Outta My Head

Viikonloppu olisi voinut olla upea, jos syömishäiriö olisi jäänyt kotiin. Purjehdittiin vanhempien, Lunan ja toisen siskon sekä hänen poikaystävänsä kanssa Elisaareen. Nukuin koko purjehdusosuuden molempiin suuntiin. Oli hieno sää, mutten käynyt uimassa. Suurimman osan ajasta istuin kajuutassa lukemassa. Maissa käytiin grillaamassa, kävelyllä ja jäätelöllä (Marianne-tuutti, koska minttu-suklaa!).

Aiemmin kesällä kirosin, kun en nähnyt Bjökössä käärmeitä. Tilanne pelastettu, sillä bongasin rantakaislikosta pienen rantakäärmeen keltaisine niskatäplineen.

 
Koirakin pääsi uimaan ja yritti ottaa roiskuvaa vettä ilmasta kiinni. Samaa se tekee talvisin jos joku potkii lunta.

Sunnuntaina kävin yksin tutkimassa paikkoja:
Mä kävelen sinne minne jalat ei vie. Maalaismaisema on epätodellinen: hiekkatie, peltoja ja metsää. Kyykistyn ottamaan kuvaa kissankellosta ja noustessani maailma ympärilläni muuttuu liian valoisaksi. Heikotus iskee kehoon, mutta tunne ei ole paha. Tuijotan vain eteenpäin ja seison paikoillani. Huimaus on pian ohi ja tunnustelen oloani. Tätäkö mä etsin? Oon erillinen, sivuroolissa omassa elämässäni.

Syöminen ahdisti. Oikeestaan vihastutti. Miks kaikki ruoka on pakko tunkea mun lautaselle? Pidin ajatukset sisälläni ja söin kiltisti. Jättiaamupalan päälle lounaalla kolme maissintähkää, palan halloumia ja salaattia.En tykkää vedestä, mutta oli pakko juoda. Ampiainenkin kehtas pistää kun takertu mun hiuksiin.

Äiti tokas, et näytän taas anorektikolta. En kyllä tajuu mistä se sen nyt keksi kun vaaka näyttää viikonlopun jäljiltä +500g. Tai tajuun, mutta silti en.

Itkin tänään aamulla kun katsoin Taru Sormusten Herrasta Kuninkaan paluun lopun. Sain luettua kirjat, joten trilogian viimeinen leffa perään. On kyl edelleen yks parhaita. Frodo vaan lähtee joka kerta länteen haltijoiden mukana, nyyh...