2014/02/01

There's No Such Thing As Accidental Infidelity

Terveen on kauheen vaikee tajuta, miten joku voi pelätä ruokaa - itkeä sen takia. Oon useinki miettiny miten sitä kuvailis asiaan perehtymättömille. Kun ruokaan ei suhtaudu vain pakollisena polttoaineena.

Itselläni se oli pahimmillaan sitä, että näin kaikki ruoat kaloreina. Ja ne kalorit oli myrkkyä, joita mun keho ei voinut ottaa vastaan. Ne imeyty suoraan rasvaks mun ihon alle. Niitä pystyi poistamaan oksentamalla ja liikkumalla, keho oli pakko puhdistaa kaikesta mitä se ei tarvinnu. Kaikesta ylimääräisestä.

Mä pelkään edelleen, että "lihomalla" kadotan itseni, mun mieli hukkuu siihen pehmoisuuteen. Ja musta tulee joku muu kuin minä. Välillä mieluummin kuolisin kuin tulen näkemään tuon muodonmuutoksen. Viillän, jotta nään vuotavani yhä verta tän kaiken epäinhimillisyyden keskellä. Totean, että en mä vielä ole kuollut.

Kun eteen katetaan täysi lautanen, aivolaskuri kääntää ruoka-aineet kaloreiksi. Laskee, kuinka kauan on juostava annoksen kuluttamiseksi. Myrkyn poistamiseksi kehosta. Kuinka paljon ahdistusta on taas siedettävä, vaan sen takia että "sortui" syömään.
Miltä tuntuisi syödä lautasellinen rotanmyrkkyä, kun ympärillä ihmiset huutaa että ei se tapa? Kun itse uskoo että siihen kuolee, ei toisten sanomiset paljoa auta. Ja jos et myrkytä itseäsi vapaaehtoisesti, tappava aine valutetaan vatsaan nenämahaletkulla. Mulle on opetettu, että kuolen jos hyppään katolta. Ihan yhtä vankasti uskon siihen, että jotain pahaa tapahtuu kun syön.

Meiän koira karkas kerran ja mä olin varma, että se johtu siitä että mä olin syönyt ateriasuunnitelman mukaan! Pahoja asioita tapahtu jos sallin itselleni ruokaa. Järjellä ajatellen asiat ei liity toisiinsa mitenkään, mutta mieli ei olekaan niin yksinkertainen..

"Ota vastuuta aikuinen ihminen, yritä vähän!" - nää sanat ja kiristys ei auta tippaakaan. Ennemminkin syömishäiriöiselle on opetettava syöminen alusta asti uudestaan, näytettävä ja kerrottava että mitään pahaa ei tapahdu. Jollain tasolla ymmärtää, että itse on väärässä, mutta sairas puoli on aivan uskomattoman voimakas. Ja kun tuntee olevansa niin yksin tässä maailmassa, jossa jokaisen tarkoitus on vaan yrittää saada sut syömään. Eikä kukaan ymmärrä, että se on aivan helvetin pelottavaa! Tuntuu, ettei kukaan voi auttaa ulos siitä pimeästä luolasta mihin on eksynyt. Kaikki vaan painostaa, vaikka yrittää jo kaikkesta. "Ryhdistäydy, sullahan on kaikki hyvin!" Entä kun niitä hyviä asioita ei näe?

ei tähän käteen voi ottaa tatuointia vaikka haluisin,
se ei mahdu siihen!!!
Yksikään ateriasuunnitelman ateria ei ole vielä tappanut minua. Mutta entä jos seuraava onkin se kohtalokas ja näkymättömät rajat ylittyvät? Joskus ruokailut sujuu hyvin, mutta välillä tää ajatus putkahtaa mun päähän. En ansaitse, en voi ottaa sitä riskiä, mä lihon. Sairaalle on annettava omaa tilaa, mutta vain sen verran että pystyy pitämään sairautensa kurissa. Vastuuta pikkuhiljaa kun alkaa luottaa itseensä, eikä kaikkea kerrallaan.

Ei kyse oo pohjimmiltaan siitä miltä vartalo näyttää, kaikki ajatukset on vaan helppo keskittää siihen kun missään ei tunnu olevan järkeä. Vaa'an luvut saattaa määrittää minkälainen päivä on tulossa ja minkälainen sä oot ihmisenä. Toipumisvaiheessa kaikki tarvii jonkun vierelleen, kun vaaka kirkuu kuinka paska epäonnistuja sika sä oot. Sairas tarvii jonkun luotettavan kertomaan totuuden, vaikka 1000 kertaa päivässä, kunnes se menee perille. Jokainen on arvokas, eikä paino määritä sitä.

Oma ajatusmaailma täytyy kääntää nurin, eikä se onnistu ilman että joku kertoo mikä on oikein.

14 kommenttia:

  1. Tuttuja fiiliksiä.. :--( Mut mulle on nyt hoettu jo monesti et pitää miettiä et mikä on se pahin asia mitä voi käydä jos tekee jotain. Esim just syömisessä; mikä on se pahin asia mitä voi tapahtua jos syö vaikka mandariinin? Oikeestihan siinä ei tapahdu mitään pahaa vaan päinvastoin. Ymmärrän todella hyvin noi sun tunteet mut koita ens kerralla miettiä et mikä on se pahin mitä voi käydä jos teet jotain/et tee jotain.
    Se vois auttaa ja helpottaa koska kukaan ei kuole ruokaan eikä siitä oikeesti käy mitään pahaa :--)

    Pinja

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oon mä onneks päässy noista ajoista jo jonkin verran eteenpäin, harvoin hermoilen syödessäni, mutta annoksen kokoaminen ja sen sisällä pitäminen.. Mut niin, toi on totta :)

      Poista
    2. Sen takia mä käyn subissa ku aina tiiän et sieltä tulee se sama ruoka joka päivä ja mun ei tartte ite miettiä et mitä söisin..
      Iltaruuakskin syön aika samoja ruokia joka päivä nii niissäkään ei tuu mitään ikäviä yllätyksiä.

      Tsempit <3

      (ps tänään on se vertaistuki ryhmä viideltä)

      Pinja

      Poista
  2. Sinulla on tässä matkan varrella ollut paljon onnistuneitakin hetkiä ruokalautasen äärellä! Kun pelot, ahdistus ja epärealistiset ajatukset iskevät kimppuun, muistele näitä onnistuneita ruokahetkiä. Olet selvinnyt niistäkin hengissä. Ja selviät vastedeskin.

    Se on ihan totta, että sairauden edetessä kyse ei enää ole siitä miltä vartalo näyttää (jos on koskaan ollutkaan...). Riutunut vartalo ei ole kaunis. Sen tajuaa usein vasta sitten kun vartalo on jo terveemmässä kunnossa.

    Toivon, että saat pian sitä apua ja tukea ja varmistusta x 1000 sille, että kamppailu sairautta vastaan kannattaa! <3


    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Välillä hymyilenkin ruokailun jälkeen: se onnistui, mä onnistuin :D

      Poista
  3. ois siistii jos tekisit sellasen pidemmän tai moniosasen postauksen missä kertoisit sairauden puhkeemisesta ja kehittymisestä tähän päivään :3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En oikeastaan edelleenkään osaa sanoa millon tää alko, mutta voin yrittää :)

      Poista
  4. Sua on vaan niin usein kaikissa hoidoissa opetettu syömään, ilman tuloksia ;( Ehkä pidät liikaa ite kiinni sairaudesta? Mun mielestä aikuisen hoidossa on hyvä vedota myös siihen terveeseen järkeen, Moni anorektikko haluaa olla pikkutyttö, josta pidetään huolta. On ehkä hyväkin muistutella siitä, että aikuinen vastaa itse elämästään

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Anonyymi edellä vei sanat suustani. Mulla ns. sairauden akuutissa vaiheessa just sellainen lempeä hoito auttoi, mutta ei vienyt paljoa eteenpäin. Jos vaan päätä siliteltiin, ei se pitkälle kantanut, hetken vain. Myöhemmin huomasin myös, että järeät otteet ja sanat saivat mut tajuamaan. Mutta ei hoidossa.

      Saanko kysyä sulta, että mitä tapahtuisi, jos olisit normaalipainoinen?

      Poista
    2. En haluaisi puhua niistä ajoista, mutta viittasin tekstillä "juuri sairastuneisiin". Mun eka osastojakso nuorisopuolella oli pelkkää kiristystä ja rangaistuksia, rikottuja lupauksia ja yksinäisyyttä. Hoitajat keksi omia sääntöjään ja luottamus meni. Uskoin vielä pitkään täysikäisenäkin, että hoitajat vihaa mua ja yrittää tehdä olon mahdollisimman vaikeeks.

      Poista
    3. En silti tarkoita, että pelkkä pään silittely toimii. Pakko on syödä, mutta sen vois yrittää tehdä mahdollisimman helpoks sen sijaan että käsketään vaan lopettaa pelleily.

      Poista
    4. Koska se on ihan perseestä, jos häiriöinen vaan itkee että "mä en pysty" ja sit muut siihen vaan "no voi, jos on noin rankkaa nii ei tarvi". Säännöistä pitää pitää kii ja laittaa selkeet rajat. Mut ei rangaistuksia yrityksestä D:

      Poista
    5. Joo, mä ymmärrän kyllä. En mäkään tarkoittanut sellaista kiristystä, jota kanssa oon joutunut kokemaan. Se jos mikä on perseestä. :/

      Poista
    6. Jep, opetetaan vaan pelkäämään ruokaa entistä enemmän... Toimii!

      Poista