Waisted

Eilen tuli juhlittua taas yksiä tupareita. Totesin, ettei se sovi mulle kun on kokoajan ruokaa tarjolla. Tuntui, että vedin pöydästä sipsiäkarkkiakeksiä kaksin käsin ja mitäköhän muuta siitä seuraa kun vessaan oksentamaan. Vaikka mitään en kyllä saanut ylös. Alkoholin tuhlausta kuitenkin tommonen, heti laski känni monta astetta.

Muuten mulla oli kuitenkin ylikivaa ja vapauduin hetkeksi syömishäiriön kahleista. Tänään on sitten ahdistanut pelkät porkkanatkin. Seura oli vähän tuntematonta, mutta kun rakas tyttöystävä oli mukana oli kaikki hyvin. Sylitanssia, juomapelejä ja Twisteriä.

Jotkut jatkoivat Itikseen baariin, toiset lähtivät kahden aikaan kotiin. Me jatkettiin vielä vähän vahvemmilla ja suoraan sanottuna voi vittu kun se nousi päähän! Leijuttiin huoneen lattialla, maailma pyöri ja oli hyvä ja kaunis.

Paino tippunut kotivaa'an mukaan alle neljänkympin. Kai se tän viikonlopun syömisillä on taas päälle, mutta ei kiinnosta. Oon vaan koko päivän kärsiny vatsakivuista ja saanut vastustettua oksennushalua. Ei kai oo hyväks tommonen herkkujen ahmiminen, en tiiä mistä muustakaan vatsavaivat vois johtuu.

Huomenna on verkostopalaveri, johon tulevat vanhempien lisäksi psykiatrian polin ja syömishäiriöpolin hoitajat ja lääkärit. Kai siellä olisi tarkoitus puhua jatkohoidosta. Olen vain liian alipainoinen terapiaan, osastolta liian monta kertaa potkittu ulos. Mitä ne voi muka enää keksiä?

This Mess We're In

Päivät taas vaan kuluu. Puolet ajasta kotona, puolet tyttöystävällä. Tuntuu, että livun taas sinne tyhjyyteen missä ei tunne mitään. Paino ei laske (se pysyy siinä 41kg:ssa), mutta mieliala laskee. Eikä kukaan osaa piristää, koska esitän jatkuvasti iloista. Tuntuu, ettei kukaan voi auttaa, koska en saa itsekään tunteistani selvää. Ne ovat yhtenä sotkuna päässäni, eikä sitä solmua saa auki.

Tänään en meinannut edes päästä sängystä ylös. Väsyttää ja masentaa liikaa. Makasin kuin koomassa monta tuntia, jossain vaiheessa sain jopa radion päälle ja vähän ruokaa naamaan. Sitten takaisin sängylle kuuman patterin viereen, vaikka unesta ei ole tietoakaan.

Varastin taas pitkästä aikaa ja se sai luvan loppua heti siihen yhteen hameeseen. Se, ettei vaatteessa ole hälyä, ei tarkoita, että sen saa tunkea laukkuun tuosta vaan. Kohta jään vielä kiinni..

Huomenna olisi ensimmäinen polikäynti sitten osastojakson. Olen ollut nyt kuukauden kotona ilman oikeastaan minkäänlaista hoitokontaktia. Se sopii hyvin. En jaksa rampata bussilla Töölössä, koska en koe polikäynneistä olevan mitään apua. 45 minuuttia keskustelua, oireiden kuvailua ja hengitysharjoituksia. En minä tarvitse sellaista, vaikeita kysymyksiä joihin ei ole vastausta.

Useful Idiot

Eilen viilsin. Tuli vain yhtäkkiä niin paha olo. Olin yksin kotona ja aivan neuvoton. Hetken istuin terän kanssa lattialla ja mietin "josko ei sittenkään". Mörkö kuitenkin voitti kamppailun päässäni, ja painoin terottimen terän iholleni ja vedin.

Kaksi haavaa muiden arpien joukkoon. Olo rauhaton ja itkuinen. Laitoin viestin kullalleni, joka lupasi tulla luokseni yöksi. Ei tuollakaan ollut ajatukset kasassa, joten oltiin sitten kaksi rikkinäistä. Leikitettiin vähän koiraa ja katsottiin telkkaria, tuntu, että voin jo vähän paremmin.

Kun äiti tuli kotiin, se katsoi pääkallolaastereita mun kädessä ja totes, että nyt lähdetään tikkaamaan. En meinannut suostua lähtemään, koska haavat eivät todellakaan olleet isoja. Hävisin väittelyn, kun tyttöystävä ja äiti molemmat olivan minua vastaan, joten annoin äidin tilata taksin, jolla ajettiin sairaalaan.

Istuttiin sitten keskellä yötä Haarmannin päivystyksessä kaikki kolme ja odotettiin. Lääkäri puudutti ja ompeli käteen viisi tikkiä, kyseli mun hoitokontakteista ja koulunkäynnistä. Vastailin aika vaivaantuneesti, koska kouluahan en ole pystynyt kunnolla käymään pariin vuoteen... Olen yhteiskunnan riippakivi, turha, turhempi turhin.

Kiss Of Life

Nyt tekisi mieli vain lähteä juoksemaan ulos pimeään. Sen sijaan kuuntelen koneella musiikkia, juttelen rakkaani kanssa ja yritän sietää ahdistusta. Päällimmäisenä vain ahdistaa tämä löhöily. Tänään olemme katsoneet neljä jaksoa Salkkareita ja käyneet bussilla pikaisesti kaupungilla. Nyt olen melkein yksin kotona ja heti nousevat päähän ajatukset liikkumisesta, liian vähän, liian vähän. Ja olen syönyt aivan liikaa. En silti ole enää lähdössä ulos kuluttamaan, vedin jo lääkkeet naamaan ja nyt odotan niiden unettavaa vaikutusta.

Yritin viettää eilisiltaakin kotona, mutta alkoi käsittämättömästä syystä ahdistaa. Hyppäsin ensimmäiseen sporaan ja ajoin rakkaani luokse nukkumaan. Huomenna aamulla tuolla otuksella on töitä, joten näin paremmaksi lähteä tänään kotiin, jotta saan huomenaamulla nukkua pitkään.

Oikeastaan eilinen ahdistus johtui siitä, että sain ahmimiskohtauksen ja kun olin laittamassa kolmatta paahtoleipääni paahtimeen isä tuli sanomaan: "Noora, nyt riittää. Et sä voi sikailla kuinka haluat." Jäi äärettömän pahat fiilikset, vaikka äiti yritti myöhemmin selittää, että tommonen kuuluu paranemisprosessiin joidenkin kohdalla. Rakkaani luona en sentään oksentele, onneksi. Joku sentään huolehtii musta, vaikka välillä se ärsyttääkin.

Värjäilin vähän hiuksia, joista tuli pikkusiskolta heti ensimmäiseksi kommentiksi "kauheet", mutta ite tykkään sinisestä. En koko päätä uskaltanut vielä vetää, muttamutta ehkä myöhemmin.

Boys Don't Cry

Mihin ahdistus on kadonnut? Tuntuu, että olen aivan eri ihminen kuin jouluna. Silloin mietin vain itsemurhaa, terää seikkailemassa vaalealla ihollani ja lääkkeiden yliannostusta. Muuttaako rakkaus ihmistä todella näin? Annan rakkaani keittää minulle puuroa, jota en viime vuoden puolella suostunut missään tapauksessa syömään. Aamupala oli mielestäni täysin turha ateria (niinkuin kaikki muutkin ruoka-ajat). En voinut pistää suuhuni mitään oksentamatta. Ei se edelleenkään helppoa ole, ei läheskään, mutta ehkä pienenpienillä hiiren rotan askelilla mennään eteenpäin.

Vaa'alla en ramppaa viittä kertaa päivässä, kuten ennen. Yritän unohtaa sen lukemat ja ainoat numerot, joihin jaksan välillä keskittyä on askelmittarin digitaalinen näyttö. Vaikka tänäänkin jätin sen vain laukun pohjalle ja kävelyn sijaan kuljin laiskasti bussilla.

Vähän ahdistaa, kun tuo tyttöni sai vihdoin töitä. Ei sillä, etten olisi iloinen hänen puolestaa. Itselleni vain tulee niin turha ja saamaton olo. Vuodesta toiseen roikun mukamas lukiossa, luen pari kurssia vuodessa ja elän Kelan ja vanhempien rahoilla. Ja heti kun saan vähänkin rahaa tuhlaan kaiken vaatteisiin, joita minulla on ennestäänkin jo ihan tarpeeksi. Itkettää ihan.

Ahdistaa. Ehkä voisin pitkästä aikaa viillellä. Eihän viime kerrasta ole kuin viikko. On vain niin sekava olo, en ota itsestäni selvää. Toisella hetkellä olen onneni kukkuloilla, seuraavaksi ryven itsesäälissä ja itseinhossa. Miksi pysähdyn peilin eteen, kun kuva kuitenkin valehtelee? Miksi syön kun kuitenkin vain lihon? Ehkäpä elääkseni.

Ja huomennahan juhlitaan, kun tänään ollaan vaan siivoiltu ;----)

Better Than Love

Viime päivät ovat menneet nopeasti. Lauantaina juhlittiin mun 20-v synttäreitä, ja sunnuntai oli darra-lagaus-päivä (tosin ilman sitä darraa, vaikka muisti pätkäski jossain välissä iltaa). Oon ollu vaan tyttöystävän luona siitä asti kun se palas Thaimaasta ja tänään tulin illalla kotiin kun äiti välttämättä vaati. Ollaan mun ihanuuden kanssa kunnon pariskuntana käyty kävelyllä ja kaupassa ja kaikkea arkista.

Olen ollut onnellinen pitkästä aikaa. En ole edes tajunnut kuinka tyhjä olo mulla onkaan ollut, kun kaikki energia on mennyt syömisen, syömättömyyden, liikunnan ja oksentamisen suunnitteluun. Tyttöni tekee minusta kokonaisen (ja keittää aamupuuron, jotta saan jotain syötyä).

Kotona olo tuntuu toivottomammalta, mutta samaan aikaan turvalliselta. Täällä on kaikki muistuttamassa syömishäiriöstä. Heti kun pääsee kotiin saa taas kamppailla oksennushalua vastaan. En ole oksentanut kolmeen päivään, ennätys pitkään aikaan. Välillä päässä pilkahtelee jopa ajatus siitä, että voisin olla joskus terve. Jättää tämän taakseni, olla välittämättä painosta ja keskittyä vain ihmiseen jota rakastan.

Katotaan nyt, toisaalta en haluaisi yhtäkään kiloa lisää. Uskalsin käydä vihdoin vaa'alla ja se näytti 41,5kg. Laskenut osastolta lähdön jälkeen kolme ja puoli kiloa. Ei mitään kauheeta vauhtia, mutta alaspäin ollaan menty kuitenkin. Seuraava poliaikakin on vasta 25. päivä, mutta kyllä mä siihen asti pärjään.

Blood (Empty Promises)

En ole tänään jaksanut liikkua ollenkaan. Ahdistaa. En ole käynyt edes koiran kanssa kävelyllä, mitä vain lähikaupassa korttelin toisella puolella. Askelmittarin jätin tietoisesti kaapin perälle piiloon.

Heti aamulla (tai oikeastaan kahdelta iltapäivällä) meinasin pyörtyä kun nousin ylös. En saanut itseäni kiskottua sängystä aiemmin, makasin vain lamaantuneena paikallani useamman tunnin ja kuuntelin muuta elämää talossa. En vain halunnut taas aloittaa uutta päivää. Toisen kerran meinasin pyörtyä kun nousin ylös tuolilta, isä otti kiinni kun jalat meinasi pettää.

Perhetapaamisessa puhuttiin, että mulle pitäisi saada jotain sisältöä päivään. Oli puhetta koulusta ja Auroran päiväosastosta, mutta tokaisin, ettei mulla ole voimia. Ei ne uskonut. Veriarvoistakin puhuttiin, ja huomenna pitäisi soittaa hoitajalle ja varata polille aika, pyytää niitä laittamaan labralähete ja sopimaan verkostopalaveri. Huomenna pitäisi myös lähteä siskojen kanssa mummille. Mua ei vaan yhtään kiinnostais se syömispuoli ja mietinkin, että pitää varata mukaan light-mehua ja limua.

Kaikki eilen satanut lumi on poissa. On enää musta, märkä maa. Miksei voi vain tulla jo talvi? Tai ehkä ei saisi valittaa, kun on sentään lämmin. En kestäisi 30 asteen pakkasia.

Mietin, että nyt voisin viiltää. Mutta kun ei. Arg. Vittu. Jalat puutuu ja odotan lääkkeiden vaikutusta.

This Is The New Year

Hyvää uutta vuotta, koska tästä tulee paaaaljon parempi vuosi kuin viime vuodesta. Tässä teille video, aika surkea kun en keksinyt mitään mistä puhua, mutta antaapi olla...