When I Get Where I'm Going

Kuntoutusosastoa ei ole eikä tule. Sain maanantaina soiton hoitajaltani, joka kertoi, että Aurorassa minua ei oteta osastolle. En siis ole jonossa. Tuli aika puskista, sillä olin jo alkanut odottaa, että pääsen osastolle lepäämään ja nostamaan painoa. Verkostopalaverin suunnitelmat menivät ainakin ihan pipariksi ja nyt koen olevani taas tyhjän päällä.

Käyn kerran viikossa syömishäiriöpolilla ja siinä se. Pystyn kyllä puhumaan avoimesti tekemisistäni ja ongelmistani, mutta kaipaisin ehkä muutakin apua. Se, että hoitaja käy silloin tällöin kanssani syömässä ei ratkaise sitä tosiasiaa, että olen kaikki päivät yksin ajatusteni armoilla. Jossain välissä vain alkaa ahdistaa niin paljon, että sorrun oksentamaan, viiltämään tai syömään lääkkeitä jotka eivät minulle kuulu. Käyttäydyn itsetuhoisesti, mutten pysty tätä itse lopettamaan. Tuntuu, etten hallitse enää itseäni.

Ateriasuunnitelman kanssa ei suju, mutta se ei kai haittaa niin kauan kuin paino pysyy. Nyt vain kun osastopaikkaa ei tule, pitäisi kai itse alkaa myös nostaa painoa. Ei houkuttelisi yhtään, muttei ajatus mahdottomaltakaan tunnu.

Melkein kymmenen kiloa kevyempänä näin itseni lihavana, mutta nyt olen silloin tällöin tujottanut peilistä luisevaa kroppaa. Tiedän siis olevani hirveän näköinen ja tarvitsevani lisää kiloja, vaikka sitä on vaikea uskoa sillä olen joskus ollut paljon huonommassakin kunnossa. Pelkään, että näen itseni jotenkin hoikempana kuin olen ja että painonnousulle ei oikeastaan olisikaan tarvetta. Vaikka painoindeksit ja muut puhuvat puolestaan, en tiedä voinko luottaa niihinkään.

(Ja jos joku haluu kirjottaa kansalaisaloitteen tasa-arvoisen aviliittolain puolesta niin good good.)