Life Ain't Fair And The World Is Mean

Mun viime viikko oli hieno, tai siis tää, tänäänhän on vasta sunnuntain. Oon ollu nii kiireinen, etten oo ehtiny ajatella. Ihanaa nähdä parhaita kavereita porukalla monen kuukaiden jälkeen, ollaan tunnettu ala-asteelta ja ne on oikeestaan ainoot ystävät jotka mulle on jäänyt sairastumisen jälkeen. Hetken tuntuu kuin kaikki ois kuin ennen, vaikka asutaankin nykyään eri paikkakunnilla. En oo ees tajunnu miten ikävä mulla on teitä, ootte ainoita joille pystyn puhuu. Ja mä haluun todellakin, että kerrotte mulle kun on vaikeeta. Mä haluan auttaa! Ei haittaa vaikka ois kuinka turhia murheita mihin aikaan vuorokaudesta tahansa, te ootte hienoimpii ihmisii mitä tiiän. Jos ahdistaa, soittakaa, mä kuuntelen vaikka keskellä yötä! Anteeks, että mä oon ollu niin monta vuotta vaan joku tunteeton kuori kuori, silti ootte yhä siinä ♥

Ellyy

Mut mun elämä muuten. Kun jostain löytyy tuntiki aikaa itselleen se menee oksentamiseen. Ja kun mä pidän sitä normaalina. Oon mä saanu vähennettyy, mutta helposti ahmin edelleen joka päivä. Mul on niin epäonnistunu olo anorektikkona, mä vaan odotan et tää menee itsekseen ohi kun saan lisää painoo. Mutku sitä painoo ei tuu tarpeeks nopeesti. Pelästyn kun vaaka näyttää pari kiloa enemmän ja kohta se on taas samassa alhaisessa lukemassa. Välillä mä uskon, että selviin. Elämään on tullut paljon hyvääkin (lähinnä Joonas), ilman sitä mä olisin jo kuollu.

Mä olin jossain välissä jo onnellinenkin, oltiin poikaystävän kanssa to-pe 23h Turku-Tukholma-risteilyllä ja se oli just sitä mitä tarvitsin tähän väliin. Hetken irtautuminen kaikesta, laivan buffetit (en tienny ees et mun vatsaan mahtuu niin paljon ruokaa), baari, hytti ja Haloo Helsinki! Eturivi taas, plektra, nimmarit, elämän miettimistä ja fiilistelyä. Myöhemmin käytävällä juttelua kitaristi-Leon kanssa. Lisää juomista, shoppailua ja ruokaa. Seuraava keikka on keskiviikkona, mut täl hetkel on tunne et mä en selvii sinne ees elossa, saati sitten Tavastian keikalle. Selviin kuitenki vaikken haluis, elämä on paskaa. Se ei ikinä muutu parempaan. Ei tulevaisuudessa mua mikään odota. Haluisin ehkä lääkäriks, ihmiskeho on niin mielenkiintoinen, muttei musta ole siihen, lukemiseen. Musta ei oo mihinkään. Jos ei tuu kymppii joka aineesta, oon ilman muuta paska. Voisin tappaa itteni vaikka heti, jos mun läheiset, etenki rakas, selviäis siitä ilman kyyneliä. Tiedän, että murtaisin niiden elämän, mutta loppujen lopuks kaikil ois varmaan kuitenki parempi ilman mua. Mullaki ois. Mua ei pelota kuolema, ainoostaan kipu mikä siihen mahdollisesti liittyy.

Jere ja Leo

Eikä mul oo ees kännykkää, etä mä voisin soittaa rakkaalle ja pyytää sitä hakemaan mut turvaan. Mä oon yksin. Niin yksin. En ees kuulu tähän perheeseen joka mulla on, sisko vihaa, faija ei ymmärrä ja mutsiltaki alkaa varmaan pikkuhiljaa mennä toivo. Vessat haisee oksennukselta, koska näin monen vuoden jälkeen mä en enää pysty lopettamaan. Mä toivon vaan, että tää ois ohi. Jos ois oma kämppä, noiden ei tarvis seurata tätä loputonta vammaamista.

Mä vaan pilaan läheisteni elämän epätietoisuudella mitä käy. Mä en haluu et joku joutuu viimeseks illal miettii miten Nooralla menee... Tarkistaa aamulla onks se elossa. Jos mä lopetan kaleoridien syömisen, tää on ehkä nopeemmin ohi.

Huomen onneks poli ja tiistaina terapia. Puhukaa mut järkiini. Miks en vaan voi oonistuu?