Tän viikon lopulla pääsen ehkä neloselle, ja nimenomaan pääsen. Mun on otettava se positiivisena asiana.
Kävin tänään tulohaastattelussa. Ajettiin hoitajan kanssa taksilla psykiatriakeskukseen ja takaisin, seistiin minuuttitolkulla punaisissa valoissa. Enää ei järjestetä tulohaastatteluja, mutta toi oli kunnon kuulustelu. Piti vakuuttaa hoitajat siitä, että haluan paikan ja että pystyn sitoutumaan hoitoon. Kai mä onnistuin, vielä piti lääkärin kanssa jotain sopia, mutta se ei oo enää mun asia.
Oon nyt pari päivää miettiny, että miksi mun pitäisi osata syödä täällä mielialahäiriöosastolla, jos tämä ei ole kunnon hoitoa? Nää täällä ei ymmärrä syömishäiriöistä ja mun kohdalla hoito on nimenomaan syömistä. Syömistä ja sen aiheuttamaa ahdistusta.
En puhu täällä kenenkään kanssa, en hoitajien tai muiden potilaiden. Ei mulla oo mitään yhteistä kenenkään kanssa, huonekaverini voisi olla ikänsä puolesta vaikka minun mummoni.
Oon muiden silmissä varmasti vain lapsi. Ja nolottaa kun ruokakin tuodaan eteen tarjottimella. En haluaisi erottautua joukosta mitenkään, mutta mulle tarjotaan mehukeittoa ja nutridrinkkejä, joita muut sitten ihmettelee, että "mitä tuo on"? Selitäpä siinä sitten miksi joudun sellaista juomaan...
miten ne ottaa sit nykyään neloselle tai päivikselle, jos ei oo tulohaastatteluu? vai mennäänks sinne vaan. saadaan aika et tuut tollon ja sit sinne mennään. niinkuin lääkäriinkin?
VastaaPoista