Istun keittiössä ja näen olohuoneessa ihmisiä. Kun käännän pääni, siellä ei ole ketään. Samoin kadulla, vastakkaisella puolella liikkuu ihmisiä, mutta olen yksin.
Askelmittari tikittää askelia, äiti sanoo takavarikoivansa sen. Lähden sateeseen ja annan taivaan itkeä päälleni. Juoksen kunnes en enää jaksa, kävelen loppumatkan. Taivaalla välkkyy valoja ja katselen niitä lumoutuneena. Öinen Helsinki on kaunis, meri houkuttelee minua hyppäämään mustaan.
Kotona syön, ahmin, ja oksennan kaiken.
Veri jyskyttää korvissani ja meinaan pyörtyä. Otan tukea seinästä ja tärisen kun silmissä pimenee. Kyykin lattialla, jottei taju lähde.
Haluaisin kuolla kun istun yksin pimeässä huoneessani. Tartun terään, mutta lasken sen käsistäni. Ei enää arpia. Pidättelen itkua, katson peiliin ja näen valaan. Romahdan sängylleni ja toivon ettei minun tarvitsisi enää ikinä nousta.
samanoloinen fiilis täällä :( hali!
VastaaPoistasaatana sua askelmittaris kanssa. :( mitä just kommentoin viimekirjotukseen. :((
VastaaPoistaannna se suosiolla pois! ei siitä näköjään seuraa kuin pahaa! noora kiltti! ihan vaan ittes vuoksi!
dorite, toivottavasti pääset pahan olon yli :<
VastaaPoistaEvu, en mä sitä pois anna. Kävin tänään sen vaihtamassa uuteen kun ei suostunu nollautumaan. Ei mun oo sitä pakko käyttää.
Sanoivatko he siis sinulle suoraan että et enään ikinä pääse neloselle hoitoon?
VastaaPoistaAnonyymi, sanoivat vanhemmilleni, että kolme lääkäriä oli päättänyt näin. Mutta myöhemmin toiset sanoivat, ettei mitään tällaista olisi päätetty. Että en tiedä.
VastaaPoista