Boys Don't Cry

Mihin ahdistus on kadonnut? Tuntuu, että olen aivan eri ihminen kuin jouluna. Silloin mietin vain itsemurhaa, terää seikkailemassa vaalealla ihollani ja lääkkeiden yliannostusta. Muuttaako rakkaus ihmistä todella näin? Annan rakkaani keittää minulle puuroa, jota en viime vuoden puolella suostunut missään tapauksessa syömään. Aamupala oli mielestäni täysin turha ateria (niinkuin kaikki muutkin ruoka-ajat). En voinut pistää suuhuni mitään oksentamatta. Ei se edelleenkään helppoa ole, ei läheskään, mutta ehkä pienenpienillä hiiren rotan askelilla mennään eteenpäin.

Vaa'alla en ramppaa viittä kertaa päivässä, kuten ennen. Yritän unohtaa sen lukemat ja ainoat numerot, joihin jaksan välillä keskittyä on askelmittarin digitaalinen näyttö. Vaikka tänäänkin jätin sen vain laukun pohjalle ja kävelyn sijaan kuljin laiskasti bussilla.

Vähän ahdistaa, kun tuo tyttöni sai vihdoin töitä. Ei sillä, etten olisi iloinen hänen puolestaa. Itselleni vain tulee niin turha ja saamaton olo. Vuodesta toiseen roikun mukamas lukiossa, luen pari kurssia vuodessa ja elän Kelan ja vanhempien rahoilla. Ja heti kun saan vähänkin rahaa tuhlaan kaiken vaatteisiin, joita minulla on ennestäänkin jo ihan tarpeeksi. Itkettää ihan.

Ahdistaa. Ehkä voisin pitkästä aikaa viillellä. Eihän viime kerrasta ole kuin viikko. On vain niin sekava olo, en ota itsestäni selvää. Toisella hetkellä olen onneni kukkuloilla, seuraavaksi ryven itsesäälissä ja itseinhossa. Miksi pysähdyn peilin eteen, kun kuva kuitenkin valehtelee? Miksi syön kun kuitenkin vain lihon? Ehkäpä elääkseni.

Ja huomennahan juhlitaan, kun tänään ollaan vaan siivoiltu ;----)