Muutama tunti sitten eduskunta hyväksyi aloitteen tasa-arvoisesta avioliittolaista. Eihän tää juttu oo vielä loppuunkäsitelty, mutta parempaan päin ollaan menossa! Aiheeseen liittyen voisinkin nyt postata pohdintojani hieman sivuavasta aiheesta. Oon alottanu tän postauksen kirjottamisen jo vuosi sitten, mutten koskaan ole uskaltanut julkaista. Eli kuinka mielisairaudet vaikuttavat seksuaaliseen suuntautumiseen, omalta kohdalta voin blogeja lukemalla / oman kokemuksen kautta pohtia vain syömishäiriöisiä ja masentuneita.
Puhutaan nyt vaikka... rakkaudesta. Ja nimenomaan siinä tapauksessa, että löytyy diagnoosit jne. Kaikki se epävarmuus toisin- tai molemminpuolin. Nyt en puhu omista suihteistani, mietityttää vaa.. Ja mietityttää paljon.
Miten nää mielenterveydellisestisoirehtivat sairaat ihmiset aina löytää toisensta? Mä tunnen aivan helvetin monta pariskuntaa, joissa molemmilla henkilöillä on mt-ongelmia. Useampia lesbopariskuntia. Parin vuoden sisällä on ollut melkeen yhtä monta eroa. Mekin hoettiin aina, että "kahdesta rikkinäisestä tulee yksi ehjä" Mä en vaan usko tohon. Ei, ensin pitää oppia rakastamaan itseään. Mä oon todistellut tuhansia kertoja ihmiselle, että se on kaunis, tarkoittaen sitä. Mutta kun joutuu sanomaan tän lauseen yli kymmenen kertaa päivässä omalle kumppanille toisen seisoessa peilin edessä, eikä se silti usko.
Kun toinen on epävarma itsestään - masentuneet ihmiset asettavat itsensä aina MAAILMAN huonoimmiksi ihmisiksi, ollaan rumia, laiskoja, täysin turhia. Sairastaessa parisuhteessa ajatukset menee välillä siihen pisteeseen, että toinen ei edes ymmärrä että häntä voi rakastaa. Se on rankkaa. "Ja varmasti se tapaa jonkun kauniimman ku minä ja jättää mut?" Tuntuu, että toinen ei luota tarpeeksi. Mutta silti suletaan yhteen ja tukeudutaan vaan toisiinsa. Ollaan tosi itsekeskeisiä, mutta silti toisen hyvinvointi menee itsen edelle.
Entä siinä vaiheessa kun toinen alkaa parantua? On juuri pääsemässä omasta pahasta olosta, mutta ei kestä kantaa sen lisäksi toisen vielä pahempaa vointia. Jos haluu ehjän elämän, on irrotettava, koska toisen olo ei välttämättä korjaannu. Lupauksia, mutta silti ambulanssikeikkoja. Mutta jos nyt erotaan, tappaako se itsensä?
Tai jos sairastetaan samaa tautia (tässä esim. anoreksiaa), ollaan usein sairauden eri vaihessa. Tuetaan toisiamme syömään "vau, me syötiin tänään aamupuurot!" Ei yks aamupalan syönti oo iso juttu, vaikka anoreksia toiselle niin kuuluttaisi. Ja ne hetket kun ollaan erillään, toinen syö, toinen sanoo syövänsä. Jos on yhtään viisas, jättää toisen vielä sairastamaan huomatessaan merkit. Katkasee suurimmaks osaks välit. Toista ei voi auttaa jos se ei oo itse valmis ottamaan apua vastaan. Jos lähtee itse vielä rikkinäisenä auttamaan toista, sairaus vie pian uudelleen mennessään. Tärkeintä on kuitenkin saada itsensä kuntoon.
Sitä vaan en voi ymmärtää, että joku joka joskus on sairastanut samaa
tautia täysin samanlaisilla oireilla voi vain unohtaa miltä tuntuu
siinä pahimmassa olotilassa. miltä tuntuu viiltää, miltä tuntuu oksentaa. Yhtäkkiä se on järjetöntä ja sairasta ja yököttävää. Täysin luonnotonta.
Oon useamman kerran seurannut sivusta, kuinka parantumisen jälkeen suhteen toinen puolisko "kääntyy" heteroksi. Eka on oltu niin lesbojahomoja ja sitten löytyykin ihana vastakkaisen sukupuolen edustaja? Osittain se ehkä johtuu teini-iän kokeiluvaihteesta tai siitä, että ainoa joka voi ymmärtää omaa ajatusmaailmaa on toinen sairastava. Tietysti silloin välit lähenevät.
Itseni kohdalla mietin, että kuuluuko tää naisiinpäin suuntautuminen siis vain mun oireisiin? Alanko mä yhtäkkiä nähdä komeita miehiä, kun ennen katselin vain upeita naisia? Sen näkee ehkä puolenkymmenen kilon päästä. Oon ollut parisuhteessa sekä miehen että naisen kanssa, mutta tällä hetkellä koen itseni enemmän lesboksi. Joten iloitsen eduskunnan päätöksestä ihan vain itseni takia.
Mutta silti, ehkä ihmiset on vaan hukassa ja etsii itseään, voiko 18-vuotias todella tietää olevansa 100% lesbo? Kun on niin sairas, ettei edes tunne itseään! Paras kaveri on se, joka on samassa tilanteessa. Mutta sitten parannutaan, ikäännytään ja kas ollaan onnellisesti naimisissa miehen kanssa.
Tälleen ihan vaan pohdintoja... Kertokaa omia mietteitänne!
(JA ITSE OLEN AIVAN ÄLYTTÖMÄN ONNELLINEN!)
Se mikä mua tässä hommassa epäilyttää on se et tää ei tunnu ikinä menevän toisin päin: ei kukaan epäile syömishäiriöisen heteron seksuaalista suuntautumista mut bi, homous ja lesbous on aina vaan muka vaiheita ja sairaudesta johtuvia hairahduksia. Tää siis ihan vaan tuli mieleen tästä sun tekstistä enkä syyttele sua mistään :)
VastaaPoistaItseni kohdalla koen, että viimeisin "heterosuhde" oli jotenkin.. ei kokeilu, mutta silti väärin.
PoistaItselläni taas "heteroajatukset" olivat nimenomaan osa sitä sairautta ja pelkoa siitä, etten ikinä jotenkin riittäisi ihan vain itsenäni. En tiedä voisiko parantumisen jälkeinen seksuaalisen suuntautumisen mahdollinen muuttuminen olla alitajuntaistakin halua olla mahdollisimman normaali ja massaan sulautuva? Siis sillä valitettavan kapeakatseisella heteronornatiivisella tavalla. Kiinnostaisi kuulla niiden henkilöiden ajatuksia, jotka ovat tuon käyneet läpi, sillä kysehän voi olla toki myös vain yksinkertaisesti siitä, että se eteen tullut rakkaus nyt vain sattui olemaan vastakkaista sukupuolta. =)
PoistaJa siis, koska koen itseni tällä hetkellä lesboksi, pelkään että se johtuu sairaudesta. Itse näen kuitenkin tulevaisuudessa perustavani parisuhteen vain samaa sukupuolta olevan kanssa, samoin suuri osa ystävistäni. Mulla ei ole ikinä ollut miessilmää, eikä vastakkainen sukupuoli ole juurikaan kiinnostanut. Vasta täysi-ikäisenä olen alkanut ajatella, että se on ihan ok.
PoistaMullakin meni pitkään ennen kuin uskalsin hyväksyä itseni sellaisena kuin olen ja tällä hetkellä tuntuisi täysin absurdilta ihastua tyttöön. Mutta monille riittää vain se, että on jotain tällä hetkellä ja elää sen mukaan ja jos tulevaisuudessa tuntuu erilaiselta niin sitten elää parisuhteessa vastakkaista sukupuolta olevan kanssa. Ongelmiin taitaa joutua siinä kohtaa, jos niittaa oman identiteettinsä liian vahvasti kiinni vain yhteen, senhetkiseen totuuteen.
PoistaJa mä todella toivon, että et kuole! Että kumpikaan meistä ei kuole. Mun on pitänyt sanoa jo vaikka miten paljon jo ties miten pitkään, mutta en ole osannut. Oon pari kertaa nähnyt sut vielä sillon, kun asuin Helsingissä, mutta en ikinä saanut mitään sanottua tai tehtyä. =( Mulla ei edes paino nouse ja se on se, mikä hajottaa, koska oikeasti tällä hetkellä yritän. Tänään ollut huonompi päivä, mutta kokonainen viikko onnistunut täydellisesti ja se ei näy missään...
Miks pitää olla homo tai lesbo, miks ei voi olla vaikka biseksuaali? Sillonhan käy järkeen se, että löytäiskin jonkun vastakkaista sukupuolta olevan, ilman että "kääntää takkinsa". :D
VastaaPoistaSairaana nyt on hukassa niin monella osa-aluueella, että tiedäpä sitä. Sairaana ei jaksanu oikeen pyörittää mitään ihmissuhteita oikeasti ja tunne-elämä oli tosi sekavaa. mutta toisaalta en mä toipuessani eri ihmiseksikään oon muuttunu. vaikka niin moni asia on muuttunu, niin moni asia myös pysyy niin terveenä ku sairaana...
VastaaPoistahuikeinta oli sun kommentti:"Ei, ensin pitää oppia rakastamaan itseään."
niin kai se on... vaikkei kukaan koskaan täydellisen tasapainoinen ja "terve" olekaan, niin kyllä ihmissuhteet vaan helpottaa, ku on jonkinlaisessa sovussa itsensä kanssa :)
Mä taas oon aina ollut sitä mieltä, ettei kahdella sairaalla ihmisellä voi olla tervettä parisuhdetta. Niin monta surullista esimerkkiä lähipiiristäkin löytyy, etten vaan jaksa uskoa siihen enää. Ensin pitää rakastaa itseään mutta tottakai se auttaa että joku jaksaa sun hyviä puolia toitottaa päivästä toiseen:D
VastaaPoistaJa muuten, näin sun kommentin Miikan blogissa ja halusin muistuttaa että vaikka laki ei suoraan kosketa heteroita(mm. allekirjoittanut) niin varmasti melkein jokainen nuori nykypäivänä tuntee jonkun, jota laki koskettaa. Mä oon ainakin tosi yberonnellinen siitä että se meni läpi, enkä pelkästään siksi että mä saatan joskus ihastua tyttöön(eihän sekään oo mahdotonta:D) vaan siksi että mä tunnen niin monta ihmistä joiden ilon ja onnen mä saan jakaa kun niiden ei tarvitse enää tästäkään asiasta vääntää
Ajatus jota ei koskaan ollut, loppui kesken
->
Jos löytää rakkaan joka rakastaa takaisin, niin väliäkö siinä sukupuolella tai seksuaalisella suuntauksella. Ei oo pakko ängetä johonkin lokeroon. Niin mennään kuin itsestä ja toisesta hyvältä tuntuu. :)
VastaaPoistaKyllä se on raskasta jos molemmilla on mt-ongelmia suhteessa. Todella raskasta. Tiiän suunnillee kehen viittaat tässä postauksessa, mutta tiiän vaan että on näitä ihmisiä kuten minä, jotka tykkää enemmä miehistä ku naisista, mutta en oo koskaa kieltänyt sitä mahdollisuutta etten naisen kanssa vois olla ja sitte rakastuinki tyttöön ja sen jälkeen taas mieheen jne.. Kyllä se on enemmä sitte siitä ihmisestä. Mutta joo, en usko että sulle käy nii kun paranet, että rakastut miehee yhtäkkiä :D Tai sillee, että kyllä se ihminen sukupuolta enemmän vaikuttaa varmasti sullaki :)
VastaaPoistaNiinhän se on. En viittaa tällä postauksella vain yhteen ihmiseen, enkä itsekään poissulje mahdollisuutta että seurustelisinkin seuraavaksi miehen kanssa.
PoistaSiis aivan tajuttoman hyvä teksti! Jotenkin omalta kohdaltakin masennuksesta ja ahdistuneisuushäiriöstä kärsivänä tuo herätti paljon ajatuksia ja jotenkin valaisi muutamia käsittelemättömiä asioita.
VastaaPoistaMutta tosiaan, aika hyviä mietteitä ja järkeen käyviä. Varsinkin kun niistä on jonkinlaista näyttöä ja kokemusta.
Tärkeitä ajatuksia ja mielenkiintoisia pohdintoja...
VastaaPoistaKaksi mielestäni oleellisinta esille nostaamaasi pointtia, kun kyseesä on mt-potilaan tunne-elämä ja sen sekamelska, ovat kuitenkin nämä:
"Tärkeintä on kuitenkin saada itsensä kuntoon" ja "ensin pitää oppia rakastamaan itseään". Ja nähdäkseni nämä linkittyvät aikalailla toisiinsa; kun on saanut itsensä kuntoon, on myös paremmat mahdollisuudet ja voimia oppia rakastamaan itseään. Ja näin ollen oppia tuntemaan, kuulostelemaan ja hyväksymään omat piirteensä, ajatuksensa ja mieltymyksensä. Toivon ja uskon, että kun tuosta saat kiloja kartutettua, kun fyysinen ja psyykkinen olotilasi tasaantuu, ja kun hormonit pikkuhiljaa alkavat hyrräämään normaalitasolla, niin löydät kyllä itsesi. Pitäen sisällään myös seksuaalisen suuntautumisesi. Aika näyttää onko se sitten lesbo, hetero, tai bi. Tai jokin muu. Älä stressaa. Anna aikaa toipumiselle - ja tutkiskelulle! :)
Hyvää pohdintaa. Tämmöistä olisin kaivannu median hullunmyllyyn rikastuttamaan keskustelu.
VastaaPoistaMikä mua taas näissä kapeissa kommenteissa risoo, on se, että sanotaan, että vihdoin voi rakastaa ketä haluaa. No, se nyt on ollut mahdollista ennenkin, ei se rakkautta oo estäny. Heteroiden avoliitotkaan ei oo rakkautta
...estäny. (kommentit lähtee vähän liian nopeeta :) )
PoistaOmalta kohdaltani voin kertoa, että näin hyvässä vaiheessa parantumista olen alkanut ihastumaan naisten lisäksi myös miehiin (ja olen siis itse nainen). Aloin seurustelemaan naisen kanssa lyhyen syömishäiriöstä vapaamman jakson aikana, mutta seurustelun alkamisen jälkeen sairastuin kuitenkin pian uudelleen. Suhde kesti (jopa) neljä vuotta. Ei ollut varmasti toisella (terveellä) osapuolella helppoa. Jotenkin tuntuu, että syömishäiriö oli yksi suuri osasyy eroomme. Mutta pointtina tässä jutussa piti olla se, että nyt seurustelun loputtua ja syömishäiriön koko ajan hellittäessä otettaan, olen huomannut alkaneeni ihastua myös miehiin. Eli oliko lesbouteni vain väkisin mukana pidetty 'hei-tiedän-kyllä-kuka-olen' -tyylinen juttu, kun oli muuten niin hukassa itsensä kanssa ja halusi edes jollain tapaa pystyä tuntemaan itsensä? Vai oliko vastakkaista sukupuolta kohtaan kokemani ja piilottamani tunteet yksi syy silloin aikojen alussa sairastumiselleni? Veikkaan, että molemmat vaihtoehdot pitävät osaltaan kutinsa. Toisaalta ei uskaltanut kohdata itseään sellaisena kuin oli, mikä johti sairastumiseen. Toisaalta taas sairauden aikana halusi pitää niin lujaa kiinni edes jostain osasta omaa identiteettiään (lesbous), ettei muita vaihtoehtoja halunnut edes ottaa huomioon. Nykyään olen tullut siihen johtopäätökseen, että se on se ihminen, kehen rakastun, mutta vetovoimaa löytyy molempia sukupuolia kohtaan. Ja olen sitä mieltä, että sairaana on erittäin vaikea olla varma omista tuntemuksistaan, mutta kannattaa olla itselleen armollinen ja yrittää vain oppia tuntemaan itsensä. Kyllä se aika sitten näyttää oliko oikeassa identiteettinsä suhteen vai ei. Ja tuosta kahden sairaan suhteesta vielä sen verran, että vaikea juttu.. Toisaalta toisen tuki on sairastuneelle ehdottoman tärkeää, mutta toisaalta toisen sairastamisen katseleminen on vierestä hirmu rankkaa ja usein johtaa juurikin siihen, ettei itse pääse parantumaan, koska sairaus käskee olemaan parempi kuin toinen tai sitten käyttää kaiken energiansa toisen parantamiseen, vaikka pitäisi keskittyä vain itseensä. Vaikea sanoa. Varmasti kuitenkin ihan parikohtaista, että mikä on lopputulema. Jokatapauksessa ihanaa, kun vihdoin tasavertaiselle avioliittolaille saatiin eduskunnan hyväksyntä! Toivotaan vielä että laki menisi lopullisesti läpi..
VastaaPoista"Sitä vaan en voi ymmärtää, että joku joka joskus on sairastanut samaa tautia täysin samanlaisilla oireilla voi vain unohtaa miltä tuntuu siinä pahimmassa olotilassa"
VastaaPoistaOotko miettiny asiaa niin, että kun on itse siirtynyt eteenpäin ja ymmärtänyt sen, että paraneminen on mahdollista ja lopulta omasta päätöksestä kiinni, on hankala ymmärtää ja katsoa vierestä, kun toinen ei sitä päätöstä oikeasti tee. Paraneminen kuitenkin lopulta on omasta päästä ja motivaatiosta kiinni. Että ahdistuksesta huolimatta sitä ruokaa on lapattava suuhun ilman syitä miksi ei.
Itsekin olen parantunut ja ymmärrän, ettei sieltä ole helppoa nousta, mutten ymmärrän kun sanotaan ettei pysty. Koska se ei pidä paikkaansa. Jos ihan oikeasti 100% haluaa, niin siihen pystyy. Ja jos väittää haluavansa, muttei edistystä tapahdu, niin siinä vaan huijaa itseään. Sit kannattaa tarkastella asioita vähän uudelleen ja miettiä niitä syitä, miksi siitä sairaudesta haluaa pitää kiinni ja millä keinoilla siitä pystyisi päästämään irti. Ei kannata ns. eriyttää syömishäiriötä itsestään. Ei ole olemassa nooraa ja syömishäiriöpeikkoa, on olemassa vain sinä. Sinulla on sairaita ajatuksia, joille sun pitäs olla antamatta niin paljoa valtaa. Niin kauan kun sä annat niille ajatuksille tilaa ja toteutat niitä impulseja, niin ne ajatukset ei siitä helpota. Mutkun päättä, että ne ajatukset saa tulla ja mennä, muttei niihin enää lähde mukaan, niin se on iso askel kohti oikeaa tietä. Kukaan ei pakota sua oksentamaan, sä teet sen valinnan ihan itse. Koska on helpompi mennä sen tunteet ja ajatuksen mukana, kun sanoa sille kerta toisensa jälkeen ei ja vaan kestää se ahdistus. Et sä tuu sillä paranemaan, et hommaat aina sen muutaman kilon ja sit taas laihdutat sen pois ja alotat alusta. Se on sillon ihan se ja sama saitko sitä muutamaa kiloa alunperinkään.
Koita löytää itsellesi ne syyt päästää irti ja rohkeutta pitää siitä päätöksestä kiinni! Se on vähän myöhästä sitten, kun sun kroppas ei enää jaksa. Onko toi oikeesti kuolemisen arvoista elämää?
"Itsekin olen parantunut ja ymmärrän, ettei sieltä ole helppoa nousta, mutten ymmärrän kun sanotaan ettei pysty. Koska se ei pidä paikkaansa. Jos ihan oikeasti 100% haluaa, niin siihen pystyy. Ja jos väittää haluavansa, muttei edistystä tapahdu, niin siinä vaan huijaa itseään. "
Poista^^komppaan täysin tätä lausetta. Parantuminen lähtee vasta sitten käyntiin kun OIKEASTI SITÄ HALUAA.
Nouy ei sitä vielä tarpeeksi halua ja siksi jummaa tässä tilassa kokoajan.
Jokainen pystyy ottamaan lusikan käteen ja tunkemaan sen ruuan suuhunsa (anteeksi ruma ilmaisu :D ) ja nielemään sen.
Eri asia on sitten se että tahtooko sitä tarpeeksi paljon että ottaa sen lusikan käteensä.
En tosiaankaan väitä että olisit jotenkin huono ihminen tms mutta uskon että olet vielä sen verran haluton luopumaan sairaudesta ettet sen takia halua ottaa lusikkaa käteen ja syödä.
Ja se on ihan fine, olet sairas ja siihen tarvitsisit nyt apua.
En kirjoittanut tätä tekstiä ollenkaan pahalla, tiedän että anoreksia on kamala ja vaikea sairaus sillä olenhan sitä itsekkin sairastunut. Mutta parantumassa koska sitä OIKESTI HALUAN. Ja siksi nytkin lapan ruokaa suuhuni sillä se on ainoa keino parantumiseen!
Tsemppiä Nouy!!
Miksi täytyy olla 100% lesbo tai 100% hetero? Itse olen pitkään tiennyt pystyväni tuntemaan vetoa ihmiseen riippumatta siitä, onko hän mies tai nainen. Jos tyyppi on oikea niin sitä ihastuu, enemmän vaikuttaa se persoona, ihastuttavat piirteet ym. Vasta viime aikoina olen tajunnut, että jos täytyy tää asia asettaa johonkin kategoriaan, niin kai mä sitten olen bi. Tällä hetkellä seurustelen miehen kanssa, toivottavasti loppuelämän. :)
VastaaPoistaJotenkin tuntuu, että Nyou tarkoitti tässä niitä, jotka erityisesti mainostavat seksuaalisuuttaan (toisinaan myös alitajuisesti) ja heitä, jotka juurikin mainitsevat, että nyt muuten ollaan 100% homoja, eikä se toinen sukupuoli tule kuuloonkaan.
PoistaTuskin hän heitä tarkoitti, jotka käyttäytyvät normaalisti. Varmaankin ennemminkin niitä, jotka tekeytyvät draamakuninkaallisiksi vain koska sattuvat tuntemaan itsensä homoksi. Kailottavat tasa-arvosta ja sen sellaisesta. (Joskushan tuo on hyvä asia, mutta liika on liikaa.)
(Mainittakoon, että todellisessa tasa-arvon maailmassa heidän tulisi käyttäytyä hillitysti, kuten useat muutkin tallaajat. Ei asioista saa normaaleja, mikäli niitä itse alkaa erikoistamaan. Erikoistetut asiat tunnetusti jakavat eniten mielipiteitä.)
Tosi hyvä postaus!
VastaaPoistaMulle itselle kävi niin, että olin tosi hyvä kaveri henkilö A:n kanssa, tuettiin ja tsempattiin toisiamme (molemmilla sama anan dg). Kun toinen romahti, toinen auttoi satojen kilometrien välimatkasta huolimatta eteenpäin.
Muutaman vuoden jälkeen kuitenkin mun auttavaisuus kääntyi mua itteäni vastaan: autoin A:ta enemmän kuin itseäni, ja itse romahdin pian pahemmin kuin koskaan ennen. Kun A sai itsensä jotenkuten kerättyä sirpaleensa yhdelle neliölle, hän katkaisi välit sanoen että mä sairastutan hänet. ANTEEKSI? Mä AUTOIN häntä aina! Aina kannustin siihen pisteeseen, etten enää huolehtinut itsestäni. Niin sitä huomaa kuka on oikea ystävä - käytetään hyväksi silloin kun itse sitä tarvitsee, mutta ei auteta toista.
Luojan kiitos se välien katkaisu oli mun onni, sillä rupesin toipumaan, koska jouduin ajattelemaan itseäni, en toista yhtä sairasta.
Nykyään en ole A:n kanssa missään tekemisissä. Eniten mua naurattaa se, että pari vuotta sitten Hki:ssa baletissa käydessäni näin tämän henkilön; hän käveli parin metrin päästä mua eikä ollut huomaavinaan vaikka ei voinut olla huomaamatta :'D
Itse kuulun bi-porukkaan (tosin en ryhmään "wannabi"). Itse näkisin, ettei seksuaalisen orientaatien pitäisi toimia rajaavana tekijänä , vaan enemmänkin piirteenä: "minussa on tätäkin". Pääasiahan kuitenkin on, että rakastaa kumppaniaan, oli hän kumpaa sukupuolta tahansa tai jotain siltä väliltä. En tiedä uskonko sh:n olevan yhteydessä seksuaaliseen orientaatioon. Ehkä jotkut porukan omaan kulttuuriin liittyvät ihanteet voivat provosoida, kuten poikatyttö -ihanne. Suuremmaksi ongelmaksi näkisin sellaiset pariskunnat, joissa kaksi sairasta kannustaa toisiaan sairaalle puolelle.
VastaaPoistaIdentiteetin kannalta sukupuolelta on oma roolinsa. Toisaalta jos oma identiteetti on pääasiassa esim. feminiininen, sen ei tarvitse määritellä kuka tai mikä kumppani on. Pääasia että kumpikin osapuoli saa olla oma itsensä ^^
Just ns aikaisena parikymppisenä oli mullakin tuo, että kattelin myös naisia ja muutaman kanssa oli jotain touhua.
VastaaPoistaMutta nyt lähempänä kolmeakymmentä mun katse kiinnittyy miehiin. Kyllä mä saatan jopa fantasioida tietyistä naisista, mutta en ole enää samalla tavalla bi kuin ennen. Mä uskallan väittää sitä vaiheeksi (ainakin itselläni), koska niin nuorena kuin parikymppisenä sitä etsii omaa itteään, ja kun päällä on vielä syömishäiriö, niin se ajaa kokeilemaan omia rajojaan.
Vaikken tosiaan syömishäiriöstä oo vieläkään päässyt, niin on käsitys omasta itsestä jo sen verran vahvempi, ettei nuoruuden kokeilut ole enää tarpeen.
Tää ei nyt ehkä liity aiheeseen, mutta edellisessä postauksessa sanoit käyneesi sylin kahvihetkessä, niin mietin tietäisitkö tähän vastausta: Voiko sairastavien ja toipuvien vertaistukiryhmään mennä ilman ilmoittautumista? Sivuilla lukee, että ryhmä on avoin, mutta en ole oikein varma pitääkö sinne silti etukäteen ilmottautua ja minne.. Kiitos jo etukäteen!
VastaaPoistaTärkeitä pohdintoja mitä en oo ite koskaan tullut ajatelleeksi. Uskon että monilla mt-potilailla on ongelmia itsensä löytämisensä kanssa ja se saattaa ylettyä myös sinne seksuaalisen suuntautumisen etsimiseen.
En ole itse ikinä kyseisessä ryhmässä käynyt, mutta SYLI:n sivujen mukaan olettaisin, että paikan päälle voi saapua tuosta vaan.
Poistaen oo aiemmin kommentoinut mutta pakko nyt kun mun mielestä tää oli vähän tympee postaus, tosin tietenkään et varmasti pahalla mitään tarkoittanut mut pyysitpä kuitenkin mielipiteitä! :-)
VastaaPoistasiis, sehän nyt on normaalia, että kaks sairasta vetää toisiaan puoleensa. se johtuu siitä, että tän toisen kanssa on helppo olla ja tietää et se toinen ymmärtää. samoin kuin on normaalia, että ero saattaa tulla, jos vain toinen osoittaa paranemisen merkkejä tai jos toinen painuu syvemmälle sairauteensa. ei siinä enää oo jäljellä sitä alkusuhteen turvallisuutta ja samanmielisyyttä. itsellä yhdessä seurustelusuhteessa oltiin molemmat masentuneita ja jollain tapaa syömishäiriöisiä mutta meillä meni täydellisesti ennen kuin mä vaivuin syvemmälle anoreksiaan enkä ees jaksanut yrittää palata takaisin. siihen se sit loppui ja mua ärsyttää vieläkin oma itteni.
sit se toinen asia, eli mä en välttämättä näkisi tässä yhteyttä seksuaalisen suuntautumisen kanssa. itse nuorena ihastuin sekä tyttöihin että poikiin mutta vain tyttöjen kanssa se koskaan meni pidemmälle, koska just näiden ihmisten kanssa oli helppo olla oma itsensä ja tunsi itsensä hyväksytyksi. vastaavanlaisiin poikiin taas ei tullut koskaan tutustuttua. en kuitenkaan koskaan lokeroinut itseäni mihinkään, koska itseäni ärsyttää lokerot ja se, ettei sais olla kuka huvittaa. nyt oonkin sitten seurustellut viis vuotta sellaisen pojan kanssa, josta vaan tuli mun paras ystävä ja jonka kanssa maailmat kohtaa. ihan samalla tavalla kuin on ollut niiden parin muunkin kanssa, joiden kanssa aikanaan seurustelin. sillä erolla, että aiemmat suhteet oli tyttöjen kanssa. en kuitenkaan koe itse muuttuneeni tässä minkään seksuaalisen suuntautumisen tai muunkaan ihmissuhteisiin liittyvän osa-alueen kanssa.
toki se on outoo, jos joku kailottaa kovaan ääneen olevansa lesbo ja alkaakin jossain välissä seurustella miehen kanssa. mut kuten sanoin, mun mielestä lokerointi on vaan aika tyhmää, koska nää yksittäiset termit ei välttämättä kerro loppupeleissä mitään. tuleehan niistä yhteenkuuluvaisuuden tunnetta ym. mut varsinkaan nuorena ei lopulta tiiä, kenen kanssa päätyy yhteen, vaikka olis aiemmin ihastunutkin vaan tiettyyn sukupuoleen. yleisimmin kyse on kuitenkin ihmisestä eikä sukupuolesta.
ja itsekin iloitsin jo kansalaistorilla eduskunnan päätöksestä, jes, vihdoin jotain hyvää suomessakin:)
Samaa mieltä, että turha lokeroida itseään nuoruuden ihastumisien takia. Siinä vaiheessa kuitenkin vielä etsitään itseään.
PoistaIhan pakko kysyä.. luitko sä kenties blogia "here i come freedom"? Jo jonku aikaa sitten tämä blogin pitäjä ilmeisesti sulki bloginsa,ja minua nyt vähän huolestuttaakin onko siellä kaikki ihan kunnossa :( et sattuisi muistamaan kyseisen blogin pitäjän nimeä?
VastaaPoistaLuen blogia ja olen fb-kaveri, koska ollut samaan aikaan osastollakin. Pitäjällä on asiat hyvin tällä hetkellä :)
PoistaMitenköhän hänen blogin lukijaksi pääsisi?
PoistaTällä hetkellä ei kai mitenkään.
PoistaOma kokemukseni asiasta on, että pahimman masennuskauden aikana kuvittelin olevani hetero, koska seksuaalisuuteni oli tavallaan off-asennossa enkä tuntenut mitään vetoa ketään kohtaan saati ajatellut seksiä tai romanttista rakkautta ollenkaan. Kun masennus ja sh lievenivät vähän, palauduin ikään kuin normaaliksi minuksi ja pystyin virallisesti tulemaan ulos kaapista ja olemaan sinut lesbouteni kanssa.
VastaaPoistaNaisten on ehkä joskus vaikea ymmärtää omaa suuntautumistaan, koska oman seksuaalisuuden kokeminen on naisille tavallaan "kiellettyä". Nainen ei välttämättä tunnista tuntemaansa seksuaalista vetoa, jos se kohdistuukin toiseen naiseen eikä mieheen. Tämän takia on olemassa ns. myöhäisherännäisiä eli naisia, jotka tajuavat olevansa lesboja vasta keski-iässä.
Joidenkin anorektikkojen kohdalla asia voi olla niin, että anoreksia on "tappanut" heidän seksuaalisuutensa, joka normaalisti kohdistuu miehiin, joten he kokevat olevansa lesboja, vaikka lesbous ei tietenkään tarkoita vain kiinnostuksen puutetta miehiä kohtaan. Siihen kun lisää voimakkaan samaistumisen ja yhteenkuuluvuuden tunteen toisen anorektikon kanssa, niin avot - kuvitellaan, että se on jotain ystävyyttä enemmän.
Kyllä, tämä toimii myös näin päin, että vasta parantuminen tuo "lesbouden/homouden" esiin. Itse olen alkanut pohtia omaa tilannettani vasta viimeisten vuosien aikana. Olen ollut ihastunut jätkään vain pari kertaa, kerran ala-asteella ja sittemmin toisen kerran täysi-ikäisenä. Seksi kumpaakaan sukupuolta kohtaan ei ole kiinnostanut oiken missään vaiheessa, mutta sen lasken alipainoisuuden piikkiin.
PoistaKatsotaan mitä tunnen/tapahtuu kun olen terve.