2013/10/30

Slowly Dying Inside

Oon ollu mummilla ja ukilla muutaman päivän yrittämässä saada syömisiä taas kuntoon. Leppoisasti menny eläkeläisten kanssa kera hyvän kirjan. Valituksia tuli taas lävistyksistä, kuulemma otan ne pois sitten kun olen terve; masennuksen merkki.

Pää täyttyy ajatuksista. Aivan järkyttävä huonommuuden tunne iskee kun syö normaalisti. Mä en ansaitse mitään, en ketään ja oon varma et mut on luotu tänne vaan tuhoomaan toisten elämiä. En osaa muuta kun satuttaa, oon äärimmäisen itsekäs ja kaikilla olisi oikeasti paljon parempi ilman mua. Ne jotka on eri mieltä ei tunne mua.

Yöllä kun en saa unta (kello tulee kohta neljä aamuyöllä, kirjoitan päässäni pyöriviä ajatuksia kännykkään, koska en keksi muutakaan) huomaan vertailevani itsemurhatapoja. Pelkään enemmän elämistä kuin kuolemaa. En silti hyppää katolta. Säikähdän vain syötyäni, että nyt olen taas askeleen kauempana haudasta. Päätin jo yläasteella, että kuolen nuorena, ei siis väliä aiheutanko itselleni pysyviä vaurioita. Tavallaan mä oon antanu itselleni luvan viedä tän loppuun asti. (Alkaa mennä pelottavaks..) Jospa sitä yrittäis taas hetken nukkua, väsyneenä kun vaan angstittaa.

// edit aamulla.
Näin unta, että lempibändini Haloo Helsinki! teki ilmaiskeikan Kampin kauppakeskuksessa. Juoksin portaissa ja lopulta kun Ei Eerika pääse taivaaseen soi, päätin hypätä viidennestä kerroksesta. Heräsin. Ahdistus seuraa uniin, se on aina pahimmillaan illalla.

Huomenna pääsee onneksi terapiaan käsittelemään asioita. Kyllä siitä on apua, vaikkei mitään näkyvää muutosta ehkä olisi tapahtunutkaan. Pikkuhiljaa.

Paino + 1,7kg. Jumalauta.

28 kommenttia:

  1. kun näin sut sillon yöllä mäkissä ni oikeesti säikähin iha hirveesti :( vaikka sillon osastolla voit psyykkisesti tosi huonosti niin jopa sillon näytit terveemmältä kun nyt..

    voi kulta tiedän kuinka vaikeeta on olla yksin ja silti yrittää pysyä elossa. mutta usko mua kun nyt jaksat vielä vähän niin tulee vielä päivä kun kiität itseäs että oot jaksanut yrittää ja painaa eteenpäin sillonkin kun on tuntunut siltä että mikään ei enää voi korjata sitä omaa tilannetta.

    Mä olin varma viime jouluna osastolle joutuessani että mä kuolisin. Halusin kuolla. Mutta kun mulle sanottiin, että "et sä tosta selviä enää" niin (taas kerran) se mun itsepäinen puoli heräsi ja päätin näyttää kaikille että mäpä muuten teen sen mihin te luulette että mä en pysty. Ja nyt kymmenen kiloa painavempana katon jotain vanhoja kuvia ja mietin että mitä vittua mun päässä on oikeen liikkunut.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tiesin ne korkkarit jalkaan laittaessani, että samalla voisin lyödä leimalla diagnoosikoodin otsaani. Mutta kun eräs meni kaatamaan bisset converseihini.. Paino on suunnilleen samoissa lukemissa kuin osastolta lähtiessäni, nyt kai pari kiloa vähemmän. En mä aio kuolla, kärsin tän ***** tien pinnalle.

      Poista
  2. Noora!!!!!!! herää herranjumalauta...... vittu mä oon nii vihanen anoreksialle!!!! oo kiltti ja mee hoitoon.. :"((( rakas.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä oon nii vihanen itselleni, kun en pääse tästä eroon :<

      Poista
    2. menisit osastolle, joohan?? :( vaikka olis kuinka mones kerta, mutta siellä auttavat.

      Poista
    3. Polillahan ne on sitä mieltä, että mulla menee paremmin kuin koskaan, koska jalkautuvan kanssa sujuu niin hyvin. Jos painoa tulee ahmimis-oksentamis-rumban takia, hyvä koska kiloja! Jos se laskee, niin ei hätää, se on vielä enemmän kuin kesällä.

      Poista
    4. pystytkö kertomaan jalkautuvalle rehellisesti kaikesta? toivon!

      Poista
    5. En pysty, kaunistelen aina vähän totuutta. Mut on joskus heitetty sh-polilta, koska puhuin liian suoraan. Jos hoidon ei nähdä auttavan, se on bye bye, enkä todellakaan näe terveyskeskukseen siirtymisen auttavan millään tavalla :<

      Poista
  3. Älä anna anoreksian tappaa sua :'( Oot tärkeä ihminen <3

    VastaaPoista
  4. Jaa-a. Sanotaan nyt sitten etten tunne Sinua: minulla näet EI olisi parempi olla ilman Sinua. Välitän Sinusta. Ihan hirveästi. Vaikken nyt sitten oman tiukan määritelmäsi mukaan tunnekaan Sinua.

    Muutama kysymys:
    * Pystytkö terapiassa puhumaan tasan yllä olevin sanoin tunteistasi; iltojen/öiden ahdistavimmista hetkistä?
    * Pystytkö puhumaan kenenkään muun kanssa näistä ajatuksistasi (esim. poikaystäväsi kanssa)?
    * Saisitko/Pystyisitkö oleilla isovanhempiesi luona vähän pidempäänkin kuin vain muutaman päivän? (Heistä kun tuntuu olevan Sinulle tällä hetkellä akuuteinta apua, vaikka sielläkin illat/yöt ovat vaikeita.)

    Ethän, Kulta, luovuta? Olet oikeasti tärkeä, monelle meistä.
    <3<3<3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos <3 Olit osastollakin ainoa, jolle pystyin puhumaan ja ikäerosta huolimatta ajatukset oli niin samanlaiset. Aina välillä toivon törmääväni suhun vaikka kaupungilla ;)
      Terapiassa pystyn puhumaan, luin kännykästäkin muutaman kirjoittamani tekstin. Tänäänkin oli kauheaa tajuta, kuinka kauan oon mitätöiny itseäni jo ennen sh:ta, kuinka paljon töitä mun on tehtävä alkaakseni arvostaa itseäni. Seuraava aika varattiin jo tiistaille. Poikaystävällekin pystyn puhumaan, vaikka ajattelenkin koko ajan, että mun murheet on maailman tyhmimpiä ja liioteltuja. Enkä osaa ku valittaa, oon varmaan ihan kamalaa seuraa.
      Isovanhemmille lupasin mennä pian uudestaan askartelemaan joulukortteja. Pitää vain sopia vierailu tarpeeksi ajoissa, jotta saa hoitojutut ajoitettua sen mukaan. Tälläkin kertaa olisin voinut olla pidempään, mutta kun terapia oli sovittu torstaille, en viitsinyt sitä siirtää.

      Poista
  5. Oot hurjan ihana ja tosi tärkeä monelle ihmiselle etkä saa satuttaa itteäs noin!! :---( Toi kuva susta on aika karmiva (anteeksi sanavalinta..) sillä näytät todellatodella huonokuntoiselta ja aivan liian laihalta. Pelottaa sun puolesta.
    Nyt koitat saada taas sen paranemisfiiliksen kaivettua jostain niin sitten pääset taas jatkamaan eteenpäin! Hurjasti tsemppiä ja voimia<3

    pinja

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Saa sanoo suoraan, huomaan sen jollain järjentasolla itsekin.
      Yritän, vaikka tällä hetkellä kotoa poistuminenkin tuntuu mahdottomuudelta :( Koska kaikkea kivaa (lentokoneiluakin!) tiedossa ja hirveesti ohjelmaa.

      Poista
    2. Hyvä että itekkin huomaat ettet näytä enää läheskään terveeltä :---( Tulee kauheen surullinen olo sun takia.. Ansaitsisit niiin paljon parempaa ja vaikkei osastolla kauheesti juteltukaan nii silti jollain tavalla koin kauheeta sympatiaa sua kohtaan kun näin miten kärsit ja kuinka paha olo sulla oli..

      Voimia pikkuinen, sä voitat tän taistelun varmasti!!! <3

      Poista
  6. Miten sun poikaystävä uskaltaa koskea suhun, kun oot noin laiha, eikö sitä pelota että menet rikki? Koska siltä sä näytät, että voit särkyä minä hetkenä hyvänsä. Tää ei ole sun hallinnassa vaikka kuvittelet niin. Minä tahansa hetkenä sun sydän voi pettää. Haluatko sä oikeasti kuolla? Vaikutat ihanalta ihmiseltä, sulla olis niin paljon annettavaa ja nähtävää, jos vaan nyt alkaisit parantua ja myöntäisit sen tosiasian itsellesi, ettet pärjää yksin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En tiedä tasan tarkkaan mitä se ajattelee, mutta itseni koen vastenmielisenä näin luisevana. Heti kommentin luettuani alkoi päässä huutaa, että "olen mä ollut huonommassakin kunnossa", mutta kun ei se paino määritä sitä kuinka sairas on. Oon taas niin kujalla, etten uskalla ottaa askelta mihinkään suuntaan. Pitäis vaan päättää, mutta kun mieli vaihtuu monta kertaa päivässä.

      Poista
  7. mikä sun nick galtsussa on?:)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. NOW, vaikken oo pitkään aikaan päivittäny...

      Poista
  8. ;ps. millasissa väleissä ootte ankun kans täl hetkellä? (se galtsunickiä kysellyt)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei olla nähty piiitkään aikaan, vaikka yhteinen kämppä on vieläkin. Välillä ollaan jotain viesteilty, joten hyvissä väleissä ollaan. Surullista sinänsä, että menetin Ankun puolelta tulleet ystävät eron myötä :/

      Poista
  9. Pelottavaa luettavaa nuo yölliset tekstit. Toivon, ja uskon, että sisimmässäsi ymmärrät, kuinka tärkeä olet läheisillesi. Olen monesti itsekin ajatellut samaa, että muilla olisi niin paljon parempi elämä ilman minua. Jokin on kuitenkin aina saanut pääni kääntymään ja puhuminen ihmisille auttaa. Toivottavasti pystyt puhumaan tunteistasi terapiassa ja pääsisit eroon itemurha-ajatuksista. Välillä tuntuu varmasti siltä, että olisi keskellä suota, jolla jokainen askel upottaa. Mutta takaan, että pitkospuut löytyvät, olethan vain kärsivällinen ja yrität parhaasi. Isovanhempasikin toivovat parastasi.
    Häntä pystyyn ja taistoon, sinä pystyt siihen! <3 Ja Andrean sanoin, ethän luovuta, ethän.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olihan isovanhemmat hieman pettyneitä kun tulin yhtä ruipelona kuin viimeksikin. Niillä kun syön niin paljon paremmin, se herättää toivoa ja kuitenkin Helsingissä menee taas huonommin. Mä lähden nyt etsimään pitkospuita keittiöstä..

      Poista
  10. voi sä olet niiiin pieni :( älä anna anoreksiamörön viedä sua pois <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oikeesti nyt on pakko sanoa ihan suoraan. Nää "voivoi sä oot niin pieni" -kommentit anorektikko saattaa ottaa jopa kehuna ja ne lyö lisää vettä myllyyn. Tollanen päähän taputtelu ei auta yhtikäs mitään. Anoreksia on sairaus, ei mikään ulkopuolinen "mörkö" joka potilasta ohjailee. Se on sairaus, josta parantuminen on kiinni paljolti siitä ottaako avun vastaan ja haluaako ihan oikeasti päästä siitä eroon. Nooran pitää päättää, haluaako se oikeasti. Välillä vaikuttaa siltä, toisinaan taas ei. Se että säikähdät joka kerta kun painoa tulee vähänkin lisää ja alat pudottaa sitä kauhuissas, saa sut vaan sahaamaan loputtomasti edestakas. Sitäkö sä haluat sun loppuelämän (joka tolla menon lyhyeks jää) olevan?

      Poista
    2. Totta, sh kääntää noi kehuiks, mutta en mä niitä sen enempää noteeraa. Vasta nyt olen alkanut ymmärtää, että kyse ei ole pelkästään siitä, että haluaisin olla laiha. Eläminen, tunteet, vastuu ja tuntematon pelottavat. Muutos tai toisaalta se, ettei mikään muutukaan.

      Poista
    3. toi "pieni" sana on muuten paha. mullekin aina hoettiin että "mitä Annele pikkunen, mitä pieni, voi voi pientä"......... mutta eräänä päivänä kaikki lopettivat sen sanan käytön. ja SE oli kriisi. koska se "pieni" oli iskostunut identiteetiksi, ja yhtäkkiä se otettiin pois. tätä käsittelen edelleen, vuosienkin jälkeen. mä suosittelisin jättämään pieni-sanan pois, kun anorektikoille puhutaan.

      Poista
    4. Vaikka olisi porukan vanhin, on silti aina se "pieni" tai "keiju" (mikä menee ehdottomasti aivan liiallisuuksiin, ei musta tuu satuhahmoa jos oon sairas!) Ja kyllä, se tuntuu äärettömän pahalta siinä vaiheessa kun tuo sana jätetään pois, kun "titteli" annetaan jollekin muulle.

      Poista