Where Is The Line?

Istun keittiössä ja näen olohuoneessa ihmisiä. Kun käännän pääni, siellä ei ole ketään. Samoin kadulla, vastakkaisella puolella liikkuu ihmisiä, mutta olen yksin.

Askelmittari tikittää askelia, äiti sanoo takavarikoivansa sen. Lähden sateeseen ja annan taivaan itkeä päälleni. Juoksen kunnes en enää jaksa, kävelen loppumatkan. Taivaalla välkkyy valoja ja katselen niitä lumoutuneena. Öinen Helsinki on kaunis, meri houkuttelee minua hyppäämään mustaan.

Kotona syön, ahmin, ja oksennan kaiken.

Veri jyskyttää korvissani ja meinaan pyörtyä. Otan tukea seinästä ja tärisen kun silmissä pimenee. Kyykin lattialla, jottei taju lähde.

Haluaisin kuolla kun istun yksin pimeässä huoneessani. Tartun terään, mutta lasken sen käsistäni. Ei enää arpia. Pidättelen itkua, katson peiliin ja näen valaan. Romahdan sängylleni ja toivon ettei minun tarvitsisi enää ikinä nousta.

Take Me On The Floor

Mikäs tässä. Viime päivät on mennyt vain verkkareissa kotona. Ainoa mitä olen onnistunut tekemään on koiran kanssa ulkoilu. Oli ihanaa kävellä pimeässä ja katsella myrskyn nostamaa merivettä melkein kadulla, majakan valoa taivaalla ja puskea tuulta päin. Koira hyppii innoissaan vieressä suussaan vuorotellen varmaan jokainen tuulen pudottama risu ja oksa.

Hetken yritin juosta kaloreita pois, mutta päätin, ettei kunto kestä. Enkä halua aloittaa taas pakonomaista liikuntaa. Mietin pitäisikö toivoa askelmittari syntymäpäivälahjaksi. Jos pysyisi ihan vain kävelyssä, mutta keräisi askeleita...

Näin unta, että Kampin metroasemalla viilsin kämmenselän auki. Siististi verisuonien väliin. Ei tullut verta, eikä sattunut.

Terä olisi huoneessani, mutten käytä sitä. Osastolla tehdyistä haavoista revin viimeisen tikin pois eilen. Ihan siististi nuo ovat parantuneet, vaikka kivat arvet taas jäävät vaihteeksi. Mutta eipä tuossa vasemman käden ranteessa muuta olekaan kuin eri levyisiä arpia. Rumia.

Koira toi Ikea-rotta-lelun leikitettäväksi. Jaksaisinkin veto-leikkiä. Huippaa kun nousee ylös, eikä siihen totu. Tunnistaa kyllä kun meinaa oikeasti taju lähteä ja osaa piiloutua muilta, ettei ne näe kun kyykistyn lattian rajaan, tai yritän täristessä pysyä pystyssä. Ehkä olisi pitänyt jatkaa rautalääkitystä. Syönyt ainakin olen. Vaa'alla en ole uskaltanut käydä joulun jälkeen.

I Heard the Bells on Christmas Day

Hyvää joulupäivää kaikille :)

Aatto on jo mennyt ja melkein tämä päiväkin. Eilen oltiin serkuilla ja tänään ollaan löhöilty suurimmaksi osaksi kotona. Mitäs käytiin isän kanssa hautausmaalla sytyttämässä pari kynttilää muistoksi.

Jouluruokailut sujui aattona hyvin. Lounaaksi oli riisipuuroa, johon en kyllä uskaltanut lisätä sokeria päälle, mutta oli hyvää silti. Rakastan riisipuuroa, varsinkin kun sitä yleensä saa vain jouluisin. Aika hyvin sujui listan mukaan tämä ateria, illalla uskalsin ottaa laatikoita, herneitä, papuja ja rosollia ihan oman tuntuman mukaan. Joulupäivällisen jälkeen istuin yksin serkun huoneessa ahdistumassa ennen lahjojen avausta. Mietin vain, että nyt en oksenna, ja kerrankos sitä saa syödä hyvin ja ehkä vähän yli ateriasuunnitelmankin. Joulutorttuihin en enää koskenut.

Ai niin, ja hetken ajan kun katsoin peiliin, takaisin tuijotti _kaunis_ tyttö.

Tänään olen vain oksentanut lahjasuklaita ja pipareita. Nytpä tiedän millainen on bulimikon joulu. Kahteen kertaan olen syönyt kunnes on tullut suorastaan paha olo. Sitten vähin äänin vessaan ja sormet kurkkuun. Että kiva. Muutenkin on läskiahdistanut, kädet ja jalat ja vatsa tuntuvat suunnattoman kokoisilta.

Pitäisi vielä selvitä huomisesta kahvittelusta isovanhempien kanssa.

Ps. Mulla on niin ikävä kun rakkaus on toisella puolella maapalloa vielä kaksi viikkoa.

Do They Know It's Christmas

Taas kotona. Enhän ollutkaan kuin kuukauden taas sairaalassa. Ja toivon, että olisin siellä edelleen, ei suljetulla, vaan nelosella. Halusin parantua, mutta tuo ysi tuhosi motivaatiotani aika tavalla. Tänään olen kuitenkin onnistuneesti syönyt kotona lounaan ja välipalan. Kohta olisi vuorossa päivällinen.

Joululaulut soivat ja päässäni on tonttulakki, mutta minua itkettää. Enkä tiedä mikä. Ja tekee pahaa kun Jennalla menee niin huonosti.

Olen tänään juossut kaupassa ostamassa ligh-limua ja piparitaikinaa. Kukaan ei kuulemma viitsi leipoa, joten minä sitten teen pipareita. Jouluna pitää olla pipareita! Ehkä syön taikinaa ja oksennan. Hyvin lähtisi tämäkin alamäki. Tänään lupailin kirkkain silmin suljetun lääkärille, että kyllä kotona sujuu ja syön ja syön.

Tai sitten kestän vain ahdistuksen. Ainakaan en viiltele, vaikka tekisi helvetisti mieli. Ja rakkaanikin on tuolla jossain kaukana.

Damn Silence

Suljetulla. Olin muka liian vaaraksi itselleni nelosella. Eihän minut tikattu kuin kaksi kertaa. Nyt on ranteessa yhteensä yhdeksän tikkiä. Kukaan ei uskaltanut viedä minua ulos siltä varalta että hyppäisin auton alle. Miksi? Enhän minä halua kuolla.

Ensimmäisen tikkauksen jälkeen sain vielä armoa, jos en vahingoittaisi itseäni, saisin vielä jäädä. Enkä minä edes satuttanut, vähän vain raavin peukaloa auki ja kerran heittäydyin polvilleni. Tuon takia pidettiin ylimääräinen hoitokokous, jossa ei ollut edes omaa lääkäriäni. Päätettiin, että lähden kotiin.

Kun menin pakkaamaan tavaroitani, otin terän ja viilsin. Veri on lämmintä kun se valuu kättä pitkin. Kun hoitaja tuli katsomaan miten pärjään, tuli aika kiire lääkekansliaan katsomaan miltä papereihin kiedottu käteni näyttää. Päädyttiin taas tikkaamaan ja minut siirrettiin tarkkailuun yhdeksänteen kerrokseen suljetulle osastolle.

Tulee nenämahaletku, jos en syö. Vaikka painan varmasti sen saatanan 45 kiloa. Miksi minua pitää vielä ruokkia, lihottaa? Painoindeksikin on päälle 16, miksi en saa liikkua senkään vertaa, että kävelisin käytävällä edestakaisin.

Puhun halusta parantua, mutta en halua tehdä sitä täällä. Neloselle en kuulemma pääse enää ikinä, joten työ pitää tehdä yksin. Huomenna on mahdollisuus päästä pois. Ja niiiiin toivon, että pääsen kotiin. Onhan sentään joulu, vaikka ei yhtään siltä tunnu.

The First Cut Is The Deepest

Mä viilsin eilen osastolla. Pelkään, että nyt ne heittää mut pois, koska rikoin sääntöjä. Huomenna selviää saanko jäädä. Revin ensin vanhasta ranteen haavasta ruven pois ja viilsin siihen päälle. Verta melkein suihkusi ja sain siivoilla jälkiäni puoli tuntia vessan ja huoneeni lattialta.

Kun hoitaja huomas, niin nopeasti tuli lääkkeitä kunnon satsi.

Suihkussa haava aukes uudestaan ja annoin sen vuotaa. Pelottavalla tavalla on ihanaa katsella veren sekoittumista veteen, kuviota, tip tip.

Laitettiin rasvalappu ja side, ne piti hyvin iltapalan ajan. Mutta kun sen jälkeen istuin sohvalla kuuntelemassa musiikkia, katoin, että ohops, mulla on keltaiset sairaalahousut ihan veressä. Ja niin oli hupparin hihakin.

Kutsuttiin päivystävä lääkäri ja mentiin lääkehuoneeseen. Yritin inttää vastaan kun ne sanoi, että haava on ommeltava. Suostuin sitten, mutta verta oli valunut jo sen verran, etten pysyny enää jaloillani vaan pyörryin siihen lääkekanslian lattialle. Tikkejä tuli neljä.

Stupid Shit

Terä tanssii ihollani. Tarvittavat lääkkeet otettu. Minusta ei ole puhujaksi, ei tässä mielentilassa. Veri virtaa suihkun lattialla, mutta tämä sai olla viimeinen kerta.

Haluan vain selvitä tunnista toiseen. Mutta kohta odottaa jo seuraava ruokailu.

Itkettää, miksi olen ikinä antanut sairauden saada minut otteeseensa. Voisin odottaa joulua kotona sen sijaan, että itkeskelen puolukkarahkan tuomia kaloreita sairaalassa. Olen säälittävä paska.

Christmas Time Is Here

Paino alkaa taas nelosella. Itken sitä yksin hiljaa mielessäni. Oikeastaan paino on ollut jo ainakin viikon neljänkympin paremmalla puolella, mutta se jaksaa silti ahdistaa.

Ulkona sataa, en pääse ulos, koska kukaan hoitajista ei halua lähteä kastumaan kanssani. Ymmärrän sen, mutta tarvitsen jokapäiväiset viisittoistaminuuttiset ulkoiluni. Muuten en saa liikuntaa ollenkaan. (Koska yksin huoneessa jumppaamista ei lasketa.) Alkaa ahdistaa vain entistä enemmän.

Rakkaani kävi onneksi eilen piristämässä päivääni. Lakattiin mun kynnet, mutta onnistuin tietysti heti sotkemaan puolet kun en malttanut odottaa lakan kuivumista.

Tänään oli hoitokokous. Oma läääkäri on lomalla vuoden alkuun asti, joten olipa sitten ylilääkärin tapaaminen tiedossa. Mitään suuria muutoksia ei tullut: lääkemäärää nostetaan ja sain luvan osallistua perjantain retkelle, jos sellainen järjestetään.

Osastolle tuli tänään joulukuusi, vaikka pikkujouluja vietimmekin jo viime viikolla torttujen, pipareiden, glögin ja korttien askartelun merkeissä. Kävimme myös Töölön kirkossa laulamassa kauneimpia joululauluja. Siltikään en ole päässyt vielä joulutunnelmaan. Jos vain tulisi lunta ♥

Food For Gods

Tänään aloitettiin suuremmalla ateriasuunnitelmalla, vaikka paino nousisi ihan kivasti tuolla vanhallakin. Painoa on nyt parissa viikossa tullut viitisen kiloa, mutta ei kun ruokaa lisäämään. Se on käytäntö, että starttilistan lisäksi neljäs päivä tulee lisäravinne ja kahden viikon kuluessa saapumisesta siirrytään perusruokavalioon (ent. adv).

Olen sentään saanut vihdoin omahoitajat, ja vieläpä mukavat sellaiset, joille voin kertoa kaiken. En aio valehdella, olen senkin sanonut suoraan, että jumppaan huoneessani jos siihen tulee tilaisuus. Samoin yritän pyyhkiä rasvat leivän päältä, mutta yritän päästä näistäkin tavoista eroon.

Alas istuminen ja mitään tekemättä oleminen on vaikeaa. Tekisi mieli kävellä käytävää edestakaisin, mutta siitä tulee heti sanomista. Ulkoilut kun ovat vaivaiset 15minuuttia kerrallaan hoitajan kanssa saatettuna.

Vieraita en ole halunnut käymään, en tiedä miksi. Ehkä en halua näyttää heikkoutani, sillä sitä minä olen. Mielialat vaihtelevat vuoristorataa, tai oikeastaan vain masennus ja ahdistus iskevät piikkeinä. En muista milloin olen viimeksi hymyillyt, en jaksa naamioita, vaikka tiedän, että teille riittäisi ankeakin Noora.