What What What

Mä en tiedä mitä on tapahtumassa, tuntuu että sekoon. Oon tyhjä, ahdistunu ja tunteeton. Kylmänä katson vierestä kun tyttöystäväni itkee takiani, mietin vain, etten voi sanoa mitään satuttamatta lisää. Siispä olen hiljaa ja esitän, etten huomaa. Olen kuori, joka on hukassa. Olo helpottuu viiltämällä, lääkkeillä. En selvii enää ees muiden seurassa, hajoon pienen pieniksi palasiksi.

Tänään oli verkostopalaveri: kaksi lääkäriä, omahoitajani molemmilta poleilta, isä sekä tyttöystäväni. Osastolle oon menossa, en enää pärjää kotona. Itkin melkein koko kokouksen ajan. Tällä kertaa meen pääasiassa masennukseni takia. Puhutaan kuukausista, lyhyet osastojaksot kun eivät ole auttaneet tarpeeksi. Jonoa kuitenkin kuntoutusosastolle Auroraan on jonkin verran, mutta saan viikon välein tietoa tilanteesta. Sitä ennen päivystykseen jos on tarvis.

Kun tultiin kaupan kautta kotiin, siivoiltiin, tein ruokaa (pastaa ja soijabolognese-kastiketta) ja leikin kotia. Koko päivän oon ollu ihan järkyttävän ahdistuksen vallassa ja se sit purkautu siihen, etten pystyny syömään. Tuli riitaa, vedin lääkkeitä, istuin vessassa ja itkin. Mä en tuntenu itseeni. En tiedä kuka se henkilö on, joka näin satuttaa läheisiäni. Mä oon saanu ton tytön viime päivien aikana itkemään ihan liian monta kertaa.

Vanhemmat soittelee, kullan vanhemmat soittelee. "Haetaanko me sut kotiin?" Kaikki on huolissaan ja yrittää herätellä mua takas elämään. Mutta kun mun mielestä mä elän jo, surkeeta elämää mutta parempaa kun osastolla. Jos mä meen sinne, saan heittää taas puoli vuotta elämästäni menemään. Mutta ehkä mä en menetä mitään. En vaan tiedä mikä enää auttais.

(Ja oli muuten hyvää bolognese-kastiketta.)