Questions And Answers

Pyysin teiltä kysymyksiä muutama viikko sitten. Yhteyttä otettiin niin sähköpostin kuin blgin kommenttiboksin kautta, mutta tässä tulee vastauksia:

Jos esim. lääkäri sanoo että nyt olisi viisainta lähteä osastolle niin voiko täysikäinen henkilö kieltää sen ja onko itsellään sana valtaa siihen?
- Jos on pakkohoitokunnossa, ei potilaalla ole sananvaltaa. Pakkohoidon kriteerit voi lukea vaikka wikipediasta. Syömishäiriöisellä, joka ei oireile psykoottisesti, pakkohoidon raja menee bmi 13:ssa.

Miten sinulla kun täytit 18v niin jouduitko silloin ikinä "pakkohoitoon"?
- Painon takia olen ollut vain kerran pakkohoidossa, muulloin suostunut osastolle vapaaehtoisesti. Itsetuhoisuuden takia olen ollut useamman kerran tarkkailussa, mutta käyttäytynyt niin hyvin, että päässyt sen neljän päivän jälkeen lähtemään. Joku kerta suostuin Auroran osastolle masennuksen vuoksi. Siellä ei kuitenkaan ei ole resursseja vahtia syömisiä -> laihduin pakkohoitorajan (bmi 13) alle, en päässyt pois ja jouduin osoittamaan että motivaatiota riittää sh-osatolle. Yritin toteuttaa ateriasuunnitelmaa, vaikken saanut siihen mitään apua. En muista montako viikkoa meni, että sain todistettua olevani motivoitunut syömishäiriöhoitoon. Sh-osastolta koin saavani apua, vaikka jos oireilin ahdistukseen viiltämällä lensin ulos (ja tämä tapahtui monesti).. .

Milloin huomasit olevasi sairastunut anoreksiaan ja teitkö asialle heti jotakin?
- En tiedä milloin hyväksyin sairauteni. Tajusin, ettei kaikki ole kunnossa, kun ravasin päivittäin lenkillä laihtumistarkoituksessa. Ala-asteelta asti oltiin varoiteltu anoreksiasta, mutta "minä vain vähän laihdutin". Vielä sairaalassakaan en ollut valmis tekemään asialle mitään, vaan jumppasin salaa, piilotin ruokaa ja oksentelin. Uskoin, että hoitajat naureskelivat lihavuudelleni selkäni takana, enkä ymmärtänyt miksi juuri minut oltiin valittu "kidutettavaksi" ja syötettäväksi-läski-ihrapossuksi. Pienimuotoiset traumat on myös nuorten akuuttipsykiatrian suljetulta jäänyt...

Kerroitko ikinä läheisillesi?
- Äitini huomasi jonkin olevan pielessä ennen minua ja otti yhteyttä kouluterveydenhoitajaan. Mutta en kertonut, sillä en halunnut hoitoa.

Mitä mieltä muut olivat sairaudestasi?
- Osa läheisistäni kieltää asian edelleen, mutta kaverini saivat tietää asiasta vasta kun jouduin sairaalaan. Olen aina ollut vähäruokainen ja alipainoinen, joten he eivät huomanneet asiaa. Tukivat kuitenkin kaikin puolin ja kävivät katsomassa osastolla.

Milloin päätit yrittää parantua?
- Uskoin tosissani haluavani parantua jo 18-vuotiaana. Menin osastolle vapaaehtoisesti, kun vastentahtoisen hoidon kriteerit eivät enää täyttyneet.  Elämä syömishäiriöisenä on oikeasti helvettiä ja halusin siitä eroon, mutten vielä jaksanut työskennellä asian eteen tarpeeksi. Kun katson taaksepäin, luulen että vasta päälle 20-vuotiaana se päätös on pitänyt enimmän aikaa. Päätös kun pitää tehdä joka päivä monta kertaa uudestaan, vaikka pelottaisi ja ahdistaisi kuinka.

Mitä toivoisit tulevassa elämässäsi?
- Näin ensiksi tahtoisin saavuttaa normaalipainon (missä en ole ikinä ollut) ja oppia rakastamaan itseäni sellaisena. Ammatin puolesta minulla olisi päätä lukea itseni insinööriksi, lääkäriksi tai miksi tahansa, vaikka jokin visuaalinen alakin kiinnostaisi. Liikaa vaihtoehtoja! Nyt ensiksi siis vain lukio loppuun ja terveys kuntoon.

Kuvitteletko joskus millaista elämäsi olisi ilman anoreksiaa ja masennusta?
- En oikeastaan, alkaa vain masentaa kaikki menetetty aika. Seuraan sitten ylpeydellä terveiden pikkusiskojeni edistymistä. Ja yritän myötäelää myös opiskelijaelämää terveiden kavereideni kautta :--D

Pystyisitkö joskus tekemään postausta jossa kertoisit tarinasi?
- Koska en edelleenkään tiedä kuinka monen tekijän takia olen sairastunut, uskoisin että en.. Menisi varmaan liian henkilökohtaiseksi.

Mistä uskot, että kaikki lähti (pohjimmaiset syyt)? Olisi myös kiva kuulla tarinasi yhdessä postauksessa, alusta aina tähän päivään asti.
- Mulla ei ikävä kyllä ole edelleenkään aavistustakaan... Mulla on ollut aina rakastava perhe, mutta ehkä omat vaatimukseni ovat olleet liian korkealla, vaatinut itseltäni liikaa. Olen ollut alipainoinen siitä asti kun aloitin 7-vuotiaana koulun. Aina ollut se "pienin". Viidennellä luokalla muistan kuinka kauheaa oli kun 30kg:n raja meni rikki ja yläasteen lopussa kun paino alkoi lähennellä 45:ttä, ajattelin, että se on liikaa ja pakko pudottaa takaisin 40:een. Putosi sitten enemmänkin... Oon aina ollut kouluarvosanojen suhteen perfektionisti, stressannut itseni äärimmilleen.

Miten sairautesi alkoi? Oliko heti anorektista käyttäytymistä vai jotain muuta?
- Tähän en osaa vastata. Olen aina ollut nirso ja vähäruokainen, koulussa en ole syönyt oikeastaan ikinä kunnolla ja aamupalan syömisen sijaan olen mieluummin nukkunut. Painoani olen tarkkaillut jo ensimmäisistä luokista asti, vertaillut muihin... En tiedä missä välissä se on luisunut anoreksian puolelle. Muistan vain, että yritin oksentaa tahallani ysiluokan alussa.

Missä vaiheessa sun perhe huomasi sun sairastuneen? Miten ne reagoi?
- Varmaan vasta lukion puolella, kun jäin kiinni oksentamisesta. Meiän kylppäristä lähti lukko irti sen myötä...  En enää muista :((

Mitä sä ajattelit laihoista tai lihavista ihmisistä? näitkö muut ihmiset realistisesti vaikka omakuvasi oli vääristynyt?
- Toisella luokalla en voinut käsittää, miten eräs ekaluokkalainen tyttö painoi minua tuplasti enemmän. Inhottavaa myöntää, mutta olin tuolloin osa kiusaajajoukkoa. Kadun sitä edelleen yli 10 vuoden jälkeen... Ikä kuitenkin kasvatti arvostamaan ihmisiä sen kokoisina kuin he ovat, ei kukaan tahallaan syö itseään ylipainoiseksi. Muut ihmiset olen aina nähnyt realistisesti.

Onko sinulla ollut ahmimiskohtauksia paljon?
- Melkein koko sairauden ajan. Ja kyllä, edelleen useamman kerran viikossa. Ensimmäisen kerran muistan yrittäneeni oksentaa, kun pikkusisko oli leiponut kaverinsa kanssa mokkapaloja. Söin useamman ruudun, mutta vessanpöntön reunalla sain ulos vain kyyneleitä.

Miten vahvasti tahdot aivan oikeasti parantua?
- Tää vaihtelee tosi paljon. Haluan parantua, päästä tästä ällöttävästä luurankokropasta, mutta välillä on niin vaikeaa, että toivottomuus iskee, lamaannun enkä näe ulospääsyä tilanteesta. Miksi syödä, kun kuitenkin kuolen tähän sairauteen? Ja kun pelottaa ja ahdistaa niin paljon, ettei yksinkertaisesti saa nostettua haarukkaa suuhun asti. Ei mulla ole antaa mitään prosentteja kuinka paljon haluan parantua, mutta sen tiedän etten halua kuolla. Ja elämän saa vain syömällä. Toisinaan kuvittelen syöväni tarpeeksi, mutta vaaka näyttääkin päinvastaista. Taistelen ristiriitojen kanssa päivittäin.

Mitä aattelet sun perheen ja sun suhteesta? Mitä luulet että ne (vanhemmat, sisarukset, isovanhemmat...) aattelee sinusta ja sinun sairaudestasi? Miten toivoisit niitten toimivan?
- Tällä hetkellä tuntuu, että äiti on meidän perheestä ainoa joka edes yrittää ymmärtää. En juurikaan uskalla puhua tuntemuksistani, pelkään että satutan niillä muita. Sisarusten kanssa välit on ajautuneet niin erilleen, etten osaa sanoa onko ne huolissaan vai vihaako mua. Isovanhempien suhtautuminen.. toiset ymmärtää, toiset kutsuu kakkukahveille joka viikko. Toimikoot miten parhaaksi näkee.

Miten näet sen että kaverisi syövät vaikkapa rasvaisen hampurilaisaterian? Istut vieressä ja näet kuin kaverisi vetää kalorit kitusiinsa. Tekisikö sinun mieli sanoa asiaan jotain? Vai vain katsoa vierestä ja ajatella että onneksi nuo eivät ole minun kehossani?
- Mulle on ihan sama mitä mun kaverit vetää, ja uskokaa tai älkää - jos käyn kavereideni kanssa kanssa hampurilaisella (esim. Chicosissa, Hesessä), syön samanlaisen aterian, mutta ilman lihaa! Haaste on vaan saada houkuteltua mut sinne syömään. Ja mua oikeastaan ärsyttää eräs ( ♥ ), joka tilaa aina hamppiksensa ilman majoneesia ;) she knows who I mean...

Mitä aattelet hoitajista ja niitten toiminnasta? Entä lääkäreitten toiminnasta ja sanomisista?
- Nuorisopuolella kukaan ei ymmärtänyt syömishäiriöstä mitään (olin jonossa Ulfåsaan, mutten sinne koskaan päässyt). Pakkoruokintaa, letkun kanssa ja ilman, ilman keskusteluapua. Olin sairaampi tuolta päästessäni kuin sinne joutuessani. Aikuispuolella asiat olivat edes hieman paremmin, mutta vuoden epäinhimillysyyden jälkeen... sanon vaan, että potilaat tarvitsisivat enemmän rohkaisua liian tiukkojen sääntöjen sijaan.
Lääkärit tietävät vain sen, mitä hoitajat kirjaavat. Puolen tunnin tapaamisen perusteella on varmasti vaikea sanoa mitä potilas tarvitsee.

Mitä aattelet ateriasuunnitelmasta?
- Se toimii osastolla. Mä joudun kotona "leikkimään" osastopäiviä, jotta saan noudatettua ateriasuunnitelmaa. Siviilissä kun ei vaan voi syödä täsmälleen kellonaikojen mukaan. Aterioita on pakko yhdistellä, eikä desimitan kanssa voi kulkea kavereiden luona...

Miksi oireilet?
- Tähän en osaa vastata.

Onko sinulla ystäviä? Kaipaatko seuraa?
- Ystäviä mulla on ala-asteajoista lähtien, pari niistä on mun parhaita kavereita edelleen. Lukiokavereita seuraan enää Instagramissa ja osastokavereita on laidasta laitaan. Välillä huomaan, että menee viikkokin näkemättä ketään. Somessa tulee silti viesteiltyä joka päivä. Yksinäinen en oo.

Mitä toivot oikeasti kaikkein eniten maailmassa?
- En tiedä. Että läheiseni olisivat onnellisia. Että itsekin olisin. Terve elämä, oma kämppä ja hanpsteri! :--D

Milloin sinusta tuntuu hyvältä? Mikä saa sinut tuntemaan jotakin positiivista?
- Jos saan jonkun muun iloiseksi! Ja eläimet, ne on lähellä sydäntä. Kun Luna tuo muristen jonkun lelun ja vaatii huomiota. Kun hevonen kulkee oikeinpäin alla. Kun kameran kanssa saa tallentaa hetkiä. Kun saa syötyä haasteellisen aterian. Kun ihmiset luottavat. Kun rakastaa.

Mikä ahdistaa sinua?
- Maapallon tulevaisuus, kuolevaisuus, epätasa-arvo, eläinoikeudet. Ruoka ja vääristynyt kehonkuva. Oma kyvyttömyys vaikuttaa. Syömishäiriöön liittyen: ruoan sisällä pitäminen ja kaloreiden imeytyminen.

Mitä ajattelet kuolemasta?
- Se ei enää pelota. Muutaman kerran oon yrittänyt tappaa itseni ja siitä on tullut vain rauhallinen olo, kun on päättänyt jättää tän maailman taakseen.. Jumala kuitenkin loppujen lopuksi päättää. En oo onnistunut itsemurhassa, joten ehkä mulla on vielä joku tarkoitus täällä maan päällä?

Onko blogin pitämisestä ollut apua itsellesi? Oletko perustanut blogisi vertaistuen saamiseksi vai/tai omaksi päiväkirjaksi? Miksi juuri blogi? Miten koet negatiiviset kommentit?
- Alunperin päiväkirjaksi. Pidän kirjoittamisesta, mutten koe että blogi olisi varsinaisesti auttanut eteenpäin, vaan se on alusta asti ollut ennemmin päiväkirja. Haluan vain jakaa oman tarinani (joka toivottavasti muuttuu selviytymistarinaksi).  Alkuaikoina sain enemmän vertaistukea samassa tilanteessa olevien kanssa, mutta nyt suurin osa muutaman vuoden takaisista syömishäiriöbloggaajista on päässyt takaisin "normaaliin" elämään. Käsittelen samoja asioita terapiassa, mikä auttaa huomattavasti enemmän. Ja blogata voi monesta muustakin aiheesta kuin syömishäiriöstä! Tällä hetkellä en uskalla edes lukea vanhoja postauksiani, muistikuvat sairaimmilta ajoilta ajoilta ovat suureksi osaksi kadonneet, enkä halua palauttaa niitä mieleeni. En ole juurikaan välittänyt negatiivisista kommenteista, paitsi viimeisen kuukauden aikana kun niitä on alkanut sadella yhä enemmän. Yritän sysiä ne taka-alalle, läheiseni kuitenkin ovat paremmin perillä asioistani, mutta viimeaikaisen vyöryn takia olen ottanut niistä liian paljon itseeni ja siksi estinkin anonyymikommentoinnin joksikin aikaa.

Koetko, että olet saanut blogisi kautta vertaistukea?
- Jonkin verran kyllä. Rakentavimmat kommentit tulevat kuitenkin entisiltä osastokavereiltani ja tutuilta, jotka ovat päätyneet myös blogini lukijoiksi. Vaikka olenkin kirjoittanut julkista blogia jo useamman vuoden, harva silti tietää minusta kuin pintaraapaisun. Toisille parantumisen tiellä auttavat toiset keinot, toisille toiset. Itseäni kannustaa eniten, kun saan lukea että muilla lähtee menemään paremmin monenkin vuoden sairastamisen jälkeen.

Oletko ystävystynyt kenenkään samassa tilanteessa olevan kommentoijan / bloggaajan kanssa?
- Useammankin tytön kanssa olemme nähneet "livenä" ja hyväksyneet kaveripyynnön Facebookissa. Toisten kanssa olemme käyneet koirapuistossa, toisten valokuvanneet ja ihan vain vaihtaneet kuulumisia. Kenenkään kanssa ei ole kuitenkaan alettu vertailemaan tai laihduttamaan yhdessä, vaan kyse on oikeasti ollut positiivisesta vertaistuesta. Kuitenkin kun toinen parantuu, välit yleensä katkeavat. Itsekin olen ottanut etäisyyttä akuutisti sairaisiin sh-kavereihini, koska koen ettei se edesauta omaa parantumistani.