I'm Not Hungry

Hoitaja kävi taas tänään luonani syömässä. Tällä kertaa lounaan. Ateriasuunnitelman mukaan syöminen leipineen, margariineineen ja salaatinkastikkeineen tuntui vaikealta, mutta selvisin ruoasta suht nopeasti ja sen pahemmin kaloreita laskematta.

Ahdistus nostaa kuitenkin taas päätään, se vie minut mennessään, eivätkä äänet päässäni anna hetken rauhaa. Näin eilen ensimmäistä kertaa itseni peilistä ylipainoisena ja kun sama toistui tänään, sain hysteerisen itkukohtauksen. Siskoni löysi minut huoneeni lattialta vasen käsi veressä viiltelyn jäljiltä. Hän kertoi vanhemmilleni ja pian olimmekin matkalla päivystykseen tikattavaksi. Kolmen tunnin odottelun jälkeenkin haava vielä vuosi ja suihkusi verta. Nyt haavan päällä on side, mutta lääkäri taisi laittaa viisi tikkiä. En katsonut, vaikka haavan ompelu mielenkiintoista onkin.

Pistää väkisinkin miettimään onko jalkautuva hoito minulle sopiva hoitomuoto. Jos se, että hoitaja käy luonani syömässä nostaa koko päivän kestävän ahdistuksen ja saa minut käyttäytymään itsetuhoisesti, olisi ehkä parempi lopettaa. Harmittaa, sillä viime kerralla onnistumisen tunne oli jotain mahtavaa.

Kyllä minä silti syön, keho ei kestä enää yhtään romahtamista. On vaikeaa, sillä laihduttamisesta on tullut minulle jo elämäntapa ja elämäni on yhtä kuin anoreksia. Muutaman tunnin välein yritän saada jotain alas, edes jotain pientä. Eilenkin söin iltapalaksi toscakakkua leivän sijaan. Ja oksennuslakko on pitänyt. Paino on noussut viikonlopun aikana puoli kiloa, mutta en ole siitä yhtään iloinen

Viikonloppu meni pelkästään ryypätessä, pahat ajatukset on helppo työntää syrjään alkoholilla. Ei kun tuhlaamaan viimeiset rahat Alkoon... Olen ihmisraunio, en saa edes nukuttua.

Life Starts Now

Mä en voi jatkaa sillä tiellä, jota oon kulkenut ainakin viimeiset viisi vuotta. Muuten mä kuolen, sydän ei varmasti kestä.

Eilinen hoitajan kanssa kotona herätti aika paljon. Paino oli jo laskusuunnassa, mutta toivottavasti saan asian korjattua. (Kiitos, että kävit luonani syömässä!) Tuntuu kuin osastojaksosta olisi jo yli kuukausi - niin paljon on ehtinyt tapahtua. Enkä ole oksentanut kertaakaan, vaikka osalla aterioista noudatankin ateriasuunnitelmaa, joka nostaa painoani kilon viikosta. Eilen käytin jopa margariinia leipäni päällä ja söin jogurttia tavallisen viilin sijaan.

Billy Talentin ihanan tiistaisen keikan jälkeen tuntui, että saan sydänkohtauksen. Kannattaa hyppiä ja huutaa puolitoista tuntia. Vaikka oli sen arvoista. En uskaltanut nukahtaa illalla (yöllä) kotona, koska pelkäsin etten aamulla enää herää. Vihloi sen verran rinnasta.

Nyt on vatsassa valkoista riisiä ja papukastiketta, vaikka kukaan ei pakottanut syömään. Ja minähän en vesssaan lukittaudu enää ikinä. Koska tämä sairaus on jotain, missä en tahdo elää.

Kiitos kaikille, jotka ovat rohkaisseet. Tästä tulee vielä jotain!

Surprise Surprise

Lensin perjantaina osastolta pihalle, koska nilkkaani tuli viisi tikkiä. Tuli niin paha olo, että viilsin vaikka olin pyytänyt tarvittavaa lääkettä ja istunut hoitajan vieressä puoli tuntia. Ajattelin, että haavaa ei huomattaisi jalastani samoin kuin ranteestani, mutta se vuosi verta niin pahasti, että hoitaja huomasi verisen lahkeeni...

Nyt tuntuu, että koko osastojaksoa ei olisi ollutkaan. Olen asunut tyttöystäväni luona ja vältellyt ahdistavaa oloa kotona. Eilen itkin puoli päivää, ettei tästä tule mitään, etten osaa päästää irti anoreksiasta. Tänään kuitenkin uhmasin sitä ja kävimme thai-buffetissa syömässä lounaan. Muutenkin tuo tyttö (jota rakastan älyttömästi) on tsempannut minua älyttömästi, vaikka itselläänkin on vaikeaa.

Olen saanut syötyä yllättävän hyvin (ja juotua alkoholia ja polttanut..), vaikka se on paljon vaikeampaa kuin osastolla. Sovimme kuitenkin äitini kanssa, ettei minun nyt aluksi tarvitse nostaa painoa, kunhan saisin sen pysymään ja saisin syötyä säännöllisesti edes jotain.

Tänään oli poli, jossa sovimme, että hoitaja käy luonani syömässä näin aluksi ainakin viisi kertaa kahden viikon sisällä. Kadun, että pyysin tätä hoitomuotoa jo nyt, koska mieli tekisi tiputtaa paino sinne kolmeenkymmeneen. Samaan aikaan toinen puoli haluaisi terveen ja tavallisen elämän, oikean elämän tämän syömishäiriöhelvetin sijaan. Kyllä minusta on tähän, kun vain itse haluaisin.

OTIN KIELIKORUN ja nyt en osaa enää puhua :'DD


Mamin Caramelli-lelli

Vacation Chipmunks

Pääsen tänään taas välipalalomalle, samoin ensi lauantaina. Tänään olisi ajatuksena suunnata keskustaan parhaan kaverin kanssa, joka on lomailemassa Tampereelta. Hiukan pelottaa välipalan syönti, vaikka olemme sopineet omahoitajan kanssa, että juon picnicissä smoothien. Silti päässä pyörii ajatukset, että siinä on liikaa kaloreita, enkä minä pysty siihen. Enhän minä edes tiedä vaikka se olisi tehty jäätelöön tai mitä muutakin energiapitoista se sisältää. Mutta yritän.

Osastolla minua myös painostetaan neulomaan, koska siihen saa hyvin purettua ahdistusta. En jaksaisi, koska en erityisemmin pidä siitä, mutta kai haen lomallani jostain lankaa ja äiti saatuoda huomenna puikot. Jos sitä tekisi vain mustan pitkän kaulahuivin, viime vuonna tein pipon, säärystimet ja kaulurin.

Ateriasuunnitelmaani tehtiin ruokalisäyksiä, ahdistavaa. Paino kun ei kahdessa viikossa ollut noussut kuin 1,6kg. Pitäisi nousta kilon (tai yli) viikossa, mikä on aika hurja vauhti. Nyt painoindeksi on 15,9 mikä tarkoittaa, että kohta saan osallistua fysioterapiaryhmään: tasapainoilua ja kevyttä lihaskuntoharjoitusta.

Kuvien perusteella arvioin itseni ylipainoiseksi ja olo on kuin sotanorsulla. Saisinko edes hetkeksi nämä asiat päästäni?

Viking Death March

Loma meni niin pilalle kuin vain voi kuvitella. Okei, söin välipalajogurtin, mutta sen jälkeen jäi vielä nälkä ja tarve ottaa jotakin, joten söin siihen sitten toisenkin jogurtin. (Kahvi-jugu on muuten tosi hyvää.) Tästä "ahmimisesta" seurasi kauhea ahdistus ja itkin äidillekin, että nyt on pakko oksentaa. Ja niin oksensinkin. Siitä vain tuli fyysisesti niin huono olo, että en pystynyt loppuiltapäivänä tekemään mitään järkevää kuten viemään koiraa ulos. Itkin sohvan nurkassa itseeni käpertyneenä.

Ossastollakin oli taas vaikeaa syödä, itkin omahoitajallekin oloani ja se auttoi vähän. Sain molemmat tarvittavat (temestan ja zyprexan) samaan aikaan ja odottelen tässä vaikutusta.

Mutta kuten äiti minua lohdutti: välillä tulee takapakkeja ja välillä otetaan askel taakse, mutta sitten taas kaksi eteen.

Who Am I?

Anteeksi, etten ole saanut kirjoitettua jatkuvan ahdistuksen takia. Täällä ei oikeastaan edes ole tapahtunut mitään mainitsemisen arvoista. Saan ulkoilla itsenäisesti ja annostella ruokani itse - tietysti ateriasuunnitelman mukaan ja hoitajan valvovan silmän alla. Pelkään joka kerta ottavani liikaa ruokaa ja se ahdistaa, kun en viitsi joka kerta varmistela, että "eihän tässä nyt varmasti ole liikaa?"

Tänään olisi mentävä luustontiheysmittaukseen. Viimeksi kävin viime vuoden kesällä ja tulokset näyttivät osteoporoosia. En yhtään ihmettelisi, että vielä huonompaan suuntaan oltaisiin menossa, koska kuukautisiakaan ei ole kuulunut. Ei siis oikein edes huvittaisi röntgeniin mennä, sätelytettäväksi vain.

Jotain positiivista kuitenkin: sain välipalaloman lauantaiksi ja pääsen kotiin käymään :) Suunnittelin, että  syön välipalaksi jogurtin ja se kävi hoitajallekin. Jotain helppoa näin aluksi. Jäätelöä, pullaa ja haastavia ruokia ehtii syödä myöhemminkin.

Lääkitystä ei voi enää lisätä, se on taas maksimissaan. Itken siis kunnes kyynelet eivät tule ja hakkaan reisiäni nyrkeillä. Tämä keho ei tunnu omalta, painoindeksi on 15.73 ja normaalipainoon on vielä matkaa. Pelottaa vain miltä tuntuu kun kroppa vielä tästä kasvaa, olen nyt jo tarpeeksi täynnä läskiä. Ah-dis-tus.

Fight, Fight (Reach For The Sky)

Painoindeksi 15.26. Vihaan itseäni, miksi mä jatkan tätä hoitoa? Jotta tulisin entistä läskimmäksi. Ei, vaan JOTTA PARANISIN. Mua ihan oikeasti pelottaa paraneminen, tuntuu, ettei elämästä jää jäljelle enää mitään syömishäiriön jälkeen. Tai sitten sorrun vain ahmimaan ja anoreksian diagnoosi muuttuu bulimiaksi.

Mitä sisältöä elämään? Koulu, joka ahdistaa aivan mielettömästi, harrastukset, joihin minulla ei ole varaa. Ahdistaa tulevaisuuden miettiminen, siksi en tee sitä.
Nyt kun saan annostella itse, olen varma, etttä hoitajat pakottavat minut ottamaan liikaa ruokaa. Välipalan mokkapala lihottaa ainakin viisi kiloa. Huominen punnitus kertoo kuinka hurjaa vauhtia paino on taas tullut ylöspäin. En halua jatkaa tätä, mutta läheisteni vuoksi minun on taisteltava. Ja ehkä itsenikin.

Eilen käytin kaikki tarvittavat lääkkeeni, oli niin paha olo. Enkä edes tiedä mistä se tuli. En ota selvää itsestäni. Elän vain tässä jatkuvassa mustassa.

Ajatus ei kulje. Kohta on taas syötävä, vaikka lupasin joskus, etten enää ikinä sitä tee.