Edelliseen postaukseen tuli aika pintapuolisesti kerrottua siitä, että jeejee menee hyvin ja syön ja noin. Tai juuri niinhän se kaikessa yksinkertaisuudessaan ulkopuolisen silmissä menee, koska kukaan ei toisen ajatuksia voi lukea. Lienette huomanneet, etten enää uskalla avata teille lukijoille jok' ikistä tunnetta jonka koen. Enkä halutessani niin ehtisi tekemäänkään, sillä ahdistuksen tilalle on tullut niin paljon muita tunteita: negatiivisia ja positiivisia, joista osa kestää vain hetken. Mä haluisin kuitenkin kertoa vähän tarkemmin tämän hetkisiä fiiliksiä ruokaan ja kroppaan liittyen.
Huono mieliala ei heijastu mulla kovin paljon syömisiin tällä hetkellä. Kun alkaa tehdä mieli rajoittaa, pitää vain pistää ns. "robottivaihde" päälle, noudattaa suunnitelmaa ja yrittää olla miettimättä liikoja. Kun samoja pelkoruokia syö yhä uudelleen, katoaa niistä lopulta koko pelottavuus. Esimerkiksi viime kesänä jäätelö muuttuikin yhtäkkiä turvaruoksi, kun söin sitä päivittäin.
Viime viikkoina ahdistus on harvoin jäänyt päälle moneksi tunniksi, olen alkanut vihdoin oppia että se menee ajallaan ohi, eikä sen poissaamiseksi tarvitse kaivaa terää esiin, juoda päätä täyteen tai yrittää oksentaa tunnetta ulos. Väärät käyttäytymismallit ovat kuitenkin sen verran tiukassa, että pienenkin vastoinkäymisen sattuessa kohdalle on mielessä ensimmäisenä itsensä satuttaminen. Mutta kaikkia ajatuksiaan ei ole pakko pistää käytäntöön ja välillä myös viivyttelemällä pahin ahdistushuippu ja mieliteot saattavat mennä ohi. Eivät tietenkään aina, mutta edes välillä..
Joskus osastolla en kyennyt ruokailuiden jälkeen tekemään mitään muuta kuin kuuntelemaan musiikkia, koska keskittyminen ei riittänyt mihinkään kun ajatukset pyörivät siinä mitä on juuri syönyt ja mitä tulee loppupäivän aikana syömään. En tiedä onko tapa osastolta opittu, sillä ruokailun jälkeen haluan vain istua alas ja rauhoittua. Samalla luen, katson sarjoja, kirjoitan tai vain selaan kännykältä internetin loputonta sisältöä. Ei todellakaan tee mieli liikkua, osittain senkin takia että se tuntuu lisäävän refluksioireita.
Mulla ei ole kotona lainkaan kokovartalopeiliä, joten harvoin tulee peilailtua itseään sen tarkemmin. Peiliin / omiin silmiinsä ei voi luottaa, joten en mä sillä muuta tekisikään kuin katsoisin, että vaatteet sopii päälle. Tänään vetäessäni pari kuukautta sitten ostamiani farkkuja jalkaan, ne puristivat ja mua alkoi kiukuttaa.
Yhtäkkiä kaikki mahdollinen ärsytti (mm. pyörän tyhjä rengas, toimimaton television antennijohto, hidas puhelin) ja olisi tehnyt mieli heitellä tavaroita ympäriinsä ja rähjätä jollekin. Kävin kävelyllä ja mietin, että varmaan mielialaan syynä oli läskiahdistus, joka näyttäytyi tällä kertaa näin. Kotiin tultuani keskitin ajatukseni siivoamiseen ja lounaan aikoihin en enää jaksanut miettiä tyhmiä kutistuneita farkkuja.
Kuvittelin vielä vähän aikaa sitten, etten voisi enää ikinä oppia pitämään liikunnasta kaiken pakkoliikunnalla rääkkäämisen jälkeen. En edelleenkään saa harrastaa mitään kovin rasittavaa, mutta nykyään nautin pitkistä kävelylenkeistä ja pyöräilystä (ainakin suurimmaksi osaksi). Yksi suurimmista motivaattoreista mulla onkin vanhojen liikuntaharrastusten pariin palaaminen, tai uuden lajin löytäminen.
Listasin itselleni muutamia asioita, joiden takia jatkan taistelua:
Mä syön, jotta...
..opin syömisen uusiksi niin, ettei koko elämä pyöri anoreksian ympärillä. Ilman itsensä haastamista parantuminen on mahdotonta. Haluan voida syödä sitä, mistä oikeasti pidän ja kävellä kadulla ajattelematta kuinka paljon energiaa kulutan.
..terveyteni ei kärsisi enempää.
..keskittymiskykyni riittäisi pidempään kuin maksimissaan pari tuntia kerrallaan.
..muistaisin. Elämäntapahtumia, lukemaani ja opiskelemaani, minkälaista on elää tällä vuosikymmenellä, uusien ihmisten nimet, pankkikortin tunnusluvun tai oman henkilötunnukseni.
..pystyn keskittymään maailmaan ympärilläni pelkän oman ahdistukseni sijaan. Täällä on niin paljon ihmisiä, tarinoita, koettavaa, kauniita maisemia ja elämää.
..voin syksyllä aloittaa jälleen ratsastuksen.
..jaksan pyöräillä tuntemattomia hiekkateitä pitkin. Ja nauraa kun eksyn enkä tiedä enää olenko edes Helsingissä. Onneksi nykyään kännykässä on navigaattori.
..saan matkustaa ulkomaille ilman hoitajan saarnaa terveysriskeistä.
..jaksan olla tukena myös muille ja parempi ystävä kuin viime vuosina.
..pääsen muuttamaan asuntoon, johon saan ottaa lemmikin. Hamsterin häkki on edelleen tyhjillään vanhempieni luona ja selailen välillä kasvattajia läpi. Nytkin olisi pääkaupunkiseudulla myynnissä vaikka minkä värisiä syrkki-vauvoja.
..voin hyppiä keikoilla eturivissä ilman että rasitun niin, että joudun pelkäämään sydänkohtausta.
..läheisten ei tarvitsisi olla jatkuvasti huolissaan.
..saisin elää ikäiseni nuoren naisen elämää.
..voisin olla aidosti onnellinen, edes hetkittäin.
