
Sen ne donitsit ja perunasalaatti aiheuttaa, vaikka kuuluisi olla oikeasti hauskaa.

HYVÄÄ VAPPUA...

Hope For The Hopeless

Olen itkenyt koko illan. Pois pahaa oloa ja ahdistuneisuutta, elämän toivottomuutta, ruokaa, läskiahdistusta. Sain melkein hysteerisen kohtauksen kun hoitajat eivät suostuneet antamaan mitään terävää. Jopa pyysin sheiveriä. Lääkkeitä sain sen tilalle, ehkä hyvä niin. Ainakin hoito täällä jatkuu, vaikka senkin kanssa tuli jo varoituksia. Olen repinyt käsiäni liikaa ja puhunut itseni tappamisesta. Ne miettii oisko joku toinen paikka turvallisempi mulle. Mutta kun ei ole, mä hillitsen tän!

Mietin lähes päivittäin itsemurhaa, kuinka se olisi helppoa ja ratkaisisi kaiken. Olen jo valinnut tavankin, minulla on pari vaihtoehtoa. Kuinka helppoa olisikaan jättää tämän maailman tuska ja ahdistus taakseen. Käyn toisinaan kokeilemassa lääkehuoneen ovea, josko joku olisi jättänyt sen vahingossa raolleen. Mutta nää on liian tarkkoja täällä.

Multa otettiin toinen ulkoilukin pois. Se tuntuu rangaistukselta, vaikka on kuulemma vaan mun omaksi parhaaksi. Hoitajat näki kun yritin jättää sormia oven väliin. Siitä kun ei olisi jäänyt jälkiä, pelkkää kipua. Ulkona on muka liian vaarallista, voisin vaikka jäädä  "vahingossa" auton alle. Tai en mä osaa yhdistää vaarallisuutta ja hoitajan kanssa kävelyä. Ilmiselvä rangaistus siis!

Tunteet on taas ilmestynyt jostakin tyhjästä. Mikään ei edelleenkään tahdo kiinnostaa, mutta itkeminen näköjään onnistuu. Onnistuu liiankin usein ja se hävettää. En hallitse itseäni kun kyynelet valuvat silmistäni ja leivittävät ripsivärini pitkin poskia. Kaikki näkevät kuinka heikko olen.

Jos oma lääkäri ei ois tätä viikkoa lomalla, oisin lentäny jo ulos. Enkä jaksa elää sen jälkeen kun tää hoitomahdollisuus on käytetty. En usein ylipäätään ymmärrä mitä teen täällä. Mitä järkeä parantua, kun ei elämällä kuitenkaan ole mitään annettavaa?

PS. Kävin tänään äidin kanssa ostamassa vappupallon :)

Full Fat

Paino alkaa varmaan jo nelinumeroisella luvulla. En tiedä, mutten kestä tätä. Painoa ja ulkonäköä. En kehtaa kävellä sisätiloissa enää t-paidassa, koska käteni ovat järkyttävän kokoiset. Farkutkin alkavat kohta kiristää. ITSEINHO.

Onneksi enää tänään iltapala, mutta taidan tarvita tarvittavia ennen kuin kädet alkaa vuotaa verta.

Protector

Heräsin kotona ja ihmettelin, että mitä täällä teen. Minunhan kuuluisi olla osastolla. Heräsi paniikki, nyt mä en ikinä parannu. Vilkaisin ranteitani ja niissä oli pelkästään muutama kynsimisjälki, ei viiltelyä tällä kertaa. Kysyin äidiltä miksi siis lensin ulos - viimeistä kertaa, seuraavaa hoitojaksoa minulle ei anneta - ja äiti vastasi, että olin vain liian ruma osastolle.

Että sellaisia unia. Ja nämä ovat toistuneet useampaan kertaan. Kerta toisensa jälkeen huomaan olevani kotona, mutta sekään ei ole hyvä asia. Missään ei ole hyvä olla. Ja joka unessa uskon olevani poikkeuksellisen ruma ja lihava, samat ajatukset toistuvat jo hereillä ja valveilla. Ahdistavista mietteistä ei pääse eroon, ne ovat päässäni joka hetki.

Ajatukset ovat ristiriitaiset. Joka päivä toivon olevani kotona. Ei tarvitsisi syödä näitä valtavia määriä, ei olisi painonnostotavoitetta. Samalla taas pelkään, että saan impulssin viillellä, se tulee niin hallitsemattomasti. Hoitajat täällä kehuvat, että on hienoa kun olen päässyt tavasta eroon. Mutta itseeni en luota, sillä ajatus on päässäni joka päivä. Ja se tarkoittaisi, että pääsisin, ei, joutuisin kotiin. Samat vanhat rutiinit, syömättömyys, oksentelu ja toivottomuus.

Lääkelistalle lisättiin lääkkeitä. Opamoxia tarvittavien lisäksi ihan listalle. Yrittivät myös tyrkyttää Lyricaa (tai jtn sinne päin), mutta kieltäydyin syömästä niitä, koska kapselit on tehty liivatteesta. Olen kuulemma tyhmä ja joustamaton, mutta sittenpähän olen.

Nothing Changes Around Here

Vaaka kirkuu taas numeronsa päin naamaani. Painoindeksi 14,5.

Huonosti nukuttuja öitä. Päivät ahdistuksen vallassa, kun paino on noussut pelkästään keskiviikosta yli kilolla. Tätä vauhtia olen parin viikon päästä jo normaalipainossa ja uloskirjauskunnossa. Eikä päässä ole ehtinyt tapahtua yhtään mitään. Tuntuu etten saa minkäänlaista jutteluapua, että vain ruokaa saa lappaa suuhun.

En itke. En ole murtunut täällä vielä kertaakaan. Paitsi omassa huoneessani, kun kukaan ei ole nähnyt. Mä olen ulospäin vahva.

On tällä viikolla kuitenkin tapahtunut jotain positiivistakin. Sain keskiviikkona retkiluvan, mikä tarkoittaa, että pääsee mukaan perjantain viikoittain vaihtuvalle retkelle. Käytiin keilaamassa kolmen muun tytön ja hoitajan kanssa ja se oli ihan mukavaa vaihtelua ainaisiin samanlaisiin päiviin. Vaikka enimmäkseen päässä pyörikin, että paljonko tässä kuluttaa. Harmitti myös jäädä toiseksi viimeiseksi kun olen niin kilpailuhenkinen...

Taas on viikonloppu, en ole pitkään aikaan pitänyt niistä. Niin pitkään aikaan kun olen ollut sairaslomalla koulusta. Osastolla viikonloppu tarkoittaa hiljaisuutta. Osa potilaista on lomalla ja osastolle jäävätkin hoitajat jättävät omiin oloihinsa. En tiedä onko tarkoitus jotenkin erityisesti rauhoittua, mutta ainakin täällä on tylsää.

Feed Me (Git It)

Ulkoa tulvii auringonvaloa jo aamukuudelta. En ole tajunnut sulkea sälekaihtimia ja makoilen hereillä sängyssä viimeiset tunnit ennen herätystä. Nauttien siitä, että kesä on tulossa.

Olen nukkunut muutaman viime yön huonosti, ainakin huonommin kuin yleensä. Syynä on se, että zyprexa laitettiin tauolle. EKGssä on kuulemma niin vakavia muutoksia, että oli parempi laittaa osa lääkityksestäkin tauolle. En tiedä miten kyseinen lääke muka vaikuttaa sydämen toimintaan, mutta lääkäri päättäköön. On vaan tosi hyvä idea pistää mun ahdistuslääke tauolle, kun osastollahan ei ahdista ollenkaan!

Oon sitten syöny opamoxeja, viimeisin tunti sitten kun päivällisen jälkeen pikkasen ahdisti. Hoitaja tuli ottamaan multa sakset kädestä, kun revin rikkinäisiin sukkahousuihini lisää reikiä.

Tänään on punnituspäivä. Vaaka näyttää punaiset numerot, jotka ovat isommat kuin pitkään aikaan. Se sylkee ne silmiini ja levittää ahdistuksen aallon kehooni. Kiitos tästäkin sunnuntaipäivän lisästä. Painoindeksi on 13,7. Kohta en enää kehtaa ilmoittaa bmi:tä, kun paino vielä tästä nousee. Sen pitää nousta noin kilo viikossa ja sen se on nyt tehnyt - enemmänkin.

Chapter Four

Pakkasin eilen tavarani jo toista kertaa. Viimeksi sain tosin purkaa ne saman tien, sillä osastolta ei ollutkaan lähtemistä. Tällä kertaa taksi kuitenkin odotti rakennuksen ulkopuolella aamuyhdeksältä. Ehdin sopivasti syödä vielä viimeisen aamupuuron vanhalla osastolla ja sitten olikin siirto neloselle. Sain jopa matkustaa yksin, vaikka taksikuski saattoikin minut ihan osastolle asti ja kiltisti kantoi vaatelaukkuni.

Perillä sain heti kertauksen uusista järjestelyistä ja ennen lääkärin tapaamista sain osallistua vallan ihanaan nutrishotti -"ateriaan". Eli nutridrink compactia ihan oikeasti shottilaseista. Ettei vain ketään ahdistaisi liikaa. Lääkärin kanssa sovittiin, etten tällä viikolla osallistu vielä edes rentoutusryhmään kun olen niin huonossa kunnossa. Höh, eihän ne mun kuntoa tiedä. Voin hyvin kiitos vaan.

Lounas tuli ja söin enemmän yhdellä aterialla kuin varmaan koko vuonna. Ja mukamas vain startti-ateriasuunnitelman mukaan. Huh, kun olin täynnääää. Välipalaksi puolukkarahkaa ja sen jälkeen äiti tuli onneksi vierailulle. Sain sentään jonkun kanssa juteltua kun en ole muihin tyttöihin ehtinyt vielä tutustua. Oikeastaan ei edes huvita tutustua, oon viime viikkoina erakoitunu ihan liikaa.

Tänään on jäljellä enää iltapala ja ah-dis-taa. Ahdistaa päivällisen jäljiltä, edelleen nousee oksennus suuhun. En tiedä uskallanko mennä nyt suihkuun, sillä tein itselleni lupauksen, etten oksenna enää. En, vaikka pitäisi syödä kuinka paljon. Tää lupaus saa myös luvan pitää.

Kaiken ahdistuksen lisäksi ärsyttää. Kynnet katkeilee, eikä housut pysy ylhäällä edes vyön kanssa.

You Wouldn't Embarrass Me, Would You?

Tän viikon lopulla pääsen ehkä neloselle, ja nimenomaan pääsen. Mun on otettava se positiivisena asiana.

Kävin tänään tulohaastattelussa. Ajettiin hoitajan kanssa taksilla psykiatriakeskukseen ja takaisin, seistiin minuuttitolkulla punaisissa valoissa. Enää ei järjestetä tulohaastatteluja, mutta toi oli kunnon kuulustelu. Piti vakuuttaa hoitajat siitä, että haluan paikan ja että pystyn sitoutumaan hoitoon. Kai mä onnistuin, vielä piti lääkärin kanssa jotain sopia, mutta se ei oo enää mun asia.

Oon nyt pari päivää miettiny, että miksi mun pitäisi osata syödä täällä mielialahäiriöosastolla, jos tämä ei ole kunnon hoitoa? Nää täällä ei ymmärrä syömishäiriöistä ja mun kohdalla hoito on nimenomaan syömistä. Syömistä ja sen aiheuttamaa ahdistusta.

En puhu täällä kenenkään kanssa, en hoitajien tai muiden potilaiden. Ei mulla oo mitään yhteistä kenenkään kanssa, huonekaverini voisi olla ikänsä puolesta vaikka minun mummoni.

Oon muiden silmissä varmasti vain lapsi. Ja nolottaa kun ruokakin tuodaan eteen tarjottimella. En haluaisi erottautua joukosta mitenkään, mutta mulle tarjotaan mehukeittoa ja nutridrinkkejä, joita muut sitten ihmettelee, että "mitä tuo on"? Selitäpä siinä sitten miksi joudun sellaista juomaan...