Protector

Heräsin kotona ja ihmettelin, että mitä täällä teen. Minunhan kuuluisi olla osastolla. Heräsi paniikki, nyt mä en ikinä parannu. Vilkaisin ranteitani ja niissä oli pelkästään muutama kynsimisjälki, ei viiltelyä tällä kertaa. Kysyin äidiltä miksi siis lensin ulos - viimeistä kertaa, seuraavaa hoitojaksoa minulle ei anneta - ja äiti vastasi, että olin vain liian ruma osastolle.

Että sellaisia unia. Ja nämä ovat toistuneet useampaan kertaan. Kerta toisensa jälkeen huomaan olevani kotona, mutta sekään ei ole hyvä asia. Missään ei ole hyvä olla. Ja joka unessa uskon olevani poikkeuksellisen ruma ja lihava, samat ajatukset toistuvat jo hereillä ja valveilla. Ahdistavista mietteistä ei pääse eroon, ne ovat päässäni joka hetki.

Ajatukset ovat ristiriitaiset. Joka päivä toivon olevani kotona. Ei tarvitsisi syödä näitä valtavia määriä, ei olisi painonnostotavoitetta. Samalla taas pelkään, että saan impulssin viillellä, se tulee niin hallitsemattomasti. Hoitajat täällä kehuvat, että on hienoa kun olen päässyt tavasta eroon. Mutta itseeni en luota, sillä ajatus on päässäni joka päivä. Ja se tarkoittaisi, että pääsisin, ei, joutuisin kotiin. Samat vanhat rutiinit, syömättömyys, oksentelu ja toivottomuus.

Lääkelistalle lisättiin lääkkeitä. Opamoxia tarvittavien lisäksi ihan listalle. Yrittivät myös tyrkyttää Lyricaa (tai jtn sinne päin), mutta kieltäydyin syömästä niitä, koska kapselit on tehty liivatteesta. Olen kuulemma tyhmä ja joustamaton, mutta sittenpähän olen.