Herään labratädin rynnätessä huoneeseen. Nousen istumaan ja tuen käteni tyynyn päälle. Piikki työntyy ohuen ihon läpi verisuoneen ja löytää suonen helposti. Pullot täyttyvät syvänpunaisesta verestä.
Pesen hampaat, käyn hoitajan valvomassa punnituksessa ja vaaka huutaa minun olevan läski. Uskon sitä. Koko päivä on pilalla, koska olen niin lihava. Reilusti jo yli neljäkymmentä kiloa, puolessatoista viikossa viisi kiloa lisää. Kaikki sanovat, ettei painonnousu jatku tätä vauhtia, mutta minä en usko.
Syön kiltisti, suljen tunteet pois ruokailutilanteessa. Lusikoin vain ruokaa suuhuni, kaiken on pakko mennä alas. Aamiainen, nutrishotti, lounas. Välipalan aikana verhoni meinaa repeillä kun pitäisi syödä hurmaava suklaa -jäätelöpikari. Rakkaani tulee onneksi heti välipalan jälkeen lohduttamaan ja saan ajatukseni pois vatsassani vellovasta kaloripommista.
Päivällisen jälkeen en enää kestä, itken yksin nurkassa. Hiukset sekaisin ja meikit levinneinä pitkin poskia, eikä kukaan huomaa minua. Raavin käteni verille kynsilläni ja raavin niitä kynsiviilalla. Kun potilastoveri kysyy, tarvitsenko apua, pudistan vain päätäni. En uskalla hakea apua, en vain pysty siihen. On liian suuri kynnys mennä anelemaan hoitajalta lääkettä tai keskustelua. Yritän selvitä yksin - mutta en selviä.
Kun lopulta joku huomasi minut sain kolme tarvittavaa. Suunnitelmissa oli jo ryöstää koko lääkekaappi ja kiskoa sieltä löytyvät napit naamaan tai viiltää niin, että veri oikein suihkuaa. Mitä teinkään? Soitin äidille itkuisen puhelun ja kävin lämpimässä suihkussa. Iltapalan jälkeen istuin sohvalla ja kuuntelin hiljaisella musiikkia.
Tästä päivästä on selvitty.
Hyvä, opettele kunnollisia tapoja ahdistuksen purkamiseen. Äidille soittaminen ja lämmin suihku kuulostaa paljon paremmalta kuin itsensä satuttaminen :) Tsemppiä, kaikki helpottuu vielä vaikkei siltä tuntuisikaan.
VastaaPoistakun selvisit tästäkin päivästä näin hyvin, selviät muistakin. :) niitä on muitakin tapoja. ja juuri perjantaina sh-keskuksen seinältä luettuna jotain, että miks rankaistaan itseämme, kun sen pahoinpitelyn sijaan tarvitsemme juuri silloin hemmottelua. ja toi on oikeestaan totta. :)
VastaaPoistamutta mä uskon suhun, että selviit muistakin päivistä ilman ittensä rääkkäämistä kun selvisit tästäkin päivästä. ota ennemmin tavaks soittaa äitille ja mennä lämpöseen suihkuun.
Ihan loistaavaa, että pystyit käyttämään jotain muita selviytymiskeinoja kuin itsetuhoa. Vaikket sitä nyt oikeasti uskoisikaan, niin anoreksiasta voi selvitä. Ruokaan ja syömiseen voi oppia suhtautumaan normaalina osana elämää, jopa nauttimaan niistä. Minä olen aika lailla saanut normalisoitua suhteeni ruokaan melkein kymmenen vuoden syömishäiriötaustan jälkeen. Kyllä sinäkin pystyt. Hirveästi voimia. Olet arvokas ihminen. Älä satuta itseäsi.
VastaaPoistaLuin koko blogin läpi kertaistumalla.
VastaaPoistaToivottavasti tää ossareissu nyt sysää sut paremmin terveyteen, sä tosiaan tarvitset ja ansaitset sitä.
Paljon voimia !
ps. Oot ihan älyttömän nätti, oon niin kade sun hiuksista.