This Place Is A Prison

Kuuntelen Happoradiota ja toivon, että rakkaani olisi vieressäni. On niin ikävä ja koko ajan pelkään menettäväni tuon. En minä ole hyvä tyttöystävä, maailmassa on niin paljon parempiakin. Ehkä hän huomaa, että on väärin seurustella tytön kanssa. Miksi toisten tunteista ei voi olla varma? Miksi minä olen niin epävarma? Miksi pelkään jos pikkuisestani ei kuulu heti takaisin kun lähetän viestin? "Nyt se on satuttanut itseään, on tajunnut että olen vain ihmisen kuori, on tullut siihen tulokseen ettei tämä kestä." Mutta mitä jos se on oikeasti viiltänyt liian syvään ja on tuolla jossain rikkinäisenä? Tyttöni kun on niin hauras, hauraampi kuin minä itse.

"Pinnalta kaikki näyttää pieneltä ja sievältä ja...
Pohjalta kaikki on paljon suurempaa, kauniimpaa, parempaa."

Osastolla elämä on lähtenyt käyntiin hyvin. Selviydyn aterioista, en aivan aikataulun mukaan, mutta saan kaiken lapioitua suuhuni. Tai no, osa rasvoista leivän päältä saattaa päätyä kynsien alle ja lautasen reunoille. Mutta yritän olla huijaamatta, enkä oksenna vaikka tekisi mieli.

Paino varmasti nousee alkuun räjähdysmäisesti, mutta saan vielä peukalon ja keskisormen yhteen hauiksen kohdalta. Saan ulkoilla 15 minuuttia kerrallaan kahdesti päivässä. Hoitaja kävelee tietysti vieressä vahtimassa, ettei vauhti kiihdy liiaksi. Täällä pelkkä istuminenkin ahdistaa, on paljon helpottavampaa katsoa televisiota seisaaltaan, kävellä pitkin käytäviä kun ei ole muuta tekemistä. Eihän se paljoa kuluta, mutta on vain niin vaikea pysähtyä. Antaa ajatusten tulla. Mieluummin keskityn kappaleiden sanoihin kuin annan mörön puhua päässäni. Siksi kuljen koko ajan kuulokkeet korvilla.