2016/07/11

Tarpeeksi pohjalla?

Milloin on tarpeeksi sairas, jotta voi lähteä parantumaan?
Anoreksialla on näitä mitä järjettömämpiä tavoitteita: "Olen hyvä syömishäiriöinen kun paino alkaa numerolla x, kun saan diagnoosin, kun joudun sydänmonitoriin tarkkailtavaksi hengenvaarallisen alhaisen sykkeen tai rytmihäiriöiden takia, kun nenästä mahaan tungetaan letku, kun lääkärit sanovat etten tule selviämään."

Vertailu toisiin ei tee kenestäkään sairastavasta toista parempaa tai huonompaa syömishäiriöistä. Jos käsitettä hyvä syömishäiriöinen on edes olemassa, sehän on aivan järjetön kun kyse on sairaudesta. Toisella jää kuukautiset pois jo parin kilon painonpudotuksen jälkeen, toisilla hormonitoiminta pelaa alhaisimmissakin lukemissa. Samoin koko kroppa pettää jonkun kohdalla aiemmin  kuin toisella. Joten vertailu on tässä kohtaa todellakin täysin turhaa: jos joku on päässyt x-numerolla alkaviin lukuihin, ei ole mitään takeita siitä, että itse selviäisi hengissä sinne asti vaikka se olisi tavoitepainona.


Joskus olin tyytyväinen, että pääsin kolmosella alkaviin vaa'an lukemiin, mutta tällä hetkellä mulle ei ole mitään merkitystä sillä saavutinko joskus sairaan tavoitteeni vai en. "Hienous" on vaihtunut katumukseen siitä, että olen vahingoittanut kroppaani pysyvästi. Mä olen oikeastaan ihmeissäni että oon yhä elossa pitkään jatkuneesta aliravitsemuksesta, oksentelusta ja painon jojoilusta sun muista huolimatta. Olen kiitollinen, että mun keho on niin vahva, että oon kaikesta tästä huolimatta edelleen hengissä. Mun papereissa on aina lukenut somaattisen voinnin olevan tilanteeseen nähden hyvä, vaikka painon kanssa ollaan seilattu todella vaarallisilla vesillä.

Joten missä se pohja on? Sitä ei ole, vaan jokainen joutuu tekemään "päätöksen" itse; joku tajuaa tilanteensa ulkopuolisten avustuksella, joku pelästyy oireitaan itse. Jos syömishäiriötä kuuntelee, niin kyseinen pohja on maan alla. Anoreksialle (tai millekään muullekaan syömishäiriölle) ei tule riittämään mikään. Voin kokemuksesta sanoa, etten ollut kroppaani tyytyväinen silloinkaan kun olin laihimmillani. Jokaisen kilon pudotus tuntui kyllä tuolloin hyvältä, mutta se johtui vääristyneestä kauneusihanteesta ja kehonkuvasta. En osaa edelleenkään sanoa, mikä näkyvissä luissa niin viehätti. Valokuvista näkee jälkeenpäin, että olin kävelevä luuranko, mutta tunne joka mulla kropastani silloin oli, oli aivan toinen. Näin kyllä peilistä luut, mutta kohtiin joista ne eivät paistaneet ihon läpi kuvittelin monen sentin rasvakerroksen.


Joskus vain tulee se hetki kun kaikki täytyy kääntää ylösalaisin. Omat uskomukset ruokaan ja kehon toimintaan on hylättävä ja kättäytymismallit on opeteltava uudelleen. Se ei käy nopeasti, eikä riitä että päätöksen tekee kerran. Se on tehtävä joka päivä moneen kertaan yhä uudelleen ja uudelleen.

Mä koen, että olen elänyt oman aallonpohjani ja noussut sieltä jo melkein pinnalle. Vaikka haluaisin en enää ikinä "pääse" laihduttamaan alhaisimpaan painolukemaani, koska löytäisin itseni haudasta ennen kuin pääsisin tavoitteeseeni. Kroppa ei kestä ikuisesti ja aliravitsemus jättää aina jälkensä. Sairaimmillani mua ei vähempää olisi voinut kiinnostaa sydämen tai luuston kunto, ne olivat vain käyriä ja numeroita paperilla. Ja koska en uskonut tai edes halunnut selvitä hengissä, en jaksanut huolestua tuhosta jota tein itselleni.

Mitä olen hyötynyt siitä, että olen ollut kävelevä diagnoosi? En mitään, tai no, tunnen itseni nykyään paljon paremmin kuin ennen sairastumistani. Olen joutunut rakentamaan itseni uudestaan ja etsimään ne syyt, joiden vuoksi taistella. Syömishäiriö on antanut mulle jo kaiken mitä sillä on tarjota: loputtomiin ahdistusta ja sumuisia päiviä. Myönnän, että kadehdin edelleen itseäni laihempia ihmisiä, mutta samaan aikaan olen kateellinen ennemminkin niille, joiden ei ole tarvinnut rämpiä silmät sidottuina montaa vuotta jossain elämän toisella puolen. Olen elänyt nuoruuteni syömishäiriön varjon alla, eikä noita vuosia saa takaisin. Mulla on kuitenkin mahdollisuus vaikuttaa tähän hetkeen ja tuleviin vuosiin, joten yritän katsoa tulevaisuuteen olematta katkera.


Jos vielä joskus haluan paikan tutusta helvetistä, mun on kuiskattava rakkaalle anoreksialleni vain yksi lause: "Tapa minut". Ja piiri pieni pyörii elämän loppuun asti...

ps. tää oli nyt vaan tämmöstä pohdiskelua...

19 kommenttia:

  1. Fiksua tekstiä!! Mä uskon että sä pääset sieltä nousemaan kun vaan tarpeeksi kettuunnut syömishäiriölle!
    Sussa on voimaa vaikka mihin tämän koettelemuksen jälkeen! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ketuttaa tälläkin hetkellä koko sairaus niin että! Kävin tänään polilla ja sen jälkeen jäi paha olo, jolloin tulvahti taas kaikki laihdutusajatukset mieleen jajaja.. Tekis mieli jättää noi käynnit pois, kun hoitajalla ei oo minkäänlaista tietoa sh:stä ja se tässä on se pääongelma. Onneks terapeutti palaa kohta lomalta.

      Poista
  2. "Mulla on kuitenkin mahdollisuus vaikuttaa tähän hetkeen ja tuleviin vuosiin, joten yritän katsoa tulevaisuuteen olematta katkera."
    Nyt oot asian ytimessä! Katkeruus ei anna elämälle yhtään enempää, tuhlasin siihen ainakin itse vähän turhan monta vuotta. Mennyttä ei voi muuttaa, eikä siihen voi vaikuttaa, sen joutuu vaan käsittelemään ja hyväksymään. Helppoa se ei ole, mutta vaivan arvoista. Pystyt siihen varmasti :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Samoin, turha miettiä miten elämä olisi kulkenut jos olisi saanut oikeanlaista hoitoa tai jos olisi valinnut jossain välissä toisin.
      Välillä saa olla katkera, kunhan ei jää elämään menneessä.

      Poista
  3. Huh, mulla on anoreksia mutta mulle vaa sanotaan etten sairasta ku en enää oo luurangon laiha. Lihosin lääkkeistä ja nyt oon laihuttanut. En ole tarpeeksi laiha että olisin sairas.aivan uskomatonta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Toivon, ettet lähde nyt todistamaan kenellekään että olet "oikea anorektikko" ja että pystyt laihduttamaan. (Varmasti pystyt, mutta siinä ei oo mitään järkeä.) Tiedostat itse, ettei kaikki oo kondiksessa, joten jos ammattilaiset tuntuu k*sipäiltä, niin kannattaa hakea apua ennemmin vertaistuesta. Normaalipainoisia syömishäiriöisiä on tässäkin maassa varmaan enemmän kuin alipainoisia.

      Poista
  4. Sä oot kyllä niin hemmetin vahva nainen, ei voi kuin ihailla <3 Kaikki ei pääse syömishäiriöstä koskaan eroon, eikä ole mikään ihme sillä voin vain kuvitella millainen pirulainen se on. Mutta sä olet päässyt niin valtavasti eteenpäin että saat kyllä olla itsestäs todella ylpeä. Hyvä sinä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olisinkin niin vahva kun parempina päivinä kuvittelen. Kun ahdistus iskee, se tuntuu vievän koko toimintakyvyn. Olen päässyt huimasti eteenpäin pahimmasta tilanteesta, mutta siitä huolimatta matkaa normaaliin elämään tuntuu olevan aivan liikaa.

      Poista
  5. Totta, syömishäiriölle MIKÄÄN EI OLE TARPEEKSI. On uskomatonta, että olet hengissä, ja on uskomatonta mitkä matkan olet tehnyt päästäksesi tähän pisteeseen. Matka ei ole vielä oho, mutta olen varma että pääset yli vielä kaikesta tästä paskasta!

    Itse sairastin 15-17v epätyypillistä syämishäiriötä (paastosin, ahmin, oksentelun), paino ei koskaan laskenut vaan jojoili ja pysyi samana. Oon katkera kun en saanut silloin kunnollista hoitoa, tuntui ettei otettu tosissaan. Ainoa hoito oli huono psykologi ja masennuslääkkeet. Kun täytin 18, kävelin ulos hussista päihderiippuvaisen, jee! Nyt en saa hoitoa päihteiden takia, ja niiden lopettaminen on helpommin sanottu kun tehty.

    Oon kuitenkin onnellinen että "paranin" syömishäiriöstä, koska nyt en pitkästä aikaa vihaa kroppani joka osaa. Saatan jopa pitää vatsastani, tisseistä.. Ja mies kehuu minua liiankin paljon.

    Oon varma että opit hyväksymään virheesi mitä meillä jokaisella on ja rakastamaan aidosti itseäsi <3 onnea ja rakkautta!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oho, kamalasti k-virheitä... Syytän nakkisormiani, kännykkää ja lukihäiriötä! :D

      Poista
    2. Itsekin söin bentsoja useamman vuoden reseptillä. Lopulta aloin väärinkäyttää niitä, kun kaveri kertoi että "humalan" voi saada alkoholin (kaloreiden) sijaan lääkkeillä. Temestat loppui lääkärin määräyksestä seinään ja tilalle astui alkoholi. Sen avulla lennettiin sitten kuntoutusosastolta pariinkin otteeseen.
      Voi olla, että kaunistelen nyt asioita omaksi edukseni, mun muistikuvat kyseisiltä vuosilta on aika hatarat..

      Poista
    3. Hyvä ettet jäänyt riippuvaiseksi bentsoista, vai jäitkö? Ne reflat on ihan kammottavat.. Itseltäni meni kuntoutus sivu suun päihteiden takia. Pahinta on kuitenkin miten mua kohdellaan kaikkialla virastoissa ja sairaaloissa. Olen ö-luokan kansalainen. Oon niiiiin katkera miten huonoa hoitoa sain ja saan edelleen :(

      Poista
    4. Jonkinasteinen päihdeongelma jäi, mutten halua puhua täällä siitä sen enempää.. Ja tän maan hoito on kyl ihan peestä: miksei kaikkia ongelmia voi hoitaa samaan aikaan kun ne kuitenkin liittyvät toisiinsa?

      Poista
  6. Juuri näin! "Ei koskaan riittävä" se on vaan niin sairasta (ja sitähän se on).

    Itse uskon, että juuri tuo on se ratkaiseva tekijä, kun saa käännettyä itsensä pois sieltä sh - maailmasta, että huomaa kaiken muun. Ei se toki helppoa ole, etenkään kun koko identiteetti on rakennettu valheelle. Mutta olen sun kanssa täysin samaa mieltä, jokainen joutuu tekemään sen itse, loppuviimein kaikki on omissa käsissä. Toki ulkoinen apu on usein tarpeen, mutta eipä se mitään auta, jos ei ole mukana.

    Ja katkeroituminen, kuinka helppoa, mutta samalla niin tuhoisaa. Toisaalta, omalla kohdalla siitäkin oli oma apunsa. Kun koki, ettei ole mitään menetettävää. Jokainen joutuu rämpimään oman suonsa, mutta sieltä on tie pois.

    Tsemppiä!
    P.S. on upea huomata, miten kokoajan opit enemmän myös nousemaan. Huonoja aikoja tulee kaikille, ratkaisu on siinä jatkaako mihin suuntaan 💟

    VastaaPoista
  7. tosi kiva toi sun uus banneri!

    pohdintasi osuvat oikeaan. vaikkei syömishäiriötä olisikaan, tuntuu että silti ei koskaan riitä itselleen tai yhteiskunnalle. tää yhteiskunta tuntuu vaativan paljon ja liikaa, eikä meidän sukupolvilla ole enää samanlaisia ongelmia, tai selviytymiskeinoja, joten kaikki tuntuu yhdeltä häiriöltä vaan.
    älä huoli tosiaan; niin monta vuotta edessä, eikä koko nuoruuskaan eletty, muista se! eikä moni muukaan ole elänyt nuoruuttaan "parhaana aikana". jälkiviisaana on helppo olla, ja alkaa tajuamaan, mitä isovanhemmat on sanoneet siitä, miten ohikiitävä aika se on. kyllähän se herkistää, mutta ehkä myös tosiaan kasvattaa arvostamaan elämään parhaimmillaan.

    VastaaPoista
  8. No NYT alkaa olla upea mimmi bannerissakin. Matka on pitkä ja jatkuu hamaan loppuun asti, mutta tuntuu, että alat löytää jujun, miten pyrkiä oikeille poluille.

    Ja mieluummin sitä elää (isolla eellä) kuin kituu ja suree oman ainokaisen matkansa. Iso TYKKÄYS sinnikkyydellesi.

    VastaaPoista
  9. Selailin nettiä ihan vain ajan kuluksi ja törmäsin sun blogiin. Oon nyt lukenu noin tunnin sun kirjotuksia, enimmäkseen vuosilta 2010 ja 2011, ja täytyy sanoo, että kyllä tässä on kyyneleet poskille vieriny.

    Onneks oot jatkanu kirjottamista nykyhetkeen ois muuten varmaan unet jääny tältä yöltä vähiin, kun oisin vaan murehtinu tuota murheellista ja sairasta nuorta naista. Oon oikeesti onnellinen, että nykyään voit paremmin ja niin ees päin.

    En tosissaan oo mikään runoilija, vaan takkuaa tää kirjottaminen aikalailla. Halusin vaan sanoa sanottavani, sekä tarjota internetin välityksellä halia ja jaksamisia.

    VastaaPoista