Better Than Love

Viime päivät ovat menneet nopeasti. Lauantaina juhlittiin mun 20-v synttäreitä, ja sunnuntai oli darra-lagaus-päivä (tosin ilman sitä darraa, vaikka muisti pätkäski jossain välissä iltaa). Oon ollu vaan tyttöystävän luona siitä asti kun se palas Thaimaasta ja tänään tulin illalla kotiin kun äiti välttämättä vaati. Ollaan mun ihanuuden kanssa kunnon pariskuntana käyty kävelyllä ja kaupassa ja kaikkea arkista.

Olen ollut onnellinen pitkästä aikaa. En ole edes tajunnut kuinka tyhjä olo mulla onkaan ollut, kun kaikki energia on mennyt syömisen, syömättömyyden, liikunnan ja oksentamisen suunnitteluun. Tyttöni tekee minusta kokonaisen (ja keittää aamupuuron, jotta saan jotain syötyä).

Kotona olo tuntuu toivottomammalta, mutta samaan aikaan turvalliselta. Täällä on kaikki muistuttamassa syömishäiriöstä. Heti kun pääsee kotiin saa taas kamppailla oksennushalua vastaan. En ole oksentanut kolmeen päivään, ennätys pitkään aikaan. Välillä päässä pilkahtelee jopa ajatus siitä, että voisin olla joskus terve. Jättää tämän taakseni, olla välittämättä painosta ja keskittyä vain ihmiseen jota rakastan.

Katotaan nyt, toisaalta en haluaisi yhtäkään kiloa lisää. Uskalsin käydä vihdoin vaa'alla ja se näytti 41,5kg. Laskenut osastolta lähdön jälkeen kolme ja puoli kiloa. Ei mitään kauheeta vauhtia, mutta alaspäin ollaan menty kuitenkin. Seuraava poliaikakin on vasta 25. päivä, mutta kyllä mä siihen asti pärjään.