2016/07/07

Sometimes I feel like screaming

Kotiinpaluu festareiden jälkeen on tuntunut yllättävän haastavalta. Ruoka ahdistaa ja itken lautasen ääressä, vaikka olen koonnut annoksen itse omasuunnitteisen ateriasuunnitelman mukaan: ruokaa ei jätetä. Iltapala venyy yhteentoista illalla, koska lykkään päivällistä liian pitkään, mutta ennen sitä ei mennä nukkumaan.


Oon ollut koko viikon tosi väsynyt, mutta ahdistuksen takia en oo saanu nukuttua kunnolla. Olen mielestästäni aivan valtavan kokoinen. Tiedän, että on ihan normaalia että ihon ja luiden välissä on jotain, mutta silti keho tuntuu niin vieraalta, etten ymmärrä miten olen päästänyt itseni tähän kuntoon. En ole ikinä ollut näin kauan näin "korkeassa" painossa paria viikkoa kauempaa, jolloin olen pian laihduttanut takaisin turvallisiin lukemiin. Olen jälleen ylittänyt rajan, sen sietämättömän kilomäärän, josta alamäki alkoi 16-vuotiaana, ja päässäni pyörii tismalleen samat ajatukset kuin silloinkin.

Kuitenkin, ero kahdeksan vuoden takaiseen on, että nykyään tiedän mihin laihduttaminen tulee mut viemään. Olen oppinut mikä helvetti odottaa, jos syömishäiriön antaa valita. Eikä mulla ole aikomusta päästää sitä enää niskan päälle, vaikka kuinka tekisi mieli luovuttaa. Silti opitut tavat ja vääristyneet ajatukset on niin tiukassa, että ne vaikean paikan tullen tulevat mieleen ensimmäisenä ja niihin sortuu välillä edelleen.


Toissapäivänä otin ohjaajan aamuisen käynnin jälkeen tarvittan lääkkeen pahaan oloon ja nukahdin "lyhyille" päiväunille neljäksi tunniksi. Olin suunnitellut syöväni lounaan kello 12, mutta heräsinkin vasta kahden jälkeen ruoka valmistamatta. Loppupäivän ruokailut menikin sitten ihan sekaisin. Lounaan vihdoin tehtyäni ja syötyäni, sen sijaan että olisin ruvennut paikkailemaan puuttuvia ruokia, lähdinkin lenkille pakoon ajatuksia.

Nyt kun olen saanut taas rytmistä kiinni, on sujunut vähän paremmin. Tänään tulin isovanhemmilleni pariksi päiväksi ja sain syötyä kahvilla peräti kaksi palaa mansikka-raparperipiirakkaa juttelun lomassa.
Mummi paistaa juuri pinaattilettuja ja meinaan hyppiä seinille, koska ulkona sataa enkä pääse kävelylle. Aloitimme taas palapelin, johon on hyvä keskittää ajatukset. Onneksi mulla on niin ihana ja ymmärtäväinen mummi, että voin puhua olostani aika avoimesti. Kyllä tää vielä tästä helpommaksi muuttuu, kun vaan jaksaa painaa eteenpäin!

34 kommenttia:

  1. Tiedätkö mikä sun luuston tilanne on? Tsemppiä taisteluun!!!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Viimeksi kun kuvattiin helmikuussa 2015, oli osteoporoosia ja osteopeniaa.

      Poista
  2. Tsemppiä ja rohkeutta! Sä pystyt kyllä tähän!! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Pinju :) Näin mäkin uskon kun jo näin pitkälle oon päässy!

      Poista
  3. Sinulla vaikka matkaa omaan hyvinvointipainoosi on vielä reilusti, ole reilusti ylpeä tästä jo saavuttamastasi! Kyllä ne "sairaat" silmät myös aikanaan tottuu terveeseen kehoon, vaikka nyt laahaavatkin perässä. Anna mennä vaan, äläkä jää peilin eteen funtsimaan pinnallisia. Uutta ja ihmeellistähän tämä on sinulle, ota avarakatseisesti ja uteliaana vastaan kaikki. Minusta on upeaa seurata taivaltasi, luotan aivan täysin siihen, että tuolla sisulla päästään maaliin, eli sellaiseen elämisen arvoiseen elämään, jonka iloista riemuitsee, suruihin ei huku iäiseksi ja joka houkuttelee jokainen uusi aamu heräämään hymy silmäkulmassa.

    Puske menemään vaan.

    Ja tosiaan, meillä kaikilla on niitä päiviä, että tekisi mieli hukkua peiton alle tai kalistella kalloa rytmikkäästi seinään niin että käkikello helisee ja taulut tipahtelee.
    Ei auta kuin tehä mitä voi ja oottaa että olo taas kirkastuu. Ennemmin tai myöhemmin mörkömieli kyllä kaikkoaa, aina.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mitä enemmän omaa kroppaansa tarkkailee, sitä enemmän epäkohtia löytyy. Ostin kuitenkin tämän tiedostaen vihdoin asuntooni kokovartalopeilin välttääkseni asukatastrofit. Olen parina aamuna lähtenyt hirveällä kiireellä ja hississä todennut, että ei jumaleissön näitä vaatteita..
      Ja tavallaan lohduttavaa, että kaikilla on viha-rakkaussuhde kehoonsa, toivottavasti nämä vihapäivät pikkuhiljaa harvenisi mullakin.

      Poista
  4. Nyt paljon tsemppiä taisteluun, just fight for it!! Paljon kaikkea hyvää sinne!! <3

    VastaaPoista
  5. Oon pahoillani sun puolesta, oot joutunut kärsimään niin kauan. Mut oon susta silti tosi ylpeä ja seuraan sua kateellisena koska osaat ajatella niin fiksusti! en tietty yhtään vähättele takapakkeja, ne on ihan normaaleja, mut susta huomaa et sä oikeesti haluut parantua. ihan omasta puolestasi. oot hurjan vahva tyttö. tsemppiä vaikeisiin tilanteisiin! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Toisten kohdalla sairastamiseen ja toipumiseen menee pidemmän aikaa. Ajattelemaan oon oppinu varmaan pikkuhiljaa terapian avulla, analysoin käytöstäni päässäni tosi paljon.

      Poista
  6. Muista että vaikka kuinka ahdistaa, niin syömishäiriö ei tee sun elämästä yhtään parempaa. Sen sijaan parantumalla voit saada kaiken sen mitä sh lupaa: onnellisuus, tyytyväisyys itseen ja omaan kehoon (tai ainakin sen hyväksyminen) ja vapaus tehdä mitä haluat. Oot sairastanut jo niin pitkään, ettei sun kroppa välttämättä kestäisi uutta alamäkeä. Oot edelleen tosi pieni, varsinkin edellisen postauksen kuvista huomaa, että painoa sais vielä tulla. Tsemppiä! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En mäkään luota, että kroppa enää kauheen kauaa tätä touhua jaksaa. Jonkun verran vauriot on painonnostamisen myötä korjaantunut, mutta ei kokonaan. Ja tiedän, ettei sh anna mitään, mutta vaikean hetken tullen se tuntuu edelleen turvallisimmalta ratkaisulta :---(

      Poista
  7. Onko sulle tehty videokuvausta tai kehonkuvaharjoituksia esim piiretty kehon ääriviivat paperille? Se voi auttaa realisoimaan oman kropan koko jos siihen vaan pystyy. Mikä bmi on nyt?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Aikoinaan aikuispuolen sh-osastolla tehtiin videointi (vain kerran, koska en ikinä päässyt lähelle normaalipainoa). Narulla mittailtiin myös joskus ja arvioin itseni aivan liian suureksi. Bmi:tä en ole laskenut enkä haluakaan.

      Poista
  8. Se, että pystyt jo itse tunnistamaan alamäen vaiheen ja mihin se johtaa, kertoo että jotain edistystä on tapahtunut, vaikka vanhat käytösmallit välillä tulisi refleksinomaisesti. Mummosi vaikuttaa erittäin empaattiselta ihmiseltä ja on ihanaa, että pystyt puhumaan hänen kanssaan. On varmasti helpottavaa, kun voi kertoa olostaan suht avoimesti :)

    VastaaPoista
  9. Noora oot edelleenkin ihan äärimmäisen hoikka tyttö ja sulle on varaa tulla vielä vaikka 20kg ja olisit silti normaalipainoinen! Älä vertaa itteäs siihen 16 vuotiaaseen tyttöön joka painoi saman verran, koska et voi aikuisena olla samanpainoinen kuin alipainoisena teinityttönä.

    Se mitä oot tähän asti saavuttanut on aivan huikeeta, älä anna ittes enää ikinä palata siihen missä oot ollu! Töitä on vielä isoiso matka edessä mut on mahtavaa lukea että jaksat tsempata vaikka väkisin, vaikka on valtavan vaikeaa! Uskon että sun tarinalla on suuri merkitys ja voit käyttää sitä muille sairastuneille myöhemmin esimerkkinä mihin vaikea anoreksia voi johtaa.

    Voimia hurrrrjan paljon! Sä siirrät vaikka vuoria jos tahdot, oot vahva <3

    VastaaPoista
  10. Voi että, oot niin kaunis ja hoikka! Komppaan aiempia kirjoittajia, et ole enää mikään alipainoinen teinityttö, vaan aikuinen nainen! Ja aikuisen täytyy painaa ihmisen verran. Itselläni samankaltainen tilanne kuin sinulla: Sairastuin 12-13 vuotiaana jo silloin alipainoisena, joten uuteen kehoon on ollut vaikea totutella. Taistellaan yhdessä eteenpäin! Jooko?
    P.S. Jos haluat seurata minun taivaltani: http://isthissomethingaboutme.blogspot.fi/

    VastaaPoista
  11. Niin hurjan paljon tsemppiä, potki sairauksia persuksille! Olet uskomattoman vahva, kun olet tähän pisteeseen jo porskutellut. Haleja! ♥

    VastaaPoista
  12. Sinulla on kauniit kasvot, kauniimmat kuin ennen. Ihosi hehkuu ^^ Ja niinkuin ano tuolla ylempänä sanoi: Olet edelleen tosi pieni, et millään tavalla iso, vaikka tiedän kyllä tunteen.. Siitä tunteesta pääsee irti. Kovasti jaksamisia ja tsemppiä!♡

    VastaaPoista
  13. Mä tiiän ettei se, että me jokainen tultais kertomaan kuinka pieni olet edelleen, auta oikeastaan yhtään. Mä vaan niim toivon että saisit ajatukset sen verran balanssiin että pääsisit edes sinne normaalipainon puolelle niin aivoilla on huomattavasti enemmän tilaa työskennellä kehonkuvan ja muutenkin toipumisprosessin kanssa. Mä jaksan uskoa suhun että toivut vielä , tsemppiä💜

    VastaaPoista
  14. Eksä joskus kirjottanu jossain postauksessa (todennäkösesti kauan sitten), että oot aikoinas oikeen toivonu anoreksiaa? Joten mitä sä valitat :D Toi on vaan naurettavaa pelleilyä: "pystyin syömään vaan pari lusikallista piirakkaa" voi hyvää päivää. Lopeta pelleily. Kyllä sä pystyt syömään, päässäs ei ole mitään muuta ku ite kehittelemäs sairaus. Ala elää elämää äläkä hae huomiota sairain keinoin. Sulla on paha olla, mut älä yritä huolestuttaa muita syömättömyydelläs.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tässä kommentissa on kaikki päin v*ttua, mutta pakko puuttua sen verran, että kai ymmärsit että kaksi palaa piirakkaa on eri asia kuin kaksi lusikallista, että mitäpä jos et keksisi omiasi...

      Poista
    2. No Noora on sanonu, että toivoi sairastuvansa ku laihdutti tms. En tarkkaa sanamuotoa muista, mutta kaivele toki vanhoja postauksia niin löydät itsekin kohdan. En vaan tajua tätä kansaa, jotka kerjää huomiota noin sairain keinoin ja roikkuu kiinni "sairaudessaan", kun ei terveemmät huomionsaantikeinot kelpaa.

      Poista
    3. Tarviiko oikeest sanoa että syömishäiriö ei oo mitään pelleilyä vaan kamala mielisairaus! Eikö noora muka ole tehnyt selväksi että haluaa parantua?!

      Poista
    4. Joo, mutta myös sen että halusi sairastua. Kun on noin paljon saanut hoitoa ja tietää faktat niin vaikuttaa vaan harvinaisen oman navan ympärillä pyörivältä elämältä, jos edelleen oma paino on kaikista tärkein.

      Poista
    5. Syömishäiriö on heroiiniaddiktioon verrattava riippuvuus. Ei siitä ole helppoa parantua. Tutkimusten mukaan täytyy olla vähintään 2 vuotta biologisessa normaalipainossa, ennen kuin sairaat ajatukset ja käyttäytyminen lakkaa. Oon ite käynyt saman prosessin läpi ja voin sanoa, että syömishäiriö on riippuvuuksista pahin. Siitä on kuitenkin mahdollista parantua, mutta se vaatii hoidon ja oman motivaation lisäksi pitkää normaalipainossa olemista. Tämä anonyymille tiedoksi. :)

      Poista
    6. Totta. Itse olen sairastanut syömishäiriön ja vakavan päihderiippuvuuden, ja voin sanoa että en edes osaa sanoa kumpi oli enemmän addiktoivaa! Syömishäiriöstä "paranin" päihteiden avulla. Sh on riippuvuus. Siitä ei parannuta hetkessä, jotkut ei parane ollenkaan. Mutta uskon vakaasti että noora vielä paranee! Tsemppiä <3

      Poista
    7. Kyllä, saatoin joskus teininä hetkittäin toivoa anoreksiaa. Tajuamattani olin kuitenkin tuolloin jo sairas ja oikeastaan vain toivoin, että "bulimiset" oireet (yksi keksi kahvipöydässä = purjousyritys) hellittäis ja että laihduttaminen helpottuis. Olin jostain lukenut, että anorektikon näläntunne katoaa ja muuta bullshittiä. Ja jos toivoo jotain mistä ei tiedä p***aakaan, en tiedä voiko sitä edes sanoa sh:n toivomiseksi.

      Poista
    8. Lapsena meistä jokainen on varmasti toivonut erinäisiä asioita oikeasti ymmärtämättä sitä, mitä toive todellisuudessa pitää sisällään. :)

      Poista
  15. Tsemppiä Noora! Oot muuten ihan älyttömän kaunis! :)

    VastaaPoista
  16. Onks sulla miten noi rauta arvot ollut ja miten on nyt? Tsemppiä kyllä se ajan kanssa helpottaa. Kokemusta on että pelottaa syödä. Mun mielestä ketään ei pitäis painon takia arvioida, eihän lapsillekkaan sanota oot liian iso,laihduta nii miksi aikuisille? Miksi meiän ylipäätään pitää olla niin ulkonäkökeskeisiä.

    VastaaPoista
  17. Mikä sulla on tarvittavana lääkkeenä ja mitä muita lääkkeitä syöt jos syöt? Olet btw todella kaunis!!

    VastaaPoista
  18. Nyt ravitsemusterapeutti totes et mulla on alkava syömishäiriö.

    VastaaPoista