2013/08/08

Nothing Is Enough

Kadun kun kirjotan aiheesta tänne, mutta antaa mennä nyt.

Oon saanu aina välillä teksteihini kommentteja: "Sulle mikään ruokamäärä ei oo liikaa" tai "voit rauhassa syödä niin paljon kun jaksat". Olisipa asia oikeastikin noin.

Viime aikoina on nimittäin taas buliminen vaihe kytkeytynyt päälle. En mä aina elä missään prinsessamaisessa anoreksiakuplassani, johon kuuluu pelkkää kurkkua ja vettä. Ei, mä voisin syödä koko jääkaapin tyhjäksi kerralla. Terapeutti kuitenkin lohdutteli, että jotkut parantuu bulimian kautta. Mutta mielessä kaihertaa pelko, entä jos tää jääkin päälle? Tunnen toisinaan, ettei mulla ole mitään kontrollia. Ja se on näiden vuosien jälkeen pahin mitä voi tapahtua.

Joku yö näin unta, että mulla oli kaks suklaapatukkaa. Heräsin ja olin valmis ahmimaan oksentamaan ne. Se helpotus kun ei tarvinnutkaan nousta syömään niitä, vaan sain jatkaa uniani!

Ruokailut muiden kanssa sujuu, mutta itselleni en osaa asettaa rajoja. Pelkään syödä, koska en osaa lopettaa. (paitsi jos tiedän, etten pääse / kehtaa mennä oksentamaan) Kun muita ei ole kotona, ei tähän ole mitään estettä. Päätän syödä leivän, hups, se kääntyy viideksi. Yhestä suklaapalasta tuli kaksi levyllistä. Eihän tällaisia määriä voi pitää sisällä? Huomaan, että peli on menetetty, joten ajatukset kääntyy siihen miksi en söisi vielä lisää..

Joku neuvoo, että älä marssi kauppaan ostamaan niitä saatanan mättöjä. Mutta kun mulla ei ole tahdonlujuutta siihen! Kassalla mua hävettää, ihan varmasti joku näkee mun läpi.

Onneks tää ei oo jokapäiväistä, mutta h*lvetin kuluttavaa silti. Itseviha, pettymyksen tunne. En mä tällä tavalla halunnu painoa nostaa, vaan nauttimalla hyvästä ruoasta. Miksi aikoinani olin niin tyhmä, että opettelin oksentamaan?! Nyt se kääntyy mua vastaan "syö vaan kun voit kuitenkin hankkiutua siitä eroon".

Mikä teitä on auttanut pääsemään eroon ahmimiskohtauksista? Ateriasuunnitelma ja täsmäsyöminen, tuntuu että ne on yhtä tyhjän kanssa kun keho huutaa lisää ravintoa vaikka söisi kuinka :(

32 kommenttia:

  1. Hei viis palaa leipää ei tosiaan oo mitään ahmimista...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oon mä kokonaisen paahtoleipäpussinki kerralla vetäny... -_- En haluu julkasta tänne mitään määriä, mutta tiedän kyllä mitä ahmiminen pahimmillaan on. En oo ikinä vetäny päivän kestävii sessioita, mut ei silti puhuta parista leipäpalasta.

      Poista
  2. ex-syömishäiriöinen8.8.2013 klo 17.52.00

    Et varmaan halua kuulla tätä, mutta mua auttoi pääsemään ahmimisesta vain ja ainoastaan aika. Tai siis tarkemmin sanottuna se, että söin tarpeeksi ja lakkasin kompensoimasta syömisiäni oksentamalla. Ja kyllä siihen opetteluun meni kauan (tarkemmin sanottuna yli 3 vuotta), mutta se kannatti.

    Tuo, että pitkän nälkiintymisen jälkeen tekee mieli syödä jääkaappi tyhjäksi on ihan normaalia. Ongelma ei ole se, että söisit liikaa (vaikka sen pari levyä suklaata), vaan se, että menet oksentamaan kehosi kipeästi kaipaaman ravinnon pois. Jos vaan antaisit mennä, syömishimo tasoittuisi aikanaan ja kroppa etsiytyisi sulle sopivaan painoon. Itseään tarpeeksi ravitsevan, ei nälkiintyneen ihmisen ei tee mieli ahmia. Tiedän kokemuksesta (nimim. anoreksiaa ja bulimiaa kymmenisen vuotta menneisyydessä).

    Yritä käsitellä näitä asioita hoidossa. Tsemppiä muru!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Komppaan!! Mullakin oli tuo vaihe, kun söin ja söin ja söin, mut on lohdullista huomaa et se menee ohi kun ei ala kompensoida syömiään ruokiaan millään tasolla. Tsemii!!

      Poista
  3. itellä on aikalailla sama tilanne.. mutta kannattaa yrittää vaan pysytellä suunnitelmassa ja keksiä paljon tekemistä kun tekee mieli ahmia+oksentaa.. esim. mennä vaikka kävelylle tai yrittää tavata kavereita. tsemppiä, koita päästä oksentelusta eroon se ei tee hyvää sinulle <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Yritänkin, unirytminkin oon sovittanu niin että jää mahd. vähän yksinäisiä tunteja :D Mut väkisin jää johonki väliin pari tuntia aikaa, ei vaan jaksa pyöriä kaupungilla tai koiran kanssa ulkona koko päivää.

      Poista
  4. Moni on varmasti kokenut samanlaista itseinhoa ja pelkoakin oksentelustaan, et taatusti ole ainoa. Uskonkin, että saat läheisiltäsi ja hoitotiimiltä, sekä lukijoiltasi kannustusta ja tukea syömisiin ja sen hallintaan. Osastolla asiaan olisi helpompi ulkopuolisten puuttua, mutta nyt sinusta varmaan tuntuu, että olet omillasi, näin ei kuitenkaan tarvitse olla. Paranemisvaiheessa tosiaan ruoan tarve on mieletön, sitä ei uskoisi, mutta näinhän se on. Puhu asiasta rohkeasti, niin saat tarvittavaa tukea. Jospa buliminen vaihe olisikn vain vaihe tiellä kohti parantumista. Tsemppiä kovasti, minä uskon sinuun! <3

    VastaaPoista
  5. tuo buliminen vaihe helpottaa monilla kun paino normalisoituu. sunkin tapauksessa voisi hyvinkin käydä niin sillä oot ollut aliravittu hyvin pitkään, jonka vuoksi sun keho huutaa sitä ruokaa. siis todellakin jopa pussillisen leipää kerralla. tiedän kokemuksesta ettei se tunnu tietenkään yhtään hyvältä, mutta uskon ihan oikeasti asian muuttuvan kunhan kroppasi saisi energiavarastojaan takaisin :) tsemppihalit noora<3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Normaalipaino onkin tavoitteena. On vaan jääny päähän se, kun polilla joskus sanottiin, että ne kertoo kyllä sitten kun ollaan normipainon alarajoilla tai jos paino nousee liian nopeasti! Joten mä ajattelen, että sen pitää nousta hillitysti. Sitäpä oiski kiva kuunnella hoitohenkilökunnalta, että rajota tyttö syömisiäsi.

      Poista
  6. mulla on IHAN sama juttu tällä hetkellä! Muitten seurassa syöminen menee ihan hyvin enkä oksenna mutta yksin se sit lähtee käsistä ja vedän kaikkee mahollist ja sit oksennan/tai oon välillä oksentamatta tai sitten oon kokonaan syömättä, mitkä on ne pahimmat vaihtoehdot kehon kannalta... ja tä on ihan hirvee tilanne enkä itekää tiä miten saan loppumaan. Kai se säännöllinen ja riittävä syöminen on se keino ettei tule ahmimista. Mutta ei vaan oo niin yskinkertasta. Ja joka kerta mää päätän että "Nyt tä oli viiminen kerta" ja hups hetken päästä jatkan samalla lailla.

    Ja se oksentaminen tosiaan vaikuttaa siihen että sen jälkeenkin tekee mieli ahmia. Se on vaan kehon tapa viestittää että "nyt sitä ruokaa tänne, keinolla millä hyvänsä" Ja kun sun keho on vieläkin todella aliravittu niin se on ihan sitä että sun keho huutaa sitä energiaa. Se ei helpota muutakun syömällä! Ja sun painon pitäis nousta muutenkin joten et voi edes syödä liikaa sun kehon tarpeisiin nähden!

    Mutta mä uskon että molemmilla tä vaihe menee ohi :) pitää vaan opetella se normaalisyöminen yksinäänkin.

    Tsemppiä <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oksentamisen jälkeen ajattelen usein, että kroppa ei saanut taaskaan sen tarvitsemia kaloreita, joten yritän syödä jotain pientä ettei kohta ois taas nälkä. Löydän itseni pian uudestaan halailemasta pönttöä kun meni taas överiks, missä kohtuus? Kokonaan syömättä oleminen on edelleen helppoa, mutta kun silläkään ei pääse mihinkään!

      Poista
  7. Voi tiedän tunteen, itsekin kamppailen saman asian kanssa..

    VastaaPoista
  8. Kun menet kauppaan, ota vain tietty määrä rahaa mukaan. Osta vain se mitä syöt sinä päivänä. Älä mitään ylimääräistä. Käyt vaikka ennen jokaista ruokailua kaupassa jos se siitä on kiinni. Kunhan siellä kotona ei ole mitään mitä napostella. Koska siitä se aina lähtee.

    Itse elin läpi saman kierteen, en voinnut pitää edes voita kotona kun loppujen lopuksi söin senkin. Olin tosi huono noudattamaan itsekin tuota antamaani kauppaneuvoa, mutta kyllä se lopulta helpotti. Se on esim. keskellä yötä paha käydä popsimaan jos ei yksinkertaisesti ole mitään mitä syödä..

    En oikein muuta osaa neuvoa.. Olen päässyt ongelmasta suurimmaksi osin eroon. Enää ahmin ainoastaan yksin ollessa, väsyneenä, unilääkkeiden alkaessa vaikuttaa. Eli jotenkin sielä pahimmasta kierteestä tuli uitua pois.

    Jos minä olen lähes karistanut tuon kauheuden, niin sinäkin pystyt siihen - olet vahvin <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Rahan säännöstelyä oon kokeillu huonolla tuloksella, enkä kehtaa käydä kaupassa niin usein. On ihan hirveetä jos mut opitaan tunnistamaan (ostan ruokaa = oon possu) Ja syön porukoiden ruoat jos en käy ite kaupassa ja sit siskot valittaa. Enkä halua syödä vanhempien rahoja.

      Poista
  9. Mulla oli ihan sama vaihe päällä, mut osastohoito keskeytti sen. Sun pitää päättää et nyt riitti ja lähet osastolle, vaikka kuinka pahaa tekis.

    tsemppiä<3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Osasto katkasee sen tasan niin pitkäks aikaa kun oon siellä. Kotona lähtee taas sirkus pyörimään

      Poista
  10. Painon normalisointi auttoi. Oot ollut niin kauan aliravittu, joten ei tosiaan oo ihme että ahmit. Mitäpä jos et joskus oksentaiskaan ulos? Ei se vatsalaukku (ilman oksentamista) nyt älyttömiä kasoja vedä.

    VastaaPoista
  11. Laihdutin pari vuotta sitten rajusti, ylipainosta normaalipainoiseksi, mutta siinä loppuvaiheilla se meni siihen, etten uskaltanut enää syödä oikeen mitään, ajattelin kaiken vaan lihottavan ja lenkillä piti ravata. Söin pari kertaa päivässä ja sehän johti ahmimiskohtauksiin, kaivoin kaikki keittiön kaapit ja koko ajan piti saada jotain lisää, sen jälkeen tuli katumus, ihan hirveä olo. Yritin monesti oksentaa, luin netistä eri keinoja, mutten vaan saanut tavaraa ulos. Nyt tajuan miten hyvä juttu se oli, mutta ahmimiset jatkui silti, ne tunteet oli kamalia. Ajan kanssa se meni ohi, ei tuo vaihe kestänyt muutamaa kuukautta kauempaa, jotenkin siinä ruokailut palaili pikkuhiljaa normaaliin kun pääsi taas kesän jälkeen arkeen ja rytmiin. Vieläkin kamppailen ruuan kanssa jonkun verran, en tiedä palautuuko ajattelutapa sen suhteen koskaan täysin 'normaaliksi', mutta toivossa on hyvä elää. Älä stressaa liikaa, koita saada vaikka jotain ihan muuta tekemistä tai jotain uusia harrastuksia jos voimat riittävät (: tsemppiä!

    VastaaPoista
  12. Oon kirjottanu tästä asiasta tuhat kertaa blogiini, käy kurkkaamassa? :) Löytyy tagilla syömishäiriö. Ite oon eläny siis ankaran mättövaiheen läpi parantuessani, ja sanon samaa kun muutkin; se valitettavasti kuuluu asiaan ja lopuu aikanaan. Hillittömään nälkään ei auta muu kun syödä se nälkä pois. Ja uskon, että juuri se kompensointi on avain siihen, vaihtuuko anoreksia bulimiaksi. Jos aina sortuu kompensoimaan, nälän ja mättämisen kierre on valmis. Kun syö ja kestää seuraukset, nälkä asettuu aikanaan. Ja ikävä kyllä, se voi johtaa siihen, että paino nousee nopeasti. Mutta se on ihan sama vitkutteleeko sitä painonnostoa kuukausitolkulla, kun pakko se on kuitenkin nostaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ainiin ja piti sanoa, että mulle ravitsemusterapeutti sanoi ihan viisaasti tästä asiasta. Ihmettelin, miksi syön, vaikka varsinainen vatsassa kurniva nälkä sammui jo ajat sitten. Miksi tekee vain mieli syödä? Hän sanoi, että syömiseen nautintona liittyy myös tunnetarpeita, se ei suinkaan ole vain keino selvitä hengissä. Kun torjuu syömiseen liittyvät tunnetarpeet pitkään, onko se ihmekään että rakastuu makuihin uudestaan kun vihdoin antaa itselleen niihin luvan?

      Poista
    2. Käyn lukemassa kun pääsen mummolasta kotiin koneelle :)

      Poista
  13. Minäkin olen kuullut tuon, mistä terapeuttisikin mainitsi, että moni paranee anoreksiasta bulimian kautta... Eli toivotaan, että buliminen oireilusi olisi vain hetkellinen vaihe kohti lopullista paranemistasi. Ja todellakin vain hetkellinen, sillä oksentaminen tekee niin paljon hallaa keholle. Haluaisin kuitenkin rohkaista Sinua olla oksentamatta mahdollisimman pian (ihan varmasti helpommin sanottu kuin tehty), sillä uskon, että yllä olevat kommentit, jotka kehottavat olemaan kompensoimatta loputtomalta tuntuvaa nälkää ja pitämään ruoan sisällä, ovat oikeassa. Että kun kroppa saa kaiken sen ravinnon minkä tarvitsee niin tilanne kyllä rauhoittuu ajan myötä. En oikein muuta osaa sanoa, itselläni kun ei ole kokemusta bulimiasta eikä oksentelusta.

    Ihan mielettömästi tsemppiä, Nooraseni! <3

    VastaaPoista
  14. Samat asiat läpi käyty, eniten auttoi aika ja se että pysyttelin mahdollisimman paljon muiden ihmisten lähettyvillä jolloin ahmimista oli vaikeampi salailla ja tätä kautta oireet alkoivat hellittää pikkuhiljaa. Tähän tosin meni ainakin puoli vuotta, mutta nyt olen kuivilla ahmimisesta ja olo on todella hyvä! Voimia paljon <3

    VastaaPoista
  15. Omasta kokemuksesta voin sanoa et bulimiseen käyttäytymiseen auttaa se, kun tekee elämästä kokonaisuudessaan mahdollisimman mielekästä. Elää elämää jollaista haluaisi elää ideaalitapauksessa. Opettelee tuntemaan itsensä ja ahdistuksentäyteiset vaaratilanteet jo etukäteen, jolloin voi ennakoida ja suunnitella mitä tekisikin toisin järkevästi. Itse syömistilanteita pyrkii stressaamaan mahdollisimman vähän ja kun ne tulevat, päättää etukäteen mitä syö sen mukaan kuin tietää olevan oikeasti terveellistä keholle. Tietoa ravitsemuksesta on aivan varmasti sen verran. Lisäksi ennen syömistä päättää mitä tekee seuraavaksi, jotain sellaista mitä todella haluaa tehdä ja mitä suorastaan odottaa innolla. Se edesauttaa sitä, ettei pilaa fiilistä bulimisella käyttäytymisellä. And life goes on. Pian siitä tulee tiedostamaton tapa ja käyttäytymismalli. Tiedä vaikka kokisi todellisen yllätysparantumisen sh:sta kuin taikaiskusta - onhan se mahdollista, usko pois!:D

    Tässä oli mun vinkkejä, toivottavasti nappasi eikä ärsyttänyt, ihan hyvää tarkoitin...:)

    VastaaPoista
  16. Lueppas tämä ; - http://sille-joka-on-kaunis.blogspot.fi/2013/08/61-fyysisesti-terve.html

    VastaaPoista
  17. itse parantuessani annoin itselleni luvan vain syödä. ja joo. meni tosi överiks mut en pystyny lopettaa syömistä koska nälkä oli niin kova ja teki mieli kaikkea. siispä söin ja ajattelin että tämä nyt on vain kehoni keino selviytyä aliravitsemuksesta tuli sit jossain kohtaa vähä kehno fiilis mut paranemaanhan mä olin lähteny nii ajattelin sen kuuluvan asiaan. ajallaan se ahmimis himo hellitti kun uskaltauduin hellittämään syömisen kieltämisestä. sä oot vahva ja pystyt voittamaan!

    VastaaPoista
  18. Lukaisin sun blogin pikaisesti läpeensä.
    Sieltä paistaa selvästi tuskaiset olotilasi läpi, mutta niin paistaa kyllä säälimätön itsekkyys, huomionhakuisuus ja "ei mitään halua edes parantua." C'moon, viiltelykuvia, lupauksia parantua, lupauksia olla tuottamatta läheisille tuskaa. Ja sitten kehtaat itkeä että emäntäsi heivasi sut? Ole sitten anorektikko, ihan vapaasti. Mutta älä hoe paranemisesta jos et sitä halua. Se on päätös, ei "halu."

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. meniks hermot? aika tsemppaava komentti. inhottavaa purkautuu ihmiselle joka on vihdoin pääsemäs jaloilleen.

      Poista
    2. Vapaasti saa kommentoida ja suoraan sanottuna itseii itseäkin ärsyttää oma touhu. Niin, ensiksi parantumiseen on halu ja vasta sen jälkeen tulee päätös. Ja myönnän, että pitkään ei ollut edes sitä halua. Nyt oon kuitenkin valmis taistelemaan elämän eteen ja tekemään töitä ainaisen pakoilun sijaan. Uskokoon ken tahtoo.

      Poista
  19. Mulla oli kans ahmimista. Kierre katkesi, kun jouduin/pääsin osastolle. Osastohoidossa mua ei tuolloin motivoinut mikään muu kuin se että saisin ahmimisen katkaistua. En osaa/pysty oksentamaan, joten se teki ahmimisesta aivan hirveää, mutta oli tottakai hyvä asia. Aloin osastolla syömään isompia annoksia, säännöllisesti, ateriasuunnitelmani mukaan. Kotiuduttua jatkoin aivan samalla kaavalla kuin osastolla. Osaston rytmi syömisissä, nukkumisissa jne. toi mulle turvaa myös kotiin. Ahmin viimeksi kolme kuukautta sitten. Painoa tuli aluksi muutamia kiloja (ahmimisaikana eniten ja kun aloin syömään normaalisti paino tipahti vähän), mutta painonnousu on nyt pysähtynyt/hidastunut.

    Tilanteesi on tietenkin erilainen koska oksennat. Jos olisin pystynyt oksentamaan, en ehkä minäkään olisi halunnut osastolle. En tiedä onko kommentistani mitään apua sulle, mutta kommentoin nyt näköjään kumminkin...


    En ole parantunut, mutta ahmimista ei enää ole. Mulle ahmiminen ja jatkuva taistelu sitä vastaan, oli niin hirveää, että "alistuin" tavalliselle, normaalille, syömiselle sekä osastolle, silläkin riskillä että lihon. Säännöllinen syöminen ja tarpeeksi syöminen siis vei multa tarpeen ahmia. Kun oli lupa syödä. Ruuan jälkeen pystyi ajattelemaan, että kolmen tunnin kuluttua saan taas syödä. Se rauhoitti sekä ruokaa huutavaa kehoa, että mieltäni. Ja olo tasaantui.

    Ahmiminen on pelottavaa. Ajattelin että se ei ikinä lopu, lihon ja lihon ja lihon. Enkä tiedä olisiko se mulla loppunutkaan, jos en olisi päässyt osastolle "katkasuun". Olisin ehkä 10 kiloa lihavampi ilman osastoa. Nyt olen vain muutaman kilon lihavampi ja pääni, mieleni, on saanut aikaa tottua uuteen painoon. Paino ei nouse räjähtäen.

    Kirjoitinpa pitkästi. Ja kun tilanteemme ei ole ihan sama, kun oksennat. Miettisin kyllä osastoa, jos sulla sellainen mahdollisuus on. Toivon sulle oikein paljon voimia ja kestämistä, toivon että löydät oman tiesi taisetella vapaaksi. Yksilöitä ollaan eikä kaikki parane samalla kaavalla, enkä itsekään ole parantunut. Mutta tilanteeni on. Olen taas osastolla, mutta en enää syömisteni takia. Nyt saan apua ehkä niihin asioihin jotka ovat syvemmällä, jotka aiheuttavat tällaista oireilua.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tätä on ollut ennenkin ja olen aina hakeutunutkin osastolle kun tuntuu, että ahmimis-oksentamis-kierteestä ei pääse yksin irti. Ja osastolle mennessäni olen sitoutunut nostamaan painoa vähintään kilon viikossa. Ei noi jaksot kuitenkaan oo auttanut, sama meininki jatkuu kun kotiutetaan. Oksentamisesta on tullut liian helppoa..

      Poista