Until The End

Too shy to scream alkaa tulla tiensä päähän. Näillä näkymin pääsen takaisin kuntoutusosastolle tammikuun puolessa välissä. Ajattelin kääntää ihan uuden sivun myös virtuaalisesti ja oonkin tässä viime viikot rakennellut uutta blogia.

Kokonaan en ole lopettamassa, vaan olen päättänyt käydä päivittämässä TSTS:ää noin kuukauden välein, kun ennen postauksia on tullut vähintään kerran viikossa. Se lienee tarpeeksi väljä aika niin, etteivät ajatukset uraudu pyörimään vain ruoan kanssa taistelun ympärille. Kerron edelleen yleiskuulumisia syömishäiriön osalta ja etenkin edistysaskelista. Päivittelen harvakseltaan ja toivon, että tästä tulee selviytymistarina.

Uudessa blogissa en tule puhumaan syömishäiriöstä. Tykkään bloggaamisesta, mutten halua kantaa anorektikon leimaa otsassani yhtään tämän pidempää. Mä olen ihminen, en sairaus joka suurimman osan tän blogin postauksista on kirjoittanut. En edes uskalla lukea vanhoja postauksiani, saati tunnista niistä enää itseäni.

Uuden blogin nimen ja osoitteen julkaisen seuraavassa postauksessa 1. tammikuuta. Mun kanssa matkaa voi jatkaa siellä ღ

I'll Be Home For Christmas

"Piparin tuoksua, tonttujen juoksua
Siinäkö joulu on?

Kiirettä, huisketta salaisuuskuisketta
Siinäkö joulu on?

Joulu saapuu jokaiselle, lapselle ja aikuiselle
Sydämiimme joulun lahja seimen luona annetaan"

Aatosta selvitty ja tänään vietetään rauhallista joulupäivää. Oltiin eilen ihan vain kotosalla oman perheen ja toisen siskon poikaystävän kanssa. Aamulla katsoin Joulupukin kuumaalinjaa ja Lumiukon jatko-osan Lumiukko ja lumikoira. Keitin lounaaksi riisipuurot ja kävin lumituiskeessa kuvailemassa talvisia maisemia.

En jaksanut lähteä mukaan kirkkon, vaikka ihan mielelläni siellä edes sen kerran vuodessa kävisin. Pidin Luna-terrierille seuraa.

Illalla syötiin perinteisiä jouluruokia, mulle oli kalojen ja kinkun sijaan lisäksi papuja ja leipäjuustoa.

santsasin pariinkin kertaan

candels

Innokkain lahjojen avaaja oli koira! Se sai viipaloidun nakin paketissa ja sen jäkeen kiinnostikin myös ihmisten lahjat hyvin paljon. "Autan avaamisessa, mulle lisää namia, tuleeko?"

"en tykkää yhtään tästä tonttulakista"

Hyvää joulua ja pyhiä kaikille lukijoille! :---)

Soul Food

Eilen mul oli #vegaanipäivä ja ajattelin koota eilisen syömiset postaukseksi. Instagramin kautta seuraajille tää on ehkä vähän tylsä juttu, koska seuraavat kuvat olen julkaissut jo siellä. Oikeasti olen siis lakto-ovovegetaristi, mutta eilisaamusta vaan ällötti kaikki eläinperäinen, joten aamupuuroon ja -teehen tuli soijamaitoa.

päärynä, puuroa casheweilla, teetä soijamaidolla

Lounaaksi yksin ollessani oikeastaan vain ahmin ja oksensin... Joo, tyhmää ja hävettävää! En muistanut välipaloja kuvata, mutta jossain välissä join Nallen suklaakaurajuoman.

Päivälliseksi sisko teki jotain kiinalaista kana-riisijuttua, joten keitin itselleni riisin lisukkeeksi kikherneitä, parsakaalia ja kesäkurpitsaa, jotka maustoin kasvisliemikuutiolla ja currytahnalla. Tosi yksinkertaista, mutta hyvää! Kaikki vaan sekasin lautaselle ja soijamaitoa kyytipojaksi.

Taika-pöllön kanssa riisicurrya

Iltapalaksi mä tein banaanijäätelöä. Banaani on varmaan mun fearfood no° 1, mutta pilkoin pakastimeen aamulla peräti kaksi banskua! Soseutin ne sauvasekoittimella maapähkinävoin ja tilkan soijamaitoa kanssa, ja omnom tuli hyvää! Lisäksi söin leivän ja join vaniljasoijamaitoa.

Mymmelikippo

Kuulostanee vähäisiltä syömisiltä, mutta koska viime viikkoina melkeen kaikki minkä oon suustani alas pistäny on päätynyt vessanpönttöön, eilinen oli aika hyvä päivä! Ja paino näytti tänä aamuna samaa kuin eilen, joten oon tyytyväinen.

(Boring) Boring (Bored)

Viime päivinä on ollut suurimmaksi osaksi ihan ok olo. Helpottaa tietää, että kuntoutuspaikka irtoaa ens vuoden puolella, vaikka päivät meneekin syömisten suhteen ristiriitaisissa tunnelmissa. Aamuisin päässä pyörii vain, ettei enempää ruokaa läskille, mutta tässäki kirjoittaessani syön (myös aamupalasta suoriuduttuani) myöhäiseksi lounaaksi kantarellikeittoa ja leipää...

Keskiviikkona käytiin Joonaksen kanssa mun terapian jälkeen kattomassa Hobitin viimeinen osa Sellon Finnkinossa. Liput lähti erittäin halvalla ja karkit käytiin ostaa Prismasta. Osaan Taru sormusten herrasta leffojen vuorosanat melkein ulkoa, joten paras kohta oli mielestäni aivan loppu Sormuksen ritareihin viitaten: Gandalf: "And what about very old friends?" Seuraavaksi Silmarillion-elokuvaa odotellessa?

Perjantaina käytiin äidin kanssa sushilla lounaalla.

haluisko joku vaihtaa parempaan puhelimeen, jossa ois ees kohtalainen kamera?

Eilisiltana oli puolestaan Haloo Helsingin keikka The Circuksessa. Kiertueen päätös, ja näin hyvää keikkaa bändi ei oo varmaan ikinä vetänyt! Eka osa gigistä eturivissä ja toka kavereiden kaa taaempana. Pure lööv, tms! Puol kahen jälkee ei viittiny enää maksaa itseään jatkoille baariin, joten kiltisti himaan nukkuu.

Tänää tuskailtu painonnousua ja käyty Jennan kaa kahvilla / teellä keskustassa.

Oisko muuten kiinnostusta blogikirppikselle? Tuntuu, että oon kasvanut ulos suurimmasta osasta teini-emo-vaatteistani (ei pelkästään koon, vaan myös iän perusteella). Tossa ois vierellä Ikea-kassillinen kledjuja, joita en enää käytä. Joten, anyone, kiinnostaako?

They Eat Too Much Sushi

Käytiin tänään äidin kanssa pitkästä aikaa sushilounaalla, koska mammalla oli vapaapäivä. Sen jälkeen ollaan kirjoteltu joulukortteja, jotka pitäisi laittaa tänään menemään.

Aihetta sivuten: mä oon nyt pari kertaa elämäni aikana tehnyt sushia itse! Jälki ei todellakaan ole mitään kauneinta, rullausta pitää selvästi harjoitella, koska en saanut noista kovin tiiviitä. Ne imasi soijaan kastettaessa sisäänsä ihan liikaa..

Ostin aineet ihan vain lähikaupasta. Käytin Yutakan sushiriisiä, jonka kypsensin pakkauksen ohjeen mukaisesti. Odotellessa sekoitin 3rkl riisiviinietikkaa, 2rkl ruokokidesokeria ja 1tl suolaa juomalasissa. Riisin jäähdyttyä seos sekaan ja askartelemaan rumia makeja ja nigireitä.

Lakto-ovovegenä oon käyttänyt kurkkua, salaattia, avokadoa, maissia ja sokeriherneen palkoja. Niin, ja Yutakan nori merilevämattoja. Pakkauksessa on viisi arkkia, jotka meni kaikki, vaikka riisiä keitin vain puoli pakettia (250g).

riisi hautumassa, koristelin kattilan teitä varten ♥

ja sit vaa tekemään..

 ..vaikka itselläni ei ole oikeastaan aavistustakaan miten noita rullia pullia pötköjä pitäisi pyöritellä. Ehkä joku vähän kokeneempi pitäis mun kaa joskus tyttöjen illan ja opettais! Kyllä noista ulkonäöstä huolimatta tuli ihan sushin makuisia, vaikka jouduinkin syömään melkein kaikki yksin, koska sisko olisi halunnut kalaa tai rapuja. Tehköön itse.

Lisukkeeksi paistoin pannulla herkkusieniä

Koska kuvat ovat väärässä järjestyksessä, palataan seuraavissa pari kuukautta taaksepäin. En ottanut tekovaiheessa kuvia. (En ymmärrä kuinka joku muistaa pitää kameraa koko ajan lähettyvillä!) Nää seuraavat kuvat onkin huomattavasti parempilaatuisia, koska ne on otettu kännykän sijaan järkkärillä.

täytteenä maissi-kermaviili

Miten muut on onnistunu sushin teossa, entä mikä on lempparinne? Muhun iskee parhaiten maissi-majoneesi gunkanit. Löövv! ♡‿♡

That Don't Impress Me Much

Moi! Tänään oon ottanu aika rennosti. Aamulla oli poli Ulfåsassa ja sen jälkeen ollaan oltu Lunan kaa kahestaa kotona. Tein riisipuuroa kattilassa ja onnistuin polttamaan sen pohjaan.. No siirsin puuron kypsymään toiseen kattilaan ja lopputulos oli onnistunut. Iltapäivällä käytiin terrierineidin kanssa lenkillä Tähtärillä (bongailemassa oravia, joita ei näkynyt) ja sen jälkeen odoteltiin äitiä S-marketin ulkopuolella.

Tuota ennen kävin naapuripihalla ottamassa parit asukuvat.

x-paita: Carlings, legginsit: diy

neuletakki: Italia

kengät: Vans, Hello Kitty

vikan kuvan kännykkälaatu ♥

Huomenna ois vielä terapiaa ja sitten loppuviikko vapaata. Seuraavaan jaksoon en jaksanut ottaa yhtäkään lukiokurssia. Viimeisin ruotsinkurssikin tuntui olevan jo liikaa, vaikka loistavin arvosanoin siitä suoriuduinkin. Tällä hetkellä tuntuu kuitenkin että on tärkeämpää huolehtia terveydentilasta ja syömisistä, kuin kympin kurssinumeroista.

Darlin' Christmas Is Coming

Anteeksi pitkä postausväli! Olin viime viikon jälleen isovanhempieni luona kyläilemässä (ja syömässä), enkä viitsinyt raahata läppäriäni mukaan. Pääsääntöisesti sujui hyvin, vaikka öisin näin vaikka mitä painajaisia. Jos viimeaikaisia unia ois kirjottanu ylös, niistä sais juonen moneen kauhuleffaan!

Mummi oli tehnyt mua varten makaronilaatikkoa soijarouheeseen (hyi pahaa sanoo ukki), mutten kehdannut sanoa, että rouhe oli tainnut jäädä maustamatta.. Ketsupin vihaajana jopa minä lisäsin sitä makua tuomaan :--D Lisäksi tuli syötyä sieni- ja sosekeittoa, kahvin kanssa pullaa ja mustikkapiirakkaa..

Vierailun päätarkoitus oli kuitenkin askarrella joulukortteja! Käytiin mummin kanssa Järvenpään Taitaville-askarteluliikkeessä ostamassa tarvikkeet, joita täytyi hieman täydentää Prismasta saatavilla jouluaiheisilla tarroilla.

Tarvikkeina melko simppeleitä tarvikkeita: kartonkia, paperia, kyniä, sakset ja liimaa, jouluista nauhaa sekä tarroja.

Tuo punatulkku oli aivan oma ideani. Piirsin ensin paperille "sabluunat", joiden pohjalta leikkasin palaset linnun eri osiin ja piirsin väripapereille. Isovanhemmat naureskelivat ensin näpertelyilleni, mutta lopputulos oli kuulemma hieno. Tykkään kaikesta tämmösestä käsillä puuhastelusta, ajatukset on pakko keskittää siihen jos haluaa huolellista jälkeä. Oon ollu aina askartelijaihminen, vaikka viime aikoina se on jäänyt..

Tänään ollaan puuhailtu Lunan kanssa etsi- ja palloleikkejä, koska ulkona on ollut niin sateista, ettei neiti ole suostunut kävelemään lenkillä.Eipä muakaan pahemmin huvittanut kulkea tuolla vesisateessa...

Oletteko askarreleet tänä vuonna itse kortteja?

Questions And Answers

Pyysin teiltä kysymyksiä muutama viikko sitten. Yhteyttä otettiin niin sähköpostin kuin blgin kommenttiboksin kautta, mutta tässä tulee vastauksia:

Jos esim. lääkäri sanoo että nyt olisi viisainta lähteä osastolle niin voiko täysikäinen henkilö kieltää sen ja onko itsellään sana valtaa siihen?
- Jos on pakkohoitokunnossa, ei potilaalla ole sananvaltaa. Pakkohoidon kriteerit voi lukea vaikka wikipediasta. Syömishäiriöisellä, joka ei oireile psykoottisesti, pakkohoidon raja menee bmi 13:ssa.

Miten sinulla kun täytit 18v niin jouduitko silloin ikinä "pakkohoitoon"?
- Painon takia olen ollut vain kerran pakkohoidossa, muulloin suostunut osastolle vapaaehtoisesti. Itsetuhoisuuden takia olen ollut useamman kerran tarkkailussa, mutta käyttäytynyt niin hyvin, että päässyt sen neljän päivän jälkeen lähtemään. Joku kerta suostuin Auroran osastolle masennuksen vuoksi. Siellä ei kuitenkaan ei ole resursseja vahtia syömisiä -> laihduin pakkohoitorajan (bmi 13) alle, en päässyt pois ja jouduin osoittamaan että motivaatiota riittää sh-osatolle. Yritin toteuttaa ateriasuunnitelmaa, vaikken saanut siihen mitään apua. En muista montako viikkoa meni, että sain todistettua olevani motivoitunut syömishäiriöhoitoon. Sh-osastolta koin saavani apua, vaikka jos oireilin ahdistukseen viiltämällä lensin ulos (ja tämä tapahtui monesti).. .

Milloin huomasit olevasi sairastunut anoreksiaan ja teitkö asialle heti jotakin?
- En tiedä milloin hyväksyin sairauteni. Tajusin, ettei kaikki ole kunnossa, kun ravasin päivittäin lenkillä laihtumistarkoituksessa. Ala-asteelta asti oltiin varoiteltu anoreksiasta, mutta "minä vain vähän laihdutin". Vielä sairaalassakaan en ollut valmis tekemään asialle mitään, vaan jumppasin salaa, piilotin ruokaa ja oksentelin. Uskoin, että hoitajat naureskelivat lihavuudelleni selkäni takana, enkä ymmärtänyt miksi juuri minut oltiin valittu "kidutettavaksi" ja syötettäväksi-läski-ihrapossuksi. Pienimuotoiset traumat on myös nuorten akuuttipsykiatrian suljetulta jäänyt...

Kerroitko ikinä läheisillesi?
- Äitini huomasi jonkin olevan pielessä ennen minua ja otti yhteyttä kouluterveydenhoitajaan. Mutta en kertonut, sillä en halunnut hoitoa.

Mitä mieltä muut olivat sairaudestasi?
- Osa läheisistäni kieltää asian edelleen, mutta kaverini saivat tietää asiasta vasta kun jouduin sairaalaan. Olen aina ollut vähäruokainen ja alipainoinen, joten he eivät huomanneet asiaa. Tukivat kuitenkin kaikin puolin ja kävivät katsomassa osastolla.

Milloin päätit yrittää parantua?
- Uskoin tosissani haluavani parantua jo 18-vuotiaana. Menin osastolle vapaaehtoisesti, kun vastentahtoisen hoidon kriteerit eivät enää täyttyneet.  Elämä syömishäiriöisenä on oikeasti helvettiä ja halusin siitä eroon, mutten vielä jaksanut työskennellä asian eteen tarpeeksi. Kun katson taaksepäin, luulen että vasta päälle 20-vuotiaana se päätös on pitänyt enimmän aikaa. Päätös kun pitää tehdä joka päivä monta kertaa uudestaan, vaikka pelottaisi ja ahdistaisi kuinka.

Mitä toivoisit tulevassa elämässäsi?
- Näin ensiksi tahtoisin saavuttaa normaalipainon (missä en ole ikinä ollut) ja oppia rakastamaan itseäni sellaisena. Ammatin puolesta minulla olisi päätä lukea itseni insinööriksi, lääkäriksi tai miksi tahansa, vaikka jokin visuaalinen alakin kiinnostaisi. Liikaa vaihtoehtoja! Nyt ensiksi siis vain lukio loppuun ja terveys kuntoon.

Kuvitteletko joskus millaista elämäsi olisi ilman anoreksiaa ja masennusta?
- En oikeastaan, alkaa vain masentaa kaikki menetetty aika. Seuraan sitten ylpeydellä terveiden pikkusiskojeni edistymistä. Ja yritän myötäelää myös opiskelijaelämää terveiden kavereideni kautta :--D

Pystyisitkö joskus tekemään postausta jossa kertoisit tarinasi?
- Koska en edelleenkään tiedä kuinka monen tekijän takia olen sairastunut, uskoisin että en.. Menisi varmaan liian henkilökohtaiseksi.

Mistä uskot, että kaikki lähti (pohjimmaiset syyt)? Olisi myös kiva kuulla tarinasi yhdessä postauksessa, alusta aina tähän päivään asti.
- Mulla ei ikävä kyllä ole edelleenkään aavistustakaan... Mulla on ollut aina rakastava perhe, mutta ehkä omat vaatimukseni ovat olleet liian korkealla, vaatinut itseltäni liikaa. Olen ollut alipainoinen siitä asti kun aloitin 7-vuotiaana koulun. Aina ollut se "pienin". Viidennellä luokalla muistan kuinka kauheaa oli kun 30kg:n raja meni rikki ja yläasteen lopussa kun paino alkoi lähennellä 45:ttä, ajattelin, että se on liikaa ja pakko pudottaa takaisin 40:een. Putosi sitten enemmänkin... Oon aina ollut kouluarvosanojen suhteen perfektionisti, stressannut itseni äärimmilleen.

Miten sairautesi alkoi? Oliko heti anorektista käyttäytymistä vai jotain muuta?
- Tähän en osaa vastata. Olen aina ollut nirso ja vähäruokainen, koulussa en ole syönyt oikeastaan ikinä kunnolla ja aamupalan syömisen sijaan olen mieluummin nukkunut. Painoani olen tarkkaillut jo ensimmäisistä luokista asti, vertaillut muihin... En tiedä missä välissä se on luisunut anoreksian puolelle. Muistan vain, että yritin oksentaa tahallani ysiluokan alussa.

Missä vaiheessa sun perhe huomasi sun sairastuneen? Miten ne reagoi?
- Varmaan vasta lukion puolella, kun jäin kiinni oksentamisesta. Meiän kylppäristä lähti lukko irti sen myötä...  En enää muista :((

Mitä sä ajattelit laihoista tai lihavista ihmisistä? näitkö muut ihmiset realistisesti vaikka omakuvasi oli vääristynyt?
- Toisella luokalla en voinut käsittää, miten eräs ekaluokkalainen tyttö painoi minua tuplasti enemmän. Inhottavaa myöntää, mutta olin tuolloin osa kiusaajajoukkoa. Kadun sitä edelleen yli 10 vuoden jälkeen... Ikä kuitenkin kasvatti arvostamaan ihmisiä sen kokoisina kuin he ovat, ei kukaan tahallaan syö itseään ylipainoiseksi. Muut ihmiset olen aina nähnyt realistisesti.

Onko sinulla ollut ahmimiskohtauksia paljon?
- Melkein koko sairauden ajan. Ja kyllä, edelleen useamman kerran viikossa. Ensimmäisen kerran muistan yrittäneeni oksentaa, kun pikkusisko oli leiponut kaverinsa kanssa mokkapaloja. Söin useamman ruudun, mutta vessanpöntön reunalla sain ulos vain kyyneleitä.

Miten vahvasti tahdot aivan oikeasti parantua?
- Tää vaihtelee tosi paljon. Haluan parantua, päästä tästä ällöttävästä luurankokropasta, mutta välillä on niin vaikeaa, että toivottomuus iskee, lamaannun enkä näe ulospääsyä tilanteesta. Miksi syödä, kun kuitenkin kuolen tähän sairauteen? Ja kun pelottaa ja ahdistaa niin paljon, ettei yksinkertaisesti saa nostettua haarukkaa suuhun asti. Ei mulla ole antaa mitään prosentteja kuinka paljon haluan parantua, mutta sen tiedän etten halua kuolla. Ja elämän saa vain syömällä. Toisinaan kuvittelen syöväni tarpeeksi, mutta vaaka näyttääkin päinvastaista. Taistelen ristiriitojen kanssa päivittäin.

Mitä aattelet sun perheen ja sun suhteesta? Mitä luulet että ne (vanhemmat, sisarukset, isovanhemmat...) aattelee sinusta ja sinun sairaudestasi? Miten toivoisit niitten toimivan?
- Tällä hetkellä tuntuu, että äiti on meidän perheestä ainoa joka edes yrittää ymmärtää. En juurikaan uskalla puhua tuntemuksistani, pelkään että satutan niillä muita. Sisarusten kanssa välit on ajautuneet niin erilleen, etten osaa sanoa onko ne huolissaan vai vihaako mua. Isovanhempien suhtautuminen.. toiset ymmärtää, toiset kutsuu kakkukahveille joka viikko. Toimikoot miten parhaaksi näkee.

Miten näet sen että kaverisi syövät vaikkapa rasvaisen hampurilaisaterian? Istut vieressä ja näet kuin kaverisi vetää kalorit kitusiinsa. Tekisikö sinun mieli sanoa asiaan jotain? Vai vain katsoa vierestä ja ajatella että onneksi nuo eivät ole minun kehossani?
- Mulle on ihan sama mitä mun kaverit vetää, ja uskokaa tai älkää - jos käyn kavereideni kanssa kanssa hampurilaisella (esim. Chicosissa, Hesessä), syön samanlaisen aterian, mutta ilman lihaa! Haaste on vaan saada houkuteltua mut sinne syömään. Ja mua oikeastaan ärsyttää eräs ( ♥ ), joka tilaa aina hamppiksensa ilman majoneesia ;) she knows who I mean...

Mitä aattelet hoitajista ja niitten toiminnasta? Entä lääkäreitten toiminnasta ja sanomisista?
- Nuorisopuolella kukaan ei ymmärtänyt syömishäiriöstä mitään (olin jonossa Ulfåsaan, mutten sinne koskaan päässyt). Pakkoruokintaa, letkun kanssa ja ilman, ilman keskusteluapua. Olin sairaampi tuolta päästessäni kuin sinne joutuessani. Aikuispuolella asiat olivat edes hieman paremmin, mutta vuoden epäinhimillysyyden jälkeen... sanon vaan, että potilaat tarvitsisivat enemmän rohkaisua liian tiukkojen sääntöjen sijaan.
Lääkärit tietävät vain sen, mitä hoitajat kirjaavat. Puolen tunnin tapaamisen perusteella on varmasti vaikea sanoa mitä potilas tarvitsee.

Mitä aattelet ateriasuunnitelmasta?
- Se toimii osastolla. Mä joudun kotona "leikkimään" osastopäiviä, jotta saan noudatettua ateriasuunnitelmaa. Siviilissä kun ei vaan voi syödä täsmälleen kellonaikojen mukaan. Aterioita on pakko yhdistellä, eikä desimitan kanssa voi kulkea kavereiden luona...

Miksi oireilet?
- Tähän en osaa vastata.

Onko sinulla ystäviä? Kaipaatko seuraa?
- Ystäviä mulla on ala-asteajoista lähtien, pari niistä on mun parhaita kavereita edelleen. Lukiokavereita seuraan enää Instagramissa ja osastokavereita on laidasta laitaan. Välillä huomaan, että menee viikkokin näkemättä ketään. Somessa tulee silti viesteiltyä joka päivä. Yksinäinen en oo.

Mitä toivot oikeasti kaikkein eniten maailmassa?
- En tiedä. Että läheiseni olisivat onnellisia. Että itsekin olisin. Terve elämä, oma kämppä ja hanpsteri! :--D

Milloin sinusta tuntuu hyvältä? Mikä saa sinut tuntemaan jotakin positiivista?
- Jos saan jonkun muun iloiseksi! Ja eläimet, ne on lähellä sydäntä. Kun Luna tuo muristen jonkun lelun ja vaatii huomiota. Kun hevonen kulkee oikeinpäin alla. Kun kameran kanssa saa tallentaa hetkiä. Kun saa syötyä haasteellisen aterian. Kun ihmiset luottavat. Kun rakastaa.

Mikä ahdistaa sinua?
- Maapallon tulevaisuus, kuolevaisuus, epätasa-arvo, eläinoikeudet. Ruoka ja vääristynyt kehonkuva. Oma kyvyttömyys vaikuttaa. Syömishäiriöön liittyen: ruoan sisällä pitäminen ja kaloreiden imeytyminen.

Mitä ajattelet kuolemasta?
- Se ei enää pelota. Muutaman kerran oon yrittänyt tappaa itseni ja siitä on tullut vain rauhallinen olo, kun on päättänyt jättää tän maailman taakseen.. Jumala kuitenkin loppujen lopuksi päättää. En oo onnistunut itsemurhassa, joten ehkä mulla on vielä joku tarkoitus täällä maan päällä?

Onko blogin pitämisestä ollut apua itsellesi? Oletko perustanut blogisi vertaistuen saamiseksi vai/tai omaksi päiväkirjaksi? Miksi juuri blogi? Miten koet negatiiviset kommentit?
- Alunperin päiväkirjaksi. Pidän kirjoittamisesta, mutten koe että blogi olisi varsinaisesti auttanut eteenpäin, vaan se on alusta asti ollut ennemmin päiväkirja. Haluan vain jakaa oman tarinani (joka toivottavasti muuttuu selviytymistarinaksi).  Alkuaikoina sain enemmän vertaistukea samassa tilanteessa olevien kanssa, mutta nyt suurin osa muutaman vuoden takaisista syömishäiriöbloggaajista on päässyt takaisin "normaaliin" elämään. Käsittelen samoja asioita terapiassa, mikä auttaa huomattavasti enemmän. Ja blogata voi monesta muustakin aiheesta kuin syömishäiriöstä! Tällä hetkellä en uskalla edes lukea vanhoja postauksiani, muistikuvat sairaimmilta ajoilta ajoilta ovat suureksi osaksi kadonneet, enkä halua palauttaa niitä mieleeni. En ole juurikaan välittänyt negatiivisista kommenteista, paitsi viimeisen kuukauden aikana kun niitä on alkanut sadella yhä enemmän. Yritän sysiä ne taka-alalle, läheiseni kuitenkin ovat paremmin perillä asioistani, mutta viimeaikaisen vyöryn takia olen ottanut niistä liian paljon itseeni ja siksi estinkin anonyymikommentoinnin joksikin aikaa.

Koetko, että olet saanut blogisi kautta vertaistukea?
- Jonkin verran kyllä. Rakentavimmat kommentit tulevat kuitenkin entisiltä osastokavereiltani ja tutuilta, jotka ovat päätyneet myös blogini lukijoiksi. Vaikka olenkin kirjoittanut julkista blogia jo useamman vuoden, harva silti tietää minusta kuin pintaraapaisun. Toisille parantumisen tiellä auttavat toiset keinot, toisille toiset. Itseäni kannustaa eniten, kun saan lukea että muilla lähtee menemään paremmin monenkin vuoden sairastamisen jälkeen.

Oletko ystävystynyt kenenkään samassa tilanteessa olevan kommentoijan / bloggaajan kanssa?
- Useammankin tytön kanssa olemme nähneet "livenä" ja hyväksyneet kaveripyynnön Facebookissa. Toisten kanssa olemme käyneet koirapuistossa, toisten valokuvanneet ja ihan vain vaihtaneet kuulumisia. Kenenkään kanssa ei ole kuitenkaan alettu vertailemaan tai laihduttamaan yhdessä, vaan kyse on oikeasti ollut positiivisesta vertaistuesta. Kuitenkin kun toinen parantuu, välit yleensä katkeavat. Itsekin olen ottanut etäisyyttä akuutisti sairaisiin sh-kavereihini, koska koen ettei se edesauta omaa parantumistani.

Sexual Disorder

Muutama tunti sitten eduskunta hyväksyi aloitteen tasa-arvoisesta avioliittolaista. Eihän tää juttu oo vielä loppuunkäsitelty, mutta parempaan päin ollaan menossa! Aiheeseen liittyen voisinkin nyt postata pohdintojani hieman sivuavasta aiheesta. Oon alottanu tän postauksen kirjottamisen jo vuosi sitten, mutten koskaan ole uskaltanut julkaista. Eli kuinka mielisairaudet vaikuttavat seksuaaliseen suuntautumiseen, omalta kohdalta voin blogeja lukemalla / oman kokemuksen kautta pohtia vain syömishäiriöisiä ja masentuneita.

Puhutaan nyt vaikka... rakkaudesta. Ja nimenomaan siinä tapauksessa, että löytyy diagnoosit jne. Kaikki se epävarmuus toisin- tai molemminpuolin. Nyt en puhu omista suihteistani, mietityttää vaa.. Ja mietityttää paljon.

Miten nää mielenterveydellisestisoirehtivat sairaat ihmiset aina löytää toisensta? Mä tunnen aivan helvetin monta pariskuntaa, joissa molemmilla henkilöillä on mt-ongelmia. Useampia lesbopariskuntia. Parin vuoden sisällä on ollut melkeen yhtä monta eroa. Mekin hoettiin aina, että "kahdesta rikkinäisestä tulee yksi ehjä" Mä en vaan usko tohon. Ei, ensin pitää oppia rakastamaan itseään. Mä oon todistellut tuhansia kertoja ihmiselle, että se on kaunis, tarkoittaen sitä. Mutta kun joutuu sanomaan tän lauseen yli kymmenen kertaa päivässä omalle kumppanille toisen seisoessa peilin edessä, eikä se silti usko.

Kun toinen on epävarma itsestään - masentuneet ihmiset asettavat itsensä aina MAAILMAN huonoimmiksi ihmisiksi, ollaan rumia, laiskoja, täysin turhia. Sairastaessa parisuhteessa ajatukset menee välillä siihen pisteeseen, että toinen ei edes ymmärrä että häntä voi rakastaa. Se on rankkaa. "Ja varmasti se tapaa jonkun kauniimman ku minä ja jättää mut?" Tuntuu, että toinen ei luota tarpeeksi. Mutta silti suletaan yhteen ja tukeudutaan vaan toisiinsa. Ollaan tosi itsekeskeisiä, mutta silti toisen hyvinvointi menee itsen edelle.

Entä siinä vaiheessa kun toinen alkaa parantua? On juuri pääsemässä omasta pahasta olosta, mutta ei kestä kantaa sen lisäksi toisen vielä pahempaa vointia. Jos haluu ehjän elämän, on irrotettava, koska toisen olo ei välttämättä korjaannu. Lupauksia, mutta silti ambulanssikeikkoja. Mutta jos nyt erotaan, tappaako se itsensä?

Tai jos sairastetaan samaa tautia (tässä esim. anoreksiaa), ollaan usein sairauden eri vaihessa. Tuetaan toisiamme syömään "vau, me syötiin tänään aamupuurot!" Ei yks aamupalan syönti oo iso juttu, vaikka anoreksia toiselle niin kuuluttaisi. Ja ne hetket kun ollaan erillään, toinen syö, toinen sanoo syövänsä. Jos on yhtään viisas, jättää toisen vielä sairastamaan huomatessaan merkit. Katkasee suurimmaks osaks välit. Toista ei voi auttaa jos se ei oo itse valmis ottamaan apua vastaan. Jos lähtee itse vielä rikkinäisenä auttamaan toista, sairaus vie pian uudelleen mennessään. Tärkeintä on kuitenkin saada itsensä kuntoon.

Sitä vaan en voi ymmärtää, että joku joka joskus on sairastanut samaa tautia täysin samanlaisilla oireilla voi vain unohtaa miltä tuntuu siinä pahimmassa olotilassa. miltä tuntuu viiltää, miltä tuntuu oksentaa. Yhtäkkiä se on järjetöntä ja sairasta ja yököttävää. Täysin luonnotonta.

Oon useamman kerran seurannut sivusta, kuinka parantumisen jälkeen suhteen toinen puolisko "kääntyy" heteroksi. Eka on oltu niin lesbojahomoja ja sitten löytyykin ihana vastakkaisen sukupuolen edustaja? Osittain se ehkä johtuu teini-iän kokeiluvaihteesta tai siitä, että ainoa joka voi ymmärtää omaa ajatusmaailmaa on toinen sairastava. Tietysti silloin välit lähenevät.

Itseni kohdalla mietin, että kuuluuko tää naisiinpäin suuntautuminen siis vain mun oireisiin? Alanko mä yhtäkkiä nähdä komeita miehiä, kun ennen katselin vain upeita naisia? Sen näkee ehkä puolenkymmenen kilon päästä. Oon ollut parisuhteessa sekä miehen että naisen kanssa, mutta tällä hetkellä koen itseni enemmän lesboksi. Joten iloitsen eduskunnan päätöksestä ihan vain itseni takia.

Mutta silti, ehkä ihmiset on vaan hukassa ja etsii itseään, voiko 18-vuotias todella tietää olevansa 100% lesbo? Kun on niin sairas, ettei edes tunne itseään! Paras kaveri on se, joka on samassa tilanteessa. Mutta sitten parannutaan, ikäännytään ja kas ollaan onnellisesti naimisissa miehen kanssa.

Tälleen ihan vaan pohdintoja... Kertokaa omia mietteitänne!

(JA ITSE OLEN AIVAN ÄLYTTÖMÄN ONNELLINEN!)

Scenes From An Italian Restaurant

Lähdin Italiaan asenteella, että koska on pari päivää aikaa syödä oikeasti hyvää ruokaa, niin unohdetaan syömishäiriöpiinaaja ja nautitaan! Suurimmaksi osaksi onnistuikin, muttei se vaan toimi niin että otetaan "lomaa" sairaudesta kun siltä tuntuu.

Oltiin perillä noin kymmenen aikaan aamupäivällä. Koneessa olin syönyt juustosämpylän aamupalaksi, kun ei muutakaan vegevaihtoehtoa ollut tarjolla. Aika pian suunnattiin lounaalle ja napsin mä oman annokseni lisäksi palasia siskon pizza margheritastastakin.

endiivi-papukeitto parmesaanilla

ruokajuomana lähes poikkeuksetta Cocis Zeroa

Hasselpähkinä-, kermakaramelli ja kinder-jäätelöä

Illalla käytiin uudestaan ravintolassa. En meinannut osata päättää gnocchien, tortellinien ja perus pastan välillä.

Alkupalaksi bruschettaa

söin koko tomaattipastan!

Ei aavistustakaan millon oon viimeksi saanut syötyä näin paljon päivän aikana oksentamatta. Ja iltapalaksi vielä omena, kaikki oli varmaan aika yllättyneitä :---D

Ekan päivän jälkeen en enää muistanutkaan kuvata kaikkia aterioita, enkä uskaltanut kantaa sateen takia kameraakaan joka paikkaan mukaan.

Aamupalalla söin yleensä teen ja hedelmän kanssa joko leipää tai muroja soijamaidolla. Sharonit/persimonit/khakit oli tuolla jotenkin aivan erilaisia kuin Suomessa, kuoret oli kitkeriä ja niissä oli jättisiemeniä.

pizza ai funghi, eli sienipizzaa!

Matkan aikana söin peräti kaksi kertaa pizzaa. Kaloreita en laskenut ja järkeilin, ettei pari lättyä paisuta muutamassa päivässä monella kilolla. Viimeksi taisin uskaltaa syödä pizzaa kesäkuussa Pridejen jälkeen.

lisää bruschettaa

välipalaksi vetelin joku päivä sipsejä
- ja kaupasta löyty tosi hyviä murokeksejä

Vikan illan jälkiruoka: tiramisu

Kuvaamatta jäi ainakin oma tekemä linssi-tomaattipasta siltä illalta kun en lähtenyt mukaan ravintolaan. Joku päivä söin munakasta ja salaattia, mutta oli niin nälkä, että muistin kuvaamisen vasta kun annoksesta ei ollut juuri mitään jäljellä. Juhlien etkoilla oli kuohuvan lisäksi tarjolla oliiveja, juustoja ja leipätikkuja. Jäätelöä tuli maistettua myös muissa mauissa.

( Kuten arvata saattaa, kotona ei ole jatkunut puoliksikaan näin hyvin. Otin tällä viikolla taas nutrit avuksi, kun hoitaja uhkaili, että kohta ollaan osastolla... Oon onnistunu pakottaa itteni syömään joten kuten. Kuinka mä vihaankaan tätä sairautta! Tänään kävin Sylin kahvihetkessäkin ja tuli kyllä pohdittua asioita sairauden ympäriltä niin paljon, että ois kelvannu terapiaistunnosta. ja se kopiokone varmaan tulosti kaikki keskustelut )

Rome Wasn't Built In A Day

Roma! On vaikeaa mahduttaa kaikki yhteen postaukseen. Juhlimme isäni 50-vuotispäiviä Italiassa. Italia on vaan aina ollut se jokin juttu.. Aina kun ollaan oltu laskettelemassa Alpeilla, niin poikkeuksetta Italian puolella! Itselleni tämä oli ensimmäinen kaupunkimatka ikinä, mutta nautin reissusta - ja vielä enemmän siitä, että muu perhe (vanhemmat, siskot + poikaystävät) viettivät hyvää aikaa. Itse koin oloni ehkä hieman ulkopuoliseksi ja mieli oli niin masentunut, etten saanut matkasta irti läheskään niin paljon kuin olisin halunnut. En olisi jaksanut kierrellä katsomassa nähtävyyksiä, ja välillä syömishäiriö sai minut ravintolassa valinnanvaikeuden vuoksi melkein raivon ja itkun partaalle.. Yhtenä iltana sh esti kokonaan lähtemästä ravintolaan, joten kokkailin itselleni linssipastaa.

Myönnetään. En tajua historiasta yhtään mitään, eikä mua kiinnosta antiikin aikaan rakennetut mitkä lie.. Joo hienoi pylväitä ja temppeleitä oli? Aavistustakaan paikkojen tai rakennusten nimistä, tai siitä milloin ja mitä varten ne on rakennettu. Mut hienoilta näytti ja tallensin mielelläni matkan kuviksi!

En julkaise kuvia itse juhlista, vieraat pysykööt anonyymeinä.

herätys aamulla viiden jälkeen kolmen tunnin yöunien jälkeen: kuolema

kämppä / palatsi sijaitsi Piazza Matteilla

toi sininen taivas ja koristeet sisäpihalla! Okei, meiän huoneisto oli viel hienompi.

ekalle päivälle oli niin paljon nähtävää..

Forum Romanum

..joo moi eläimiä

keskityin välillä vähän vääriin asioihin

Arvatkaa kuinka paljon HÄVETTI kävellä kaduilla tämän näköisenä! Olisi ehkä kannattanut aloittaa pakkaaminen ennen kuin tuli yöllä muutama tunti ennen lähtöä HH!:n Järvenpään keikalta...
Ja kun koko ajan tiedostaa kuinka ällöttävän alipainoinen on.

Espanjalaiset portaat lukkoineen.. ja bongasin tommosen mosaiikkiolion seinästä? Ja kyllä, keskityin kokonaisuuksien sijaan mieluummin yksityiskohtiin :---D

Trasvetere.. rakastuin ♥

Grattis pappa! Skål!

Tällainen oli Rooma omasta näkökulmastani. Paremmalla voinnilla on kyllä käytävä uudestaan, jos jaksaisi kierrellä enemmän ympäriinsä ja perehtyäkin näkemiinsä asioihin.

Teen erillisen postauksen ruoista, joita söin ;))