Act Of Depression

Hoitaja on käynyt kanssani syömässä. Silloin menee hyvin ja saan noudatettua ateriasuunnitelmaa, mutta muuten on aika vaikeeta. Tarviin siihen jonkun ihmisen vahtimaan tai antamaan "luvan" syömiseen. Paino ei ole laskenut, mutta ei se ole noussutkaan. Nyt keikutaan suunnilleen siinä 38,5kg:ssa. Päätettiin, että nyt alko Nooran vaakalakko. Joka aamuinen vaa'alla ramppaaminen saa jäädä ja harkitsin, etten polillakaan katso painoani. Se saa nousta jos on noustakseen ja jos lähdetään menemään väärään suuntaan, joku kertoo siitä minulle.

Oon yrittäny herätellä sosiaalista elämääni vähän henkiin, viime aikoina kun olen tavannut vain perhettäni. Vietettiin kavereiden kanssa leffailtaa pitkästä aikaa ja oli kyllä ihanaa vaihtaa kuulumisia näin parin kuukauden tauon jälkeen. Ollaan tunnettu ala-asteelta ja oon tosi onnellinen, että mulla on vielä sairaudesta huolimatta noin ihania ystäviä. Viikonloppuna puolestaan olin toisella kaverilla istumassa iltaa alkoholin merkeissä. Aika saavutus multa, koska kammoon niitä kaloreita... Mut hauskaa oli.

Mikään ei oikeen kiinnosta. On tosi huono omatunto kun en jaksaisi hoitaa parisuhdetta ja oon niin laiska siivoamaan, voisin ite asuu sikolätissä ja imuroida vaan kerran viikossa. Uudet viime viikolla haetut rottapojat on ihania, mutta ei mulla niidenkään kanssa riitä innostus kun pariksi minuutiksi kerrallaan. Kun ei ne Luna-terrieriä korvaa, ja hamsterissakin on mulle ihan tarpeeks viihdykettä. Oon tosi huono mamma, kun ajattelen näin. Oon masentuneempi kun moneen vuoteen, mutta minkäs teet kun ei sitä hoideta mitenkään.

 

Romeo-pieni

Mut joo, tän viikon kohokohta on mun uus tatuointi :) Oon suunnitellu tekstitatskan ottamista ranteesta kyynärvarteen tässä pari kuukautta ja tuijotellut printtaamaani kuvaa seinällä. "I won't let you get lost." eli suomennettuna suunnilleen, että "En anna sinun eksyä." Muistutuksena itselleni, että en eksy enää seuraamaan anoreksian ääniä ja joudu huonompaan kuntoon. Kun tekee mieli skipata aterioita, on mulla kädessä kannustuslause. Joskus se on vielä merkkinä siitä, että oon selvinny kaikesta tästä paskasta.

 

 

When I Get Where I'm Going

Kuntoutusosastoa ei ole eikä tule. Sain maanantaina soiton hoitajaltani, joka kertoi, että Aurorassa minua ei oteta osastolle. En siis ole jonossa. Tuli aika puskista, sillä olin jo alkanut odottaa, että pääsen osastolle lepäämään ja nostamaan painoa. Verkostopalaverin suunnitelmat menivät ainakin ihan pipariksi ja nyt koen olevani taas tyhjän päällä.

Käyn kerran viikossa syömishäiriöpolilla ja siinä se. Pystyn kyllä puhumaan avoimesti tekemisistäni ja ongelmistani, mutta kaipaisin ehkä muutakin apua. Se, että hoitaja käy silloin tällöin kanssani syömässä ei ratkaise sitä tosiasiaa, että olen kaikki päivät yksin ajatusteni armoilla. Jossain välissä vain alkaa ahdistaa niin paljon, että sorrun oksentamaan, viiltämään tai syömään lääkkeitä jotka eivät minulle kuulu. Käyttäydyn itsetuhoisesti, mutten pysty tätä itse lopettamaan. Tuntuu, etten hallitse enää itseäni.

Ateriasuunnitelman kanssa ei suju, mutta se ei kai haittaa niin kauan kuin paino pysyy. Nyt vain kun osastopaikkaa ei tule, pitäisi kai itse alkaa myös nostaa painoa. Ei houkuttelisi yhtään, muttei ajatus mahdottomaltakaan tunnu.

Melkein kymmenen kiloa kevyempänä näin itseni lihavana, mutta nyt olen silloin tällöin tujottanut peilistä luisevaa kroppaa. Tiedän siis olevani hirveän näköinen ja tarvitsevani lisää kiloja, vaikka sitä on vaikea uskoa sillä olen joskus ollut paljon huonommassakin kunnossa. Pelkään, että näen itseni jotenkin hoikempana kuin olen ja että painonnousulle ei oikeastaan olisikaan tarvetta. Vaikka painoindeksit ja muut puhuvat puolestaan, en tiedä voinko luottaa niihinkään.

(Ja jos joku haluu kirjottaa kansalaisaloitteen tasa-arvoisen aviliittolain puolesta niin good good.)

Better Than I Know Myself

Pari päivää mummolassa teki hyvää. Yleensä olen siellä ollut vain ahdistunut ja odottanut, että pääsisin takaisin kotiin. En ole kestänyt sitä säännöllistä ruokarytmiä ja paikallaan löhöämistä. Tällä kertaa kun en niin huolehtinut syömisiäni ja liikkumisiani olin pelkästään iloinen ja sain puhuttua tilanteestani isovanhempieni kanssa. Hekin sanoivat, että olen edistynyt ja ehkä vihdoin alan parantua.

Ajatukset eivät kuitenkaan ole selvinneet ollenkaan. Ahdistun jokaisesta suupalasta, en ehkä heti, mutta jälkeenpäin. Tavallisesti kävisin siinä välissä oksentamassa, mutta nyt en ole tehnyt sitä viikkoon.

Katson Salattuja Elämiä ja huonommuuden tunne valtaa minut. Iida urheilee hikipäissään, valehtelee syömisistään... Ja minä vedän ateriasuunnitelman mukaan pullaa välipalaksi ja rasvaa leivän päällä. En ole uskaltanut käydä vaa'alla, mutta muutun kiukkuiseksi jos en syö ja kulta huomaa heti. Enkä haluakaan huijata.

Loppuviikosta ei ole suunniteltua ohjelmaa. Hengaan todennäköisesti yksin kotona, enkä tiedä selviänkö. Joku päivä olisi tarkoitus mennä porukoille ehkä yöksi, mutta poden huonoa omatuntoa jos jätän kullan yksin. Samoin jos pääsen joskus osastolle.

Tänään oltiin katsomassa rotta-vauvoja, ens viikolla ois tarkotus hakea pienet kiharakarvat kotiin :)

Marry Me

Tässä teille päiväni kuvina -postaus feat. Ankku. Että tässä teille tylsää sunnuntai-päivää!

 

 

Aamupala syötiin vasta puolenpäivän aikoihin, koska kulta nousi niin myöhään. Teetä Taika-mukista, puuroa ja hedelmä. Aamudatailtiin, siivottiin ja laittauduttiin, jotta kehtaisi lähteä kävelylle ihmisten ilmoille. Toisinaan ei tosiaan voi lähteä ulos jos näyttää p*rseeltä.

 

 

Vähän sen jälkeen kun oltiin päästy ulos, totesimme, että jotain oleellista puuttuu. Aurinkolasit ja pulkka! Arskoja ei löytynyt, koska ne muuttohässäkässä ovat päätyneet johonkin pahvilaatikoihin.... Mut pulkka päätettiin hakea ullakolta.

 

Hii, se löyty. Suunnattiin lapsiperheiden seuraksi lähimpään mäkeen. Oli kyl aika hirveetä, kun siel oli puita ja hyppyreitä, mulle riitti yks lasku, jonka jälkeen näytin lumiukolta.

 

 

Tuli vähän vilu ja lähettiin takas. Käytiin kaupassa (Alepassa kun oltiin eka tuijoteltu Siwan hintoja), saatiin vieras ja syötiin.

 

 

Sit alotettiin päivän operaatio eli rotta-poikien häkin pesu.

 

Sit oli Karkki-hamsterin vuoro ja se aiheutti meille aikamoisen esityksen... Ensinnäkin, se on outo. Kai hamstereillakin voi olla valeraskaus? Koska toi tunkee poskiinsa kaiken mahdollisen ja jyrsii kaikkea suodatinpusseista kirjoihin ja tekee pesää ja jähmettyy paikalleen kun selkää silittää. Emoilee. Toiseksi, neiti päätti tehdä sen pesän meidän keittiön uunin ja seinän väliseen rakoon, josta sitä ei saa pois. Perustettiin keittiöön leiri ja odotettiin, että arvon jyrsijä suvaitsisi saapua kolostaan.

 

 

 

 

Kyl Caramell jossain puolen yön aikoihin ilmaantu ja päästiin vihdoin nukkumaan.

Breakfast

Viime päivät on ollu jotenkin tasasempia. En tiedä miksi, mutta en ole ollut oikeastaan hetkeäkään yksin. Ei se viime viikolla riittänyt? Vähän on itsekäs olo, kun kulta on takiani jäänyt pois koulusta. Kaikki jaksaa huolehtia musta, vaikka ois omiakin murheita. Ei kuitenkaan lääkkeiden väärinkäyttöä, alkoholia tai muuta.

Ens viikolla tuntuu olevan paljon ohjelmaa. Maanantaina on poli, tikkien poisto ja hoitaja tulee syömään. Tiistaina lähdenkin sitten mummille vähäks aikaa ja loppuviikosta äiti haluis et tulisin käymään.

Olin yhden yön porukoilla ja tuntu, että oisin voinu jäädä sinne koko viikonlopuks. Oli jotenki helppo olo, kun äiti huolehti kaikesta (ruoanlaitosta). Ja vaikka söin paaaaaljon, ei paino ole noussut. Tai en tiedä miten luotettava meidän vaaka on.

Torstaiaamuna olisi ollut aika ravitsemusterapeutille. Unohdin laittaa kellon soimaan. No, saapahan siitä kivan laskun peruuttamattomasta ajasta...

Toi toinen vielä nukkuu, syön tääl yksinäni aamupalaa. Vai jättäiskö syömättä tai odottais että toi herää? Äääää-äääääää. Ehkä mä odotan, jotta saan varmasti kaiken alas.

What What What

Mä en tiedä mitä on tapahtumassa, tuntuu että sekoon. Oon tyhjä, ahdistunu ja tunteeton. Kylmänä katson vierestä kun tyttöystäväni itkee takiani, mietin vain, etten voi sanoa mitään satuttamatta lisää. Siispä olen hiljaa ja esitän, etten huomaa. Olen kuori, joka on hukassa. Olo helpottuu viiltämällä, lääkkeillä. En selvii enää ees muiden seurassa, hajoon pienen pieniksi palasiksi.

Tänään oli verkostopalaveri: kaksi lääkäriä, omahoitajani molemmilta poleilta, isä sekä tyttöystäväni. Osastolle oon menossa, en enää pärjää kotona. Itkin melkein koko kokouksen ajan. Tällä kertaa meen pääasiassa masennukseni takia. Puhutaan kuukausista, lyhyet osastojaksot kun eivät ole auttaneet tarpeeksi. Jonoa kuitenkin kuntoutusosastolle Auroraan on jonkin verran, mutta saan viikon välein tietoa tilanteesta. Sitä ennen päivystykseen jos on tarvis.

Kun tultiin kaupan kautta kotiin, siivoiltiin, tein ruokaa (pastaa ja soijabolognese-kastiketta) ja leikin kotia. Koko päivän oon ollu ihan järkyttävän ahdistuksen vallassa ja se sit purkautu siihen, etten pystyny syömään. Tuli riitaa, vedin lääkkeitä, istuin vessassa ja itkin. Mä en tuntenu itseeni. En tiedä kuka se henkilö on, joka näin satuttaa läheisiäni. Mä oon saanu ton tytön viime päivien aikana itkemään ihan liian monta kertaa.

Vanhemmat soittelee, kullan vanhemmat soittelee. "Haetaanko me sut kotiin?" Kaikki on huolissaan ja yrittää herätellä mua takas elämään. Mutta kun mun mielestä mä elän jo, surkeeta elämää mutta parempaa kun osastolla. Jos mä meen sinne, saan heittää taas puoli vuotta elämästäni menemään. Mutta ehkä mä en menetä mitään. En vaan tiedä mikä enää auttais.

(Ja oli muuten hyvää bolognese-kastiketta.)

Unspoken

Valvoin melkee koko viime yön. Aamullakin nousin virkeänä ulkoiluttamaan hamsteria kun tyttöystävän herätyskello soi puol kuus. Mä vaan heräsin jo kahen aikaan, enkä saanu enää unta vaikka kuinka pyörin.

Viikonloppu ei menny taas ihan suunnitelmien mukaan. Me ryypättiin lauantai ku oltiin Pandan jäljiltä niin rikki molemmat. Söin myös sikana, pidin Nooran lihottajaislauantain, koska halusin olla kaunis enkä tällainen.. no tällainen. Pomppashan se paino yli kilolla ylöspäin: 41,3kg. Enkä edes välitä. Joku pieni pään sisäinen ääni huutaa, mutta vaimennan sen.

Mä olen hirveä ihminen. Mä rikon meidän parisuhteen, aivan kuten te olette sanoneet. Omalla lapsellisella ja sairaalla käytökselläni revin toiseen osapuoleen haavoja jotka valuu verta meidän molempien päälle.

Mä en tiedä saisinko kirjottaa tätä, mutta pakko purkaa:
Meille tuli riitaa mun lääkkeiden väärinkäytöstä. Eikä ees mitään pientä. Piilotin Temestani ja Ankku suuttu. "Mä en voi kertoa, mä tarviin ne." Sit se alko itkee. Päässäni pyöri miljoona eri mahdollisuutta rankaista itseään siitä kuinka mä satutan tota toista. Koska kaikki lähti musta. Ja mä todella oon se itsekäs ihminen, joska sä mua kutsuit. Oon hiljaa enkä osaa ees pyytää anteeks. Mä rankasen itseäni myöhemmin. Siihen asti asun kuplassani. Sinne eivät tunteet pääse. On vain tämä kuori. Mä lähdin siitä ovestä - niin oli kaikille parempi. Itkin koko bussimatkan porukoille ja siskokin kysy miks näytät tolta? Miltä? No että sä oisit vaa itkeny monta tuntia. Autoin äitii laittaa ruokaa, mut sit jossain välissä viilsin. Kaks sentin levystä vekkiä ranteeseen. Isi vei mut Haartmanniin tikattavaks (10 ommelta) ja sieltä Auroran päivystykseen. Lääkärit haastatteli mua, mutta puhuin itseni pois. Onneks ei tarvinnu jäädä sinne ku sanoin, että meen porukoille yöks rauhottuu. Tulin sit himaan, söin kunnon lautasellisen hyvää ruokaa ja menin nukkuu.

Mä myönnän kaikki ongelmani, mutten osaa tehdä niille mitään. Satuttaa vain. Kuolemallakin mä vaan satuttaisin muita.

Cry, Cry, Cry

Sisältä niin tyhjä, en tunne mitään, olen aivan turta. Tuntuu kuin olisin koomassa, satumaailmassa ilman onnea. Voisin tuijottaa seinää tunti toisensa jälkeen tajuamatta mistään mitään. En halua kohdata sitä tuskaa, joka on edessä. Itken menetystä, eilen oli vain Panda-rotan aika lähteä. Ei se pystynyt enää syömään kunnolla, oli laihtunut pienessä ajassa melkein puolet painostaan. Ainoa, mitä rakkaalle voi tehdä, on päästää se tuskistaan. Panda otti matkan rauhallisesti, se tiesi minne oltiin tulossa, nukkui vain Ankun turvallisessa sylissä. "Mamma, mä meen nyt, rakastan sinua <3 br="">
Itken pahaa oloani, vaikka Panda ei ollut edes mun rottani. Oon sen kanssa kuitenki niin paljon aikaa viettäny, että on se tavallaan munki lemmikki.... tai oli....

Tekee mieli tyhjentää lääkekaappi kertarysäyksellä. Saada alkoholia, mitä tahansa joka hukuttaa nämä tunteet alleen. Ei enää ees haittaa jos omalle kropalle siinä sivussa käy jotain, haluun vaan tän tuskan pois. En kestä. Jos mäkin jotenkin valuisin tästä elämästä pikkuhiljaa pois...