Chaos Is My Life

Mä en enää kestä tätä elämää, tätä syömishäiriötä: jatkuvaa arpomista voiko ottaa yhden porkkanan (ei! et voi.), syömättömyyttä, ahmimista, oksentamista. Pakkoliikunta sentään on mulla käsissä. Jätän juoksulenkit tekemättä, vaikka päässä joku haukkuukin laiskaksi paskaksi. Mutta miten mä voin antaa itselleni luvan syödä? Haaveilen vain siitä päivästä, kun saisin taas syödä normaalisti. Nyt mä vain kuuntelen jotain anoreksian ääntä, joka pilaa mun elämän.

Syöminen vain toisi mukanaan painon nousun. Painon normalisoitumisen, ei lihomisen. Mun on ensin hyväksyttävä se ennen kuin voin edes yrittää jättää syömishäiriön taakseni. Vaatteet päällä painoin tänään 37,2 kiloa. Ahdistaa, kun en ole laihtunut kahdessa viikossa käytännössä ollenkaan. Sitä ne herkuttelupäivät aiheuttavat. Enkä tiedä pitäisikö olla iloinen vai surullinen tuosta painolukemasta. Mitään en kuitenkaan käytöksessäni aio muuttaa. En mä vain osaa. Suurimpana syynä on kuitenkin pelko tuntemattomasta. En ole ikinä ollut normaalipainoinen. Mitä jos multa vaaditaankin yhtäkkiä ihan liikoja, kun olen vähän terveempi?

Tänään oli poli, ne ei antanut mulle seuraavaa aikaa. Kuulemma soittaa kun uusi lääkäri on saatu sovittua. Kyllä vain, taas uusi lääkäri. En käy polilla siis enää juttelemassa, tarkistetaan vaan mun vointi, jos olisinkin siinä kunnossa, että voidaan aloittaa käynnit uudestaan. Se vain vaatisi painoindeksi 16:n, johon on reippaasti matkaa. Toivottomuutta, en mä omin avuin siihen ikinä pääse. Tai ehkä pääsisin, jos vain uskaltaisin ottaa sen ensimmäisen askelen.

Terveyskeskuksesta ei ole edelleenkään otettu yhteyttä, siitä on jo kuukausi kun kävin siellä. Labrat pitäisi kuulemma tarkistaa viikon välein, vaikka niissä ei mitään hälyttävää viimeksi ollutkaan. Ehkä huomenna voitaisiin kouluterveydenhoitajan kanssa selvitellä asiaa. Yksin en uskalla sinne soittaa, kammoan puhelimessa puhumista vieraiden kanssa. Ennemmin vaikka jonotan puhumaan jonkun kanssa kasvotusten.

Huomenna olisi myös tarkoitus suunnata Järvenpäähän isovanhempien luo. Odotan vierailua aika jännittyneenä, minkäs muunkaan takia kuin ruokailuiden. Kotona olen syönyt maksimissaan kahdesti päivässä, mutta tuolla ollaan koko ajan ruokapöydän ääressä. Onneksi isovanhempani sentään yrittävät ymmärtää sairauttani, eivätkä ihmettele annoskokojeni pienuutta. Mutta kuitenkin, apua, ruokaa!