Midnight Thoughts

Mä oon viime viikkoina miettiny mitä kaikkea mä oonkaan kevään aikana kuunnellut ja mihin uskonut. Miks mulla menee nyt paremmin ilman tota ihmistä ja kuinka se edelleen - varmaan huomaamattaan - satuttaa, saa mut voimaan huonommin.

Kun toiselta on mennyt usko mun parantumiseen, kun tätä sairastamista on jatkunut jo niin monta vuotta, että on alettu puhua kroonistumisesta. Ei, se ei tsemppaa yhtään. Mä aloin itekin pikkuhiljaa vaipua siihen ajatukseen, että tästä ei tule mitään, että mä tosiaan olen anorektikko koko loppuelämäni. Jos koin edistyneeni jossain, se lytättiin, joten vaivuin taas samaan vanhaan turtuneisuuteen. Mulle sanottiin, etten mä pysty mihinkään: en elämään, parisuhteeseen, matkustamiseen, hauskanpitoon tai juhlimiseen, joten mä en ees yrittänyt. Aluks kyllä, mutta sitten mä luovutin. Enkä mä kuunnellu enää muita, koska sä tunsit mut parhaiten. Eristäydyin omaan sairaaseen kuplaani ja tein oloni niin kurjaks kun mahdollista.

Nyt mä oon kuitenkin saanut ihan erilaisen kuvan maailmasta. Ei tän tarvitse olla jatkuvaa paskaa, mä voin tehdä asioita jo nyt! Ja vielä enemmän sitten kun oon paremmassa kunnossa. Saan kuulla kannustuksia entisen mitätöimisen sijaan kun uskallan ylittää rajani, ja se tekee mut iloiseksi. Jos joku sanoo, että minä pystyn tähän, haluan näyttää että olen myös sen arvoinen. Kun itseltäni menee usko, kun tulee päiviä jolloin näen pelkkää harmaata, sinä kuiskaat korvaani, että uskot minuun, että olen vahva. Ja sitä mä hoen mielessäni.

Mua raastaa tuottaa pettymyksiä, kun en pääsekään eteenpäin vaikka kuinka haluisin. Vaikka tää onkin mun oma taistelu ja mun pitäis tehä kaikki itseni vuoksi, on tässä vaiheessa vielä helpompaa parantua muiden takia. Joten mä yritän jatkaa.

PS. Menkat :-----O