The No No Song

Mä oon päättäny. Lähden huomenna kotiin. Viiltelen täällä päivittäin, mutta noi kattois sen vielä läpi sormien. Hoitotaho haluu mut oikeesti paremmaks. Mutta minä en, tänään keskusteltiin lääkärin kanssa ja ne käski nukkua yön yli ja miettiä vielä. No minä nukun, mutten vaihda kantaani.

Kävin tänään fysioakustisessa tuolissa (semmonen tärisevä tuoli, jossa kulkee jotain ääniaaltoja) rentoutumassa - tai siis yrittämässä rentoutua. Päivällisen jälkeen en voinut ajatella muuta kuin pallomaista täyttä vats aani ja suuhun nousevaa oksennusta.

Mutta huomenna kotiin. En kuitenkaan uskalla vielä pakata tavaroita. Miten mä uskallan lähteä tuonne ulkomaailmaan kun oon reilun kuukauden(?) ollut vaan neljän seinän sisällä. Koulua en aio jatkaa, se ahdistaa liikaa. Keskityn vaan paranemiseen, onhan tota sairaslomaakin kirjoitettu vuoden loppuun.

Gun To Your Head

Joka päivä on pelkkää läskiahdistusta, välillä lievempänä, välillä kestämättömänä.

Multa vietiin terät pois. Hoitokokouksessa sain vielä toisen mahdollisuuden jäädä osastolle viiltelystä huolimatta kun selitin, että olen motivoitunut ja haluan kovasti parantua. Oikeasti motivaatio on täysin hukassa. Jotain positiivista sentään on, että sain vihdoin itsenäiset ulkoilut, vaikka vartti kerrallaan ei ole paljoa. Sain myös erityisluvan osallistua fysioterapiaryhmään, johon ykkösvaihelaisilla ei yleensä ole asiaa. Painoindeksi kun on tuon yli 16... Muuta ihmeellistä ei tossa kokouksessa tainnut eilen ollakaan.

Perjantaina olisi retki Linnanmäen Sea Lifeen. En tiedä osallistuisiko, koska välipala pitää syödä paikan päällä ja se vähän pelottaa. Kai mä uskallan mennä mukaan.

Kuten mainitsin, multa vietiin terät. Fiksuna tyttönä hain kuitenkin askartelukaapista mitä tahansa, jolla saisi ihoa rikki. Fiskarsin sakset oli ihan turhat, eikä ylimääräisiä terottimia löytynyt, vaikka pengoin koko kaapin läpi. Neuloillakin saa aikaan vain säälittävää jälkeä, joten päädyin ottamaan lasipurkin, jonka ulkoilulla paiskasin kallioon säpäleiksi. Keräsin muutaman lasinsirun ja nyt ollaan taas lähtötilanteessa. Ei mulle olisi pitänyt antaa itsenäisiä ulkoiluita, kun ne tuppaa lisäksi menemään juoksuksi.

Emmi oli sitä mieltä, että en mä tällä asenteella parane. Ankku puolestaan haluis pitää mut täällä - kyllä se motivaatio vielä sieltä pilkahtaa.

Mä en tiedä mitä tekisin. Päässä soi vaan taas, että olisin parempi kuolleena.

"Ei mitään hätää jossei omat voimat riittäneet,

Ei mitään hätää se olen minä joka voi kuivata sun kyyneleet."

Blood

Tartutan pahan oloni sinuun, anna anteeksi rakas. Tiedän, että tekemiseni vaikuttavat sinuun ja saa aikaan avuttoman olon. Mutta kukaan ei voi auttaa minua, minun on taisteltava itse itseni irti tästä upottavasta suosta. Muut voivat vain tukea matkaani.

Painoindeksi on jotain 16 luokkaa. Haluaisin, että se olisi vähemmän. Se vain ei käy, jos haluan parantua. JOS HALUAN. En tällä hetkellä ole siitä lainkaan varma. Haaveilen painavani taas 35kiloa, tai vaikkapa 30. Mitä vähempi sen parempi.

Facebookista: "mä en halua selvitä, haluun kuolla ennemmin kun lihoa vielä tästä lisää. äää-ää, pää hajoaa PUM ;A;" Suunnittelen taas siis itsemurhaa. Mitä tapahtuu jos viillän ranteen auki, tai kyynervarren tai kaulan? En minä uskalla. En halua tuottaa sitä kipua lähimmäisilleni.

Nilkka vuotaa verta, vaikka viiltelin eilen. Se ei halua parantua. Jos joku huomaa nuo vekit, se on ulos. Siitä ei enää edes keskustella. Punnituksessa aamulla hoitaja ei huomannut viiltoja. Kauanko kestin viiltelemättä? Kolme viikkoa. Hyvä vaiko huono?

Video Kill The Radio Star

Elikkä tässä teille videopostaus. Kaikkea turhanpäiväistä osaston päivärytmistä. Täällä ei kauheasti ole tekemistä: askartelua, musiikkia, meikkausta, televisiota.

 

Unohdin videolla mainita viime hoitokokouksesta. Minulla on siis retkilupa, mutta näillä näkymin ei retkeä ole nyt perjantaille tulossa, koska kukaan ei keksi hyvää kohdetta. Ulkoiluita en saanut vieläkään itsenäisiksi, koska jonkun verran tulee sisälläkin jumpattua, niin nuo pelkäävät, että ulkoilut menisivät pelkäksi juoksemiseksi. Lääkkeitä lisättiin listalle, koska olen ollut niin ahdistunut.

Ja videosta vielä: kirjan nimi on Natascha Kampusch 3096 päivää, ei kolme sataa, jonka mainitsin. Teos kertoo siis kymmenenvuotiaasta tytöstä, joka kaapataan. Hän viettää vankina tuon 3096 päivää ja yrittää pysyä järjissään.

Don't Wanna Go Home

Mä pelkään, että mut lähetetään kotiin täältä osastolta. Viimeyönäkin näin painajaista, että mut potkittiin ulos. Syy ei unessa ihan selvinnyt, mutta on mulla noita raapimisjälkiä tällä hetkellä sen verran käsissä, että ne ois hyvinki syy laittaa mut pois. Unessa vakuutin alkavani pro-anaksi, joka ei syö enää mitään muuta kuin kurkkua. Just joo, hyvältä kuulostaa...

Voin myöntää, etten vielä pärjäisi ulkomaailmassa. Palaisin takaisin siihen samaan helvettiin. Painoa olen saanut kahdessa viikossa kuutisen kiloa, mutta mitä mä niillä? Pudotan pois?

Miten ristiriitasta kaikki taas kerran onkaan. En halua olla täällä, syöminen ahdistaa, oleminen ahdistaa. En silti halua kotiinkaan.

Pitää vaan toivoa, että saan vielä mahdollisuuden. Olen kuitenkin pystynyt olemaan viiltelemättä ja oksentamatta. Muutama pikku naarmu, älkää kiltit laskeko niitä. Jos mut kuitenkin uloskirjataan, tulee rumaa jälkeä ja paljon verta.

Still A Survivor

Herään labratädin rynnätessä huoneeseen. Nousen istumaan ja tuen käteni tyynyn päälle. Piikki työntyy ohuen ihon läpi verisuoneen ja löytää suonen helposti. Pullot täyttyvät syvänpunaisesta verestä.

Pesen hampaat, käyn hoitajan valvomassa punnituksessa ja vaaka huutaa minun olevan läski. Uskon sitä. Koko päivä on pilalla, koska olen niin lihava. Reilusti jo yli neljäkymmentä kiloa, puolessatoista viikossa viisi kiloa lisää. Kaikki sanovat, ettei painonnousu jatku tätä vauhtia, mutta minä en usko.

Syön kiltisti, suljen tunteet pois ruokailutilanteessa. Lusikoin vain ruokaa suuhuni, kaiken on pakko mennä alas. Aamiainen, nutrishotti, lounas. Välipalan aikana verhoni meinaa repeillä kun pitäisi syödä hurmaava suklaa -jäätelöpikari. Rakkaani tulee onneksi heti välipalan jälkeen lohduttamaan ja saan ajatukseni pois vatsassani vellovasta kaloripommista.

Päivällisen jälkeen en enää kestä, itken yksin nurkassa. Hiukset sekaisin ja meikit levinneinä pitkin poskia, eikä kukaan huomaa minua. Raavin käteni verille kynsilläni ja raavin niitä kynsiviilalla. Kun potilastoveri kysyy, tarvitsenko apua, pudistan vain päätäni. En uskalla hakea apua, en vain pysty siihen. On liian suuri kynnys mennä anelemaan hoitajalta lääkettä tai keskustelua. Yritän selvitä yksin - mutta en selviä.

Kun lopulta joku huomasi minut sain kolme tarvittavaa. Suunnitelmissa oli jo ryöstää koko lääkekaappi ja kiskoa sieltä löytyvät napit naamaan tai viiltää niin, että veri oikein suihkuaa. Mitä teinkään? Soitin äidille itkuisen puhelun ja kävin lämpimässä suihkussa. Iltapalan jälkeen istuin sohvalla ja kuuntelin hiljaisella musiikkia.

Tästä päivästä on selvitty.

Broke But Not Broken

Osastolla. Mulla on niin paha olla. Haluan itkea, verta ja kuolla. Haluan VIILTÄÄÄ, mutta se tarkoittaisi uloslentoa. Ei haittaisi, ei mua ole edes tarkoitettu paranemaan. Elän koko loppuelämäni yksin tässä helvetissä. Ja se elämä tulee olemaan lyhyt, en mä kauan jaksa.

Rakkaani kävi tänään pitkällä vierailulla pitämässä mut kasassa, mutta sekään ei riittänyt loppuillalle. Naarmutin vähän tota yhtä sormea, tuskin kukaan sitä huomaa. Oon säälittävä, mutta tarvitsen fyysistä kipua lieventämään henkistä oloa.

Itkin omahoitajalle, pyysin lääkettäkin, mutta pitäisi odottaa, että tuo vaikuttaa. Juteltiin siitä miten perhe ja etenkin siskot mua kohtelee, kuinka kova paikka kouluun paluu saattaa olla ja muuta turhanpäiväistä.

Rakas yrittää piristää mua tekstiviesteillä, takoa järkeä mun rikkinäiseen päähän. En tiedä pitäisikö uskoa viestejä.

En uskalla edes ajatella minkälainen olo on iltapalan jälkeen. Ei ainakaan parempi. Alkaako tästä taas jokapäiväinen itsemurhan ajattelu ja suunnittelu? Koska ei musta ole tähän. Paranemiseen.

This Place Is A Prison

Kuuntelen Happoradiota ja toivon, että rakkaani olisi vieressäni. On niin ikävä ja koko ajan pelkään menettäväni tuon. En minä ole hyvä tyttöystävä, maailmassa on niin paljon parempiakin. Ehkä hän huomaa, että on väärin seurustella tytön kanssa. Miksi toisten tunteista ei voi olla varma? Miksi minä olen niin epävarma? Miksi pelkään jos pikkuisestani ei kuulu heti takaisin kun lähetän viestin? "Nyt se on satuttanut itseään, on tajunnut että olen vain ihmisen kuori, on tullut siihen tulokseen ettei tämä kestä." Mutta mitä jos se on oikeasti viiltänyt liian syvään ja on tuolla jossain rikkinäisenä? Tyttöni kun on niin hauras, hauraampi kuin minä itse.

"Pinnalta kaikki näyttää pieneltä ja sievältä ja...
Pohjalta kaikki on paljon suurempaa, kauniimpaa, parempaa."

Osastolla elämä on lähtenyt käyntiin hyvin. Selviydyn aterioista, en aivan aikataulun mukaan, mutta saan kaiken lapioitua suuhuni. Tai no, osa rasvoista leivän päältä saattaa päätyä kynsien alle ja lautasen reunoille. Mutta yritän olla huijaamatta, enkä oksenna vaikka tekisi mieli.

Paino varmasti nousee alkuun räjähdysmäisesti, mutta saan vielä peukalon ja keskisormen yhteen hauiksen kohdalta. Saan ulkoilla 15 minuuttia kerrallaan kahdesti päivässä. Hoitaja kävelee tietysti vieressä vahtimassa, ettei vauhti kiihdy liiaksi. Täällä pelkkä istuminenkin ahdistaa, on paljon helpottavampaa katsoa televisiota seisaaltaan, kävellä pitkin käytäviä kun ei ole muuta tekemistä. Eihän se paljoa kuluta, mutta on vain niin vaikea pysähtyä. Antaa ajatusten tulla. Mieluummin keskityn kappaleiden sanoihin kuin annan mörön puhua päässäni. Siksi kuljen koko ajan kuulokkeet korvilla.