Give Me A Moment

Texxtiä syntyy kun ankeuttaa, kyl mul oikeesti hyviiki päivii on!

Mä en jaksais mitään. Istuin aamupalan jälkeen tunnin pimeässä huoneessa kuunnellen musiikkia kun mitään muuta ei pystynyt. Oon hirveen näkönen, koska itkin ja valvoin kahteen asti yöllä ja nyt silmät on turvoksissa. En mä kyllä muutenkaan saanut unta, ja kun pätkittäin sain, näin unta unettomuudesta. Seitsemältä saatoin nousta keittämään teetä.

Päätin kävellä toimintaterapeutin tapaamiseen. Töölön läpi lumisateessa, samaa reittiä kuin vuosi sitten, samaa reittiä kuin reilut neljä vuotta sitten. Kävelin vahingossa punaisia päin. Enkä mä saanut mieltä rauhoittumaan, vielä polillakin katsoin maisemaa kyynelten läpi. Tapaamisen ajaksi sain kuitenkin keskityttyä annettuun tehtävään itsekseni. Takastulomatkalla en saanut bussissa hymyiltyä vanhukselle, vaikka yritin.

Tiedän tasan miksi itken, mutta se tuntuu väärältä. Voinko mä edelleen olla sitä mieltä? Onhan se kuitenkin aika iso asia, oon vaan kieltänyt ja paennut. Kauan. Mut nyt mä oon tässä ja kuuntelen itseäni, tai ainakin yritän. Ehkä ensimmäistä kertaa ikinä, vaikka mut on haukuttu itsekkääks monesti. Silti oon venyttänyt rajani äärimmilleen muiden takia, poistunut kauas mukavuusalueeltani. Jos joku pyytäisi minua kanssaan vesisateeseen odottamaan tunniksi bussia, lähtisin todennäköisesti pitämään seuraa. Mutta on myös päiviä kun ei pysty kohtaamaan ketään.

Potterit, always!
Alan pikkuhiljaa hyväksyy etten saa kirjettä Tylypahkaan :--(

 Tajuan nyt, että ois pitänyt silloin olla antamatta koko elämäänsä toisen onnen eteen. Luulin, että kaikki muuttuis paremmaksi, mutta olin yhä liian heikko. Ja maksan siitä kovaa hintaa. Yksi onnellinen loppu, melkein toinenkin.

Kaivoin kesän alussa kirjoittamani jäähyväiskirjeen vanhempien kaapista. Ihmettelen miks ne on säästäny sen ja pitäny multa piilossa. Luen sitä täysin tunteettomana. Jokin on muuttunut, mutta yhä on liikaa samaa. Ja enemmänkin. Tiettyjen ihmisten kanssa voi puhua vain tietyistä asioista ja välillä musta tuntuu että piilotan puolet itsestäni. Jonkun kanssa saatan nauraa oikeasti, keskittyä aivan muuhun. Illalla olen kuitenkin yksin ja tajuan kuinka tyhjä olen ilman jyrsijä-ystäviäni. Katson Karkin tyhjää häkkiä, törmään facebookissa sen upouuteen prinsessalinnaan. Välillä mietin mitä Leeville ja Romeolle kuuluu, mutta liian usein ajatukset eksyvät enkeleihin.

mun pieni uudessa kodissa viime maaliskuussa

 Musiikki saattaa tuoda esiin mielikuvan ja tunteen, jota en osaa määritellä, se on samaan aikaan ahdistava ja täynnä rakkautta, pelottava ja rauhallinen. Liian aikainen herätys peiton alla pimeässä aamussa.

Normaalista ruokailusta ei ole tietoakaan. Juon teetä litratolkulla, ahmin nälkään ja muuten vain. Välillä tankkaan nutreilla. Vaa'an numerot eivät liiku suuntaan eikä toiseen ja veriarvotkin ovat kunnossa päivittäisestä oksentamisesta huolimatta. Jaksoin nähdä kavereitakin viikonloppuna, käydä kahvilla ja syödä mozzarellatikkuja ahdistumatta. Kaikki on siis hyvin..?

Vanilla Frappé, Ciao! Caffe

En mä elä menneessä, mutta kaikkea ei voi sivuuttaa. Toistuvan masennuksen keskivaikea masunnusjakso lukee papereissa diagnoosina. Joten lopu vitun jakso ja anna mun nähdä syy jatkaa! Päivä kerrallaan, hetki kerrallaan. Lisää teetä ja uppoudun kirjojen fantasiamaailmaan.

"Girl,
Close your eyes for the one last time
Sleepless nights
From here to eternity"